Veisu luonnonkoneille

 

Olen viime aikoina nauttinut kovasti iltalukemisestani. Ne lyhyet hetket, jotka ehdin lukea ennen nukahtamistani. 

Sain työkaverilta lainaksi Becky Chambersin teoksen Veisu luonnonkoneille (suom. Kaisa Ranta 2024) maininnalla ”hyväntuulista scifiä”. Ja kyllä, olen viihtynyt kirjan kanssa hyvin ja pitkään. Kirja kyllä on ohut ja pikkuinen, mutta minä luen päivän aikana ehkä viisi minuuttia, joinain toisena jopa kaksikymmentä minuuttia. Väsymys yleensä voittaa ja nukahdan. Kirja on edelleen kesken. 

Kirjan kieli on hykerryttävää. Ilmaisut ovat tuoreita ja kekseliäitä, kiitokset suomentajalle. Esimerkkeinä toveikkuus ja hymy

toiveikkaiden hämähäkkien metsästysmajoja

Mr. Cody oli hyvännäköinen mies, jonka käsivarret pystyisivät halkomaan tukkeja ja hymy haihduttamaan lineaarisen aikakäsityksen kenen tahansa mielessä.

Veisu luonnonkoneille on ensimmäinen osa sarjassa Munkki ja robotti. Sarjan toinen osa on myös käännetty suomeksi nimellä Ylistys kaunolatvoille. Ajattelin hankkia molemmat kirjahyllyyni.

Neiti Marple Nemesiksenä

Pidän Neiti Marplesta. Hänen hassahtaneesta olemuksestaan ja terävästä, loogisesta älystään. Pidän siitä ulkoisen ja sisäisen olemuksen välisestä ristiriidasta, jota neiti Marple taitavasti hyödyntää selvittäessään murhia.

Usein ajattelen, että Agatha Christien neiti Marple-dekkarit ovat parasta, mitä hän on kirjoittanut. Näistä Lomahotellin murhat (Caribbean Mystery, 1964) on yksi suosikeistani. Syy sihen on mm. tämä kohtaus:

"Minä tässä vain olen", neiti Marple virkkoi. "Tai ehkä minun pitäisi käyttää hieman voimakkaampaa sanaa. Ellen erehdy, kreikkalaiset nimittivät sellaista henkilöä Nemesikseksi, oikeutta valvovaksi jumalattareksi."

Nemesiksellä oli yllään yöasu ja aamutakki, jalassaan tohvelit ja päässään vaaleanpunainen villahuivi.

Yövaatteissaan herra Rafielia herätellyt neiti Marple teki herra Rafieliin suuren vaikutuksen, "Jospa tietäisitte, miltä te näytitte tuona yönä päässänne tuo pörröinen vaaleanpunainen villahuivi, kun seisoitte siinä ja sanoitte olevanne Nemesis."

Agatha Christie jatkoi Nemesis-teemalla kirjassa Neiti Marple koston jumalalttarena (Nemesis, 1971). Siinä herra Rafiel määrää testamentissaan neiti Marplelle 20 000 puntaa sillä edellytyksellä, että neiti Marple vielä kerran toimisi Nemesiksenä.

Tosin herra Rafiel ei sano suoraan, mitä haluaa neiti Marplen tekevän. Rikos on toki ratkaistava, mutta mikä rikos? Herra Rafielin luottamus neiti Marplen kykyihin oli ollut niin suuri, että hän oli ennen kuolemaansa varannut neiti Marplelle paikan Ison-Britannian Kuuluisia Taloja ja Puutarhoja -kiertomatkalle.

Hämmentyneenä neiti Marple tarttuu tehtävään. Hän havainnoi, keskustelee ja tekee muistiinpanoja. Silti kirjaa pitkään kuvaava virke löytyy sivulta 62: "Surullisesti hänelle valkeni ettei mikään ollut ratkennut."

Kirjan nimi johtaa harhaan, sillä neiti Marple ei ole kirjassa koston jumalatar eikä hän hae kostoa. Neiti Marplen tehtävänä on toimia samanlaisena oikeutta valvovana jumalattarena kuin Lomahotellin murhissa, Hän ratkaisee vanhat ja uudet rikokset. Oikeus toteutuu ja vääryys korjataan.

Kirjan lopussa asiaa seuranneet henkilöt luonnehtivat neiti Marplea seuraavasti:
"Niin lempeä - ja niin häikäilemätön,"
"Pelottavin nainen mitä olen tavannut."

Sellaisia jumalattaret saattavat olla.

Tammikuussakin luen Kingiä

Luettuani Stephen Kingin Musta torni -sarjan kaksi ensimmäistä osaa tiesin, että haluan lukea sarjan muutkin osat.

Marraskuussa luin sarjan ensimmäisen osan Revolverimies. Jouluaattona luin loppuun toisen osan Kolme korttia pakasta.

Revolverimiehen ensimmäinen virke paljastaa, mistä kirjassa on kyse:

"Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään."

Roland Deschain on viimeinen revolverimies. Hänen on puhuttava mustiin pukeutuneen miehen kanssa, sillä tällä on tietoa Mustasta tornista, sillä Musta torni on Rolandin ka, kutsumus.

Revolverimies on selkeästi johdanto-osa kummalliseen maailmaan, joka on muuttunut ja muuttuu jatkuvasti. Lukija tutustuu Roland Deschainiin, hänen taustaansa ja revolverimieskoulutukseen. Jahdatessaan mustiin puettua miestä Roland tuhoaa yhden kaupungin ja kohtaa noin 12-vuotiaan pojan Jaken. Lopulla Roland saa miehen kiinni. Mustiin puettu mies ennustaa Rolandin tulevaisuuden seitsemän kortin avulla. Mustaa tornia mustiin puettu mies kuvaa näin:

"Kuvittele, että kaikki maailmat, kaikki maailmankaikkeudet, kerääntyisivät yhdeksi ainoakasi ryhmäksi, yhdeksi ainoaksi pylvääksi, Torniksi."

Vaikka Revolverimies oli outo kirja, päätin antaa sarjalle mahdollisuuden ja luin toisen osan Kolme korttia pakasta.Kirjan alussa Roland herää meren rannalla ja joutuu painajaismaisen hummeriolion hyökkäyksen kohteeksi. Roland onnistuu tappamaan eläimen, mutta menettää kaksi sormea oikeasta kädestään ja yhden varpaan.

Kolme korttia pakasta -kirjassa Roland hakee meidän maailmastamme (New Yorkista) itselleen kaksi matkakumppania, Eddien ja Susannahin. Kolmannen oven takana olisi murhaaja Jack Mort, mutta Roland muuttaa historiaa aiheuttamalla Jack Mortin kuoleman.

Pidin Kolme korttia pakasta -kirjasta, vaikka siinä oli kauhistuttavia hummerieläimiä ja jotkut henkilöt olivat hyvin ikäviä. Kingin erityisosaamista taitaa olla henkilökuvat ja -tarinat, joista tässä kirjassa saa todella nauttia.

Annoin Mustan Tornin kolmannen osan Joutomaan itselleni joululahjaksi ja  neljännen osan Velhon ostin siltä varalta, että luettava loppuu kesken.

Aloitin Joutomaan lukemisen heti edellisen osan päätyttyä. Kirja on paksu ja Velho on vielä paksumpi. Todennäköisesti luen Kingiä vielä helmikuussakin.

Kirjastoasiaa

Ken Follettin hienossa romaanissa Kun suuret sortuvat pohditaan myös kirjaston ja lukemisen olemusta.

"Lev osasi lukea, mutta hän ei oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Sanomalehdet oli täällä kiinnitetty painaviin puupidikkeisiin, niin ettei niitä voinut varastaa, ja kylteissä luki: HILJAISUUS. Mitä hauskaa sellaisessa paikassa voi tehdä?" 

Myös kirjastoalan ihmiset saavat oman osansa.

"Hän oli kaupungin kirjastolaitoksen palveluksessa ja tarkka pikkuasioista."

Salaperäiset rukiinjyvät ja Viiden pennin laulu

Agatha Christie upotti kirjoihinsa lastenloruja ja sitaatteja mm. Shakespearen näytelmistä. Hänen teostensa nimetkin ovat toisinaan lastenloruista, kuten esim. Viisi pientä possua (Five little pigs) tai kirjallisuussitaatista, kuten esim. Tuijottava katse  (The mirror crack'd from side to side).

Agatha Christien dekkarissa Salaperäiset rukiinjyvät murhataan kolme ihmistä lyhyen ajan sisällä. Herra Rex Fortescue toimistossaan, vaimonsa Adele Fortescue kello viiden teellä olohuoneessaan ja heidän nuorempi sisäkkönsä Gladys Martin ripustaessaan pyykkiä.

Tarkastaja Neeleä hämmentävät tapaukseen liittyvät omituiset yksityiskohdat. Herra Fortescuen takin tasku oli täynnä rukiinjyviä. Gladysin nenä oli puristettu pyykkipojalla. Piirakan täyte oli vaihdettu kuolleisiin rastaisiin.

Neiti Marplen mieleen murhat tuovat lastenlorun ja hän huomauttaa olevansa Hanhiemon kasvattama. "Ajattelin tietysti lastenlorua. Kuningas konttorissaan, kuningatar vierashuoneessa ja tyttö vaatteita levittämässä," toteaa neit Marple.

Salaperäisissä rukiinjyvissä loru menee näin: 

Viidestä pennistä laulun laulan, taskuntäydestä ruista.

Viisitoista rastasta piirakkaan pantiin linnanpihan puista.

Syömään kun sitten ryhdyttiin, ne alkoivat lauleskella.

Eikös ollut sukkela herkku kuninkaan lautasella?

Konttorissaan kuningas rahojaan laski ja huoli.

Vierashuoneessa kuningatar hunajaa leivälle vuoli.

Pikkupiika se tarhaan meni vaatteita levittelemään.

Silloin tuli se pikkuinen lintu ja nokkasi häntä nenään.

Olin utelias ja hain hyllystäni Hanhiemon iloisen lippaan. Siinä Kirsi Kunnas riimittelee Killingin laulun näin:

Tää laulu maksaa killingin

                ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

                linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin.

                Ne lauloi herkkusuista,

ne mustat linnut lauloi niin,

                kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

                ja oli huolissaan.

Ja kuningatar hunajaa

                maisteli nojatuolissaan.

Ja piika takapihalla

                pyykkinsä koriin koppasi,

ja silloin rastas viimeinen

                häneltä nenän noppasi.

Todella absurdia. Ei ihme, että loru jää lapsen mieleen pyörimään niin, että se muistuu neiti Marplen mieleen vuosikymmenien jälkeen.

Murhat eivät ratkea lorun avulla, mutta se auttaa neiti Marplea jäsentämään tehtyjä murhia. Ja murhaajalle - loru on vain kiva kulissi.

Salaperäiset rukiinjyvät (A pocket full of rye, 1953). Suomentanut Eila Pennanen.

28/100: Ruotsalainen dekkari

Helene Turstenin Murskattu tanghevonen oli ensimmäinen ruotsalaisdekkari sitten 70-luvulla luettujen Maria Langin dekkareiden.

Murskatun tanghevosen valitsin Kampin kierrätyshyllyn kirjoista kiinnostavan nimen vuoski. Arvelin, että kirja on dekkari, mutta en arvannut Helene Turstenia ruotsalaiseksi. Muitakaan etukäteistieoja minulla ei kirjasta ollut, koska en lue takakansitekstejä.

Yhden ruotsalaisdekkarin lukeneena en julista nyt tuntevani ne kaikki ja tietäväni kaiken ruotsalaisista dekkareista. Lukiessani mietin, tällaisiäkö ne ovat vai kuuluuko vain Murskatun tanghevosen ominaisuuksiin käsiteltävien asioiden laaja kirjo:

Holokausti, skinheadit, huumekauppa, Helvetin enkelit, murrosikäisten kaksostytärten kasvatus, seksuaalinen häirintä, ju-jutsu ja tietenkin aids, seksi ja raha. Ja suomalaiset.

"Vain suomalaiset osaavat siivota."
"Arja oli kaunis hyvin tyypillisellä suomalaisella tavalla. Hänellä oli paksut vaaleat, olkapäille ulottuvat hiukset, suuret kirkkaansiniset silmät ja leveä suu jossa oli tasaisen kauniit hampaat."

Kirja alkaa Göteborgissa marraskuisena iltana puoli kuudelta, kun mies putoaa parvekkeelta ja kuolee.

20/100: Laulu

En aina jaksaisi tätä maailmaa. Epäoikeudenmukaisuutta, ilkeyttä, julmuutta, kyvyttömyyttä ymmärtää toisen ihmisen tilannetta, ahneutta, välinpitämättömyyttä, rumuutta, sivistyksen puutetta ja vain yhden vaihtoehdon politiikkaa. Maailma ja ihmiset ovat sekaisin.

Sielun Veljien Laulu antaa silloin toivoa.

Vaikken mä aina jaksa 

uskoa ja rakastaa

niin on täällä vielä helvetisti 

kaunista katseltavaa.

Kauneus ei poista vääryyttä. Mutta se auttaa jaksamaan ja antaa ehkä voimaa taistella vastaan.

En laita tähän maailman kauneinta kuvaa, en edes kauneinta ottamaani kuvaa. Kauneuden voi löytää vain katsomalla ja näkemällä.

Joulukalenterin 7. luukku: Rei Shimura

"Minun täytyy selvittää eräs ilmennyt seikka, minä sanoin."

Rei Shimura on Japanissa asuva englannin opettaja/antiikkikauppias, joka ratkaisee kohdalleen tulevia rikoksia. Selvittäessään ilmenneitä seikkoja Rei Shimura on impulsiivinen, jopa holtiton ja saattaa itsensä siten vaarallisiin tilanteisiin. Hän on myös intuitiivinen ja itsepintainen, jopa jankkaava silloin kun muut eivät usko Rein tavoin jonkin yksityiskohdan tärkeydestä.

Toissakesänä ostin kirpparilta Sujata Masseyn Rei Shimura ja zen-temppelein arvoituksen. Olin toki lukenut kirjan, tiesin mitä ostin. Kevyttä luettavaa, joka tarjoaa illalle ennen nukahtamista keinon olla ajattelematta ja murehtimatta mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa.

Viime kesänä sain päähäni kerätä kaikki ilmestyneet Rei Shimurat. Onneksi kirjoja liikkui paljon kirppareilla ja divareissa. Intoni taisi loppua kesken, sillä yhdeksästä julkaistusta Rei Shimurasta minulla on kahdeksan. Rei Shimuran ensimmäinen tapaus puuttuu.

Kahdeksan yhdeksästä

Eniten pidän sarjan toiseksi viimeisestä kirjasta Rei Shimura yakuzan jäljillä (Girl in a Box, 2006,). Siitä on myös päivän toinen sitaatti:

"Kuinka monta vakoojaa tarvitaan rakastumiseen?"







Rei Shimura on 'gaijin' japanaliaisttain nähtynä: ulkomaalainen, jolla on USA:n passi ja amerikkalainen äiti. Japanilainen isä ei tätä luokittelua muuta eikä Rein japanilainen ulkoinen olemus. Ehkä tämän vuoksi kirjat vaikuttavat toisinaan japanilaisen kulttuurin esittelyltä: tältä Japani voisi näyttää ja tuntua, jos siellä asuisi, osaisi kieltä ja jos siellä asuisi mukava japanilainen sukulaisperhe. Esittely tehdään hyvin ja kirjat luettuaan tuntuu siltä, kuin oikeasti tietäisi Japanista jotain.

Vain Rei Shimura ja helmenkalastaja sekä Rei Shimura Havaijilla eivät sijoitu kokonaan tai joiltain osin Japaniin.

Joulukalenterin 6. luukku: Eetu Salin

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Sen jälkeen kun eduskunnassa oli 6.12.1917 äänestetty itsenäisyydestä Eetu Salin pyysi puheenvuoroa:

"Tahdon pöytäkirjaan merkittäväksi vastalauseeni porvariston tällaisesta edesvastuuttomasta politiikasta, että näin tärkeissä kysymyksissä esitetään asiapaperi tuollaisena yllätyksenä, ettei siihen eduskunnan suurella enemmistöllä ole ollut edes ennakolta tilaisuutta tutustua, ja että se sitten samanlaisena yllätyksenä naulataan kiinni  ilman perusteluja, noin vain yhdellä vasaraniskulla. Pelkään sellaisesta politiikasta Suomen kansalle koituvan tulevaisuudessa aivan raskaita ja vaikeita seurauksia ja vieritän sen vuoksi edesvastuun tästä tämän syyntakeettoman ja edesvastuuttoman porvariston ja sen muodostaman hallituksen niskoille."

Kuka oli Eetu Salin? Kansanedustaja ja paljon muuta.

Kalevi Kalemaan teoksessa Eetu Salin, legenda jo eläessään (1975) Salin kuvataan huikein vedoin:
"Vanhan työväenliikkeen tunnetuin agitaattori, yksi maamme suurimmista puhujista, työväenliikkeen johtajista ristiriitaisimpia, loistava taktikko, legendaarinen juoppo, vastustajien kauhistus, työväen joukkojen kunnioittama taistelija sekä maanpetoksesta tuomittu isänmaanystävä."

Samassa teoksessa tuskainen Eetu Salin pohti viisautta ja tyhmyyttä kuolinvuoteellaan Yrjö Mäkelinille Sörnäisten kuritushuoneella 6.4.1919:
"Yrjö, tiedätkö, mitä on viisaus? Minäpä sanon. Viisaus on alkuaineensa puolesta tyhmyyttä. Meidän on tehstävä tyhmyyksiä elämässämme voidaksemme ne sitten korjata ja siten kehittyä viisaiksi. Tulimmepa kuitenkin miten viisaiksi tahansa, päättyy elämämme tyhmyyteen, sillä kun kuolema tulee, ei meillä ole enää mahdollisuutta korjata sitä viimeistä tyhmyyttä. Siispä me kuolemme tyhminä; niin kait se kuoli Salomonkin. Annahan tänne se Raamattu, katsotaan."

Joulukalenterin 5. luukku: Sherlock Holmes ja tohtori Watson

Maailman paras yksityisetsivä Sherlock Holmes on minulle kuten monelle muullekin tutumpi tv-sarjojen ja elokuvien kautta. Jeremy Brett oli upea Sherlock ja Benedict Cumberbatch on suorastaan loistava Sherlock.

Kirjoista ja lyhyistä kertomuksista minulle tutuin on Baskervillen koira. Baskervillen koira  ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Strand Magazinessa vuosina 1901–1902 ja se sijoittuu ajallisesti syksyyn 1888.

Hyllyssäni olevassa kirjassa lukee näin: "8.8.1972. Itse ostamani lahja itselleni ensimmäisillä palkkarahoilla, jotka tienasin rapanevalla. Päivi Erkkilä."

Sherlock on tottunut tarkkailemaan muita ihmisiä, mutta Baskervillen koirassa hän itse joutuu James Mortimerin tarkastelun kohteeksi.
"Suokaa anteeksi, herra Holmes, teidän ulkomuotonne on tavattoman mielenkiintoinen. En olisi odottanut, että olette noin selvästi pitkäkalloista tyyppiä ja että otsaluunne on noin voimakkaasti kehittynyt."

Mitäpä olisi Sherlock Holmes ilman John Watsonia! Sherlock sanoo Watsonille:
"Muutamat ihmiset, jotka eivät itse ole neroja, voivat huomattavalla tavalla toimia nerojen innoittajina. Minun on tunnustettava, hyvä ystävä, että minä olen sinulle hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa."

ja vähän myöhemmin
"Kun sanoin sinun innoittavan minua, tarkoitin rehellisesti puhuen sitä, että nimenomaan sinun virheesi ovat silloin tällöin opastaneet minut oikealle tolalle."
Samasta syystä Hercule Poirot kaipaa ystäväänsä kapteeni Hastingsia.

Sherlock Holmes on kiintynyt Watsoniin. Lähettäessään Watsonin Devonshireen Henry Baskervillen turvaksi Holmes sanoo:
"Mutta olen vähän huolissani.
- Miksi niin?
- Sinun lähtösi takia. Tämä on ikävä ja vaarallinen juttu, Watson. Kuta enemmän asiaa ajttelen, sitä vähemmän siitä pidän. Niin, hyvä veli, naura sinä vain, mutta olen iloinen, jos saan sinut takaisin Baker Streetin varrelle."

Joulukalenterin 4. luukku: Longbournin talossa

Hyvän kirjan ei soisi päättyvän. Yritän hidastella lukemista, vain pari sivua tai yksi luku päivässä. Mutta ei niin voi tehdä. Kirja vie mennessään ja yhtenä yönä huomaa kellon olevan kolme ja kirjassa olisi vielä 30 sivua jäljellä. Kuinka moni siinä tilanteessa sulkee kirjan nukkuakseen vielä ne neljä tuntia ennen herätystä?

Viimeisin tällainen kirja oli Jo Bakerin Longbournin talossa (2013). Suomenkielisen kirjan kanteen on lukijoiden opastukseksi painettu teksti Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Kirjan alkuperäinen nimi Longbourn antaa viitteen kirjan sisällöstä vain vannoutuneimmille Jane Austenin ja erityisesti kirjan Ylpeys ja ennakkoluulo faneille.

Kirjan alku johdattaa suoraan asiaan.

" Vaatteita ei voi käyttää pesemättä, niin kuin ei voi kuljeskella ilman pukeita, ei ainakaan Hertfordshiressa eikä syyskuussa, joten pyykkipäivää ei voi välttää, mutta silti huushollin vaatteiden viikkopyykki oli Sarahille vastenmielinen ajatus."

"Edessä oli pitkä päivä, ja tämä oli vasta alkua."

Joulukalenterin 3. luukku: Neiti Maple ja muut

Kolmannen luukun kirja on yhteistyön ylistys. Älykkäinkään salapoliisi ei pärjää ilman tukijoukkoja!

Leonie Swannin teos Murha laitumella alkaa, kun lampaat löytävät lammaspaimenensa Geoge Glennin kuolleena. Lampaat ovat ymmällään.

"Sir Ritchfield katsoi ihmeissään. "Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli." Ritchfieldiä kylmäsi.
"Ja mistähän se lapio on peräisin?"
"Joku tökkäsi sen häneen." Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta ongelmaa kohtaan. 
"Se on voinut olla ihminen - tai erittäin suuri apina." Othello oli viettänyt hyvin järisyttävän nuoruuden Dublinin eläintarhassa, johon se muisti viitata aina tilaisuuden tullen.
"Ihminen." Maple nyökkäsi tyytyväisenä. Epäiltyjen määrä väheni nopeasti. "Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse."

Tutkintaa johtaa neiti Maple, joka oli koko Glennkillin viisain lammas, saattoipa olla jopa maailman viisain lammas. Rikoksen ratkaisemiseen tarvitaan kuitenkin koko lauman hoksottimet ja uskallus. Jokainen lammas auttaa omalla yksilöllisellä tavallaan. Mopple the Whale muistaa kaiken, Maude ylpeilee hajuaistillaan, musta Othello tuntee sirkuksen, sarvekas Zora on syvämietteinen, Cloud villava, johtajapässi sir Ritchfield on lähes sokea ja veljensä Melmoth on nähnyt maailmaa.

Vakoilemalla ihmisiä, tekemällä uhkarohkeita retkiä läheiseen kylään, käyttäytymällä luonnollisesti ja pohtimalla yhdessä selville saatuja tietoja lampaat selvittävät murhaajan. Paljon vaikeampaa on saada ihmiset ymmärtämään asia. Sen tähden lampaat osallistuvat Smartest-Sheep-of Glennkill-Contestiin ja näyttelevät paimenensa murhan. Vain yksi ihminen ymmärtää lampaiden esityksen.

Joulukalenterin 2. luukku: Neiti Marple, ikuisesti!

Agatha Christien neiti Jane Marple on minusta suurenmoinen salapoliisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuka uskoo taitavaksi salapoliisiksi valkotukkaista vanhaa neitiä, joka neuloo vauvalle nuttua ja hoitaa intohimoisesti puutarhaansa?

Neiti Marplen ensiesiintyminen on teoksessa Murha maalaiskylässä (1930). Ensimmäiset kommentit Neiti Marplesta eivät ole kovin mairittelevia:

" - Ruova Price Ridley, neiti Wetherby, neiti Hartnell ja tuo kaamea neiti Marple.
- Minä oikeastaan pidän neiti Marplesta, sanoin minä. - Hänellä on huumorintajua.
- Hän on kylän pahin kissa, sanoi Griselda. - Ja hän tietää aina kaiken mitä tapahtuu - ja tekee siitä pahimmat mahdolliset johtopäätökset."

"Neiti Marple on valkotukkainen vanha neiti jolla on lempeä vetoava käytös - neiti Wetherby on sekoitus happamuutta ja tunteenpurkauksia. Heistä kahdesta neiti Marple on paljon vaarallisempi."

Terävä-älyinen neiti Marple näkee kaiken. Lörpöttelemällä ja juoruilemalla hän myös kuulee suurimman osan ihmisten asioista. Hän vertailee intuitiivisesti kuulemansa ja näkemänsä pitkän elämnsä aikana kuulemaansa ja näkemäänsä - ja selvittää rikoksen!

Neiti Marple viihtyy hyvin kodissaan St. Mary Meadin kylässä. Hän ei ole kovin rikas eikä hän matkustele kovin laajsti. Hänen veljenpoikansa, menestyvä kirjailija Raymond West, antaa Jane-tädilleen mahdollisuuden nähdä muutakin kuin St. Mary Meadin. Raymond tarjoaa neiti Marplelle mm. matkan Karibian merelle (Lomahotellin murhat, 1965) ja mahdollisuuden palata laspsuuden muistoihin (Bertramin hotellissa, 1967). Ympäri Englantia on joku tuttu, jonka luokse voi mennä tutkimaan murhaa. Sillä neiti Marplella on tylsää ilman ratkottavaa rikosta!

Viimeinen teos, jossa neiti Marple esiintyy, on Neiti Marplen viimeinen juttu (1977). Siinä neiti Marple esittely on huomattavan ystävällinen.

"Neiti Marple oli viehättävä vanhus. Hän oli pitkä ja laiha; hänellä oli punertavat posket, siniset silmät ja ystävällinen, hieman touhukas käytös. Hänen sinisissä silmissään oli usein pieni iloinen pilke."

Neiti Marple jatkaa vanhan neidin elämäänsä myös viimeisen juttunsa jälkeen. Tarinaa hänen kuolemastaan ei ole. Kuolematon neiti Marple!

Joulukalenterin 1. luukku: Hercule Poirot

Minua houkuttelee ajatus joulukalenterista, jossa on vain Agatha Christie -sitaatteja. Agatha Christien laajassa tuotannossa riittäisi kyllä siteerattavaa vaikka jokaiselle joulukalenterin päivälle ja vähän enempäänkin. En sellaista kuitenkaan lupaa, sillä kirjojen maailmaan mahtuu niin paljon muutakin.

Joulukalenterimateriaalia

Päivän sitaatti on Agtaha Christien ensimmäisestä julkaistusta kirjasta Stylesin tapaus (1920). Siinä Christie esittelee Hercule Poirotin. Sitaatti on pitkä.

"Poirot oli merkillisen näköinen pikku mies. Hän ei ollut juuri sataakuuttakymmentä senttiä pitempi, mutta hän oli varsin ryhdikäs ja esiintymiseltään arvokas. Hänen päänsä oli täsmälleen munan mutoinen ja se oli aina hieman kallellaan. Hänen viiksensä olivat hyvin jäykät ja sotilaalliset. Hänen asunsa oli miltei uskomattoman huoliteltu; tomuhiukkanen olisi varmaan tuottanut hänelle suurempaa tuskaa kuin luodinreikä. Ikäväkseni huomasin että hän ontui nyt melko pahasti. Tämä merkillinen, keikarimainen pikku mies oli aikanaan ollut Belgian poliisivoimian suurimpia ylpeyksiä. Hänen salapoliisinvainunsa oli ainutlaatuinen, ja hän oli saavuttanut useita suurvoittoja selvittäessään aikansa ongelmallisimpia rikostapauksia."

Myöhemmin Agatha Christien tapa kuvata Hercule Poirotia muuttuu. Poirotin turhamaisuus, itserakkaus ja halu esiintyä esitetään liioitellen, kuten esim. kirjassa Rouva McGinty on kuollut (1951).

"Minä olen Hercule Poirot. Minä olen suuri, ainutlaatuinen Hercule Poirot. Ja minä, Hercule Poirot, en ole tyytyväinen McGinty-jutun tuomioon. Minulla, Hercule Poirotilla, on hyvin terävä aavistus siitä mitä todella tapahtui."

Teoksessa Rouva McGinty on kuollut Christie kohtelee Poirotia suorastaan julmasti. Poirot joutuu asumaan matkustajakodissa, jossa siisteys ja järjestys loistavat poissaolollaan eikä ruokakaan vastaa Poirotin makumieltymyksiä. Myös talon vetoisuus ja mutaiset kadut saavat Poirotin epätoivoon ja hän alkaa jopa epäillä itseään.


Christie kyllästyi Poirotiin ja kirjoitti 1940-luvun alussa Esiripun, joka on Poirotin viimeinen tapaus. Käsikirjoitus laitettiin kuitenkin kassakaappiin ja Esirippu julkaistiin vasta vuonna 1975.

------------------
Tänä vuonna joulukalenterissa tuttuun tapaan hyviä kirjoja ja sitaatteja. Julkaisen joulukalenteria lähes päivittäin jouluaattoon asti.

Joulukalenteri, osa 1: Uni

Ei niin päivittäinen joulukalenteri palaa vuoden tauon jälkeen. Kirjallisuussitaatteja en lupaa jokaiselle 24 päivälle, päivitän joulukalenteria sen mukaan mitä jaksan. Sitaatteja poimin kaikenlaisista kirjoista, saatanpa laajentaa kalenteria siteeraamalla myös elokuvia ja musiikkia.

Pimeän vuodenajan viettäisin mieluiten uuninpankolla (tai jossain mukavammassa paikassa) nukkuen, uneksien ihmeellisä unia. Ensimmäinen joulukalenteri on lastenloru Uni kirjasta Lastenkamarin riimejä ja loruja. Tyttäreni sai kirjan syntymälahjaksi vanhemmiltani 23 vuotta sitten. Moneen kertaan luetun kirjan suosikiksi nousi runo nimeltä Uni.

Uni

Näin minä kerran unta,

että oli outo valtakunta.

Lehmä taivaalla lensi lailla linnun

"Kissa, viulua soita - minä vingun."

Sanoi koira tanssien hetken.

Mutt' lusikka ja lautanen:

"Me teemme retken."

Erityisesti lorussa huvitti sen loppu, lusikan ja lautasen retki.

Jos runo kuulosti tutulta, syy voi löytyä paljon tunnetummasta lorukirjasta Hanhiemon iloinen lipas. Siinä riimitellään näin:

Pimpula pampula

Pimpula pampula pinkuu!

kissa ja viulu vinkuu,

ja lehmä loikki yli täysikuun.

Pimpula pampula kauraa!

kulkukoira nauraa

ja paiskaa ammolleen suuren suun.

Pimpula pampula pajaa!

Lautanen lusikkaa ajaa,

ja kuu kipaisi taakse omenapuun.

Mielenkiintoisia nämä kirjalliset kierrätykset! Lastenloruissa ja saduissa se lienee hyvin yleistä, sillä periaatteessa taustalla ovat suullisesti kerrotut tarinat ja riimit. Ja kuka niitä muistaisi sanasta sanaan.

Hämmästyttävää on kierrätyksen ulottuminen kuvitukseen asti. Uni-lorun kuvassa lehmä loikkaa yli täysikuun, vaikka lorun mukaan se vain lentelee taivaalla linnun lailla.

Lastenkamarin riimejä ja loruja. Kuvittanut Hilda Offen. Suomeksi riimitelleet Maija Lindgren, Matti Vuorinen ja Eija Tanneraho

Popedasta ja pinjansiemenistä

Miika Nousiaisen Metsäjätti on tarkkaa ja todentuntuista havainnointia tästä ajasta. Ennen kaikkea se on kuitenkin kirja ystävyydestä ja itsensä löytämisestä.  Metsäjätissä oli useita sellaisia oivalluksia, jotka pysäyttivät yksinkertaisuudellaan, osuvuudellaan ja tehokkuudellaan.

Muutama esimerkki:

Törmälän baarissa Wanha Mestari lukee jukeboksin yläpuolella seuraava tiedotus: "Popedaa saa soittaa vain kerran illassa. Yö lasketaan Popedaksi."

"Äidittömyys yhdisti meitä. Istuimme pitkiäkin aikoja yhdessä puhumatta aiheesta. Ei siitä aiheesta siinä iässä mitään osannut sanoa. Vertaistuki oli silti tärkeää, luulisin niin."

"Ei tehdas ole muoti-ilmiö. Muoti on sellaista, joka tulee ja menee. Niin kuin Dingo, se tuli Törmälään ja meni pois. Metsäteollisuus on ollut täällä läsnä koko ajan.”

"- Siellä ei ollut mitään.

- Missä?

- Kaupassa. Ei ollut luumutomaatteja, ei tuorepastaa, ei ricottaa, ei edes pinjansiemeniä.

- Voi rakas. Pääset huomenna kotiin.

- Nälkäisenä.

- Niin varmaan. Tiedätkö, minä olen kuullut ihmisistä, jotka ovat selvinneet kaksi päivää ilman pinjansiemeniä."

Ja monia muita. Yhteydessä kontekstiinsa sitaatit maistuvat vielä paremmilta.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 15

Viimeisen joulukalenterin sitaatit tulevat joulukorteista, joita olen vuosien mittaan saanut.

Rauhallista Joulua

Iloista Joulua

Lämmin ajatus jouluna

Merry Christmas

Hyvää Joulua

Jouluiloa

Tämä joulukalenterin tekeminen on ollut niin kivaa, että mahdollisesti palaan kirjallisuussitaatteihin myöhemmin.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 14

Douglas Adams antaa kirjassaan Linnunradan käsikirja liftareille vastauksen melkein kaikkeen. Mikä on elämän tarkoitus? Mitä kannattaa ottaa matkalle mukaan? Miten selvitä elämästä?

Tärkein ohje on kirjoitettu suurilla kirjaimilla merkittävimmän Pienen Karhun tähdistössä julkaistun kirjan ”Linnunradan käsikirja liftareille” kanteen:

              ÄLÄ HÄTÄILE








Leppoisampaa jouluaaton aattoa!

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 13

Talvipäivänseisauksen päivänä Päiväkävelyllä ei juhlita aurinkoa ja valon määrän kasvua, vaikka juhlimisen aiheita ovatkin. Sen sijaan päivän sitaatissa juhlitaan kulttuurimme suurinta valonlähdettä ja minun oman elämäni tärkeintä instituutiota eli kirjastoa.

Sitaatti on Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasta Lumikko ja yhdeksän muuta.

- Kirjoita ja kirjoita! Millä minä kirjoitan? Ella huusi. – Minulla ei ole kynää! Kaikki kynät ovat taskussani eikä minulla ole vaatteita!

Se oli totta: hänellä ei ollut yllään muuta kuin sukat, ja nekin olivat eri paria.

Kissa tuhahti. – Jokainen tulee kirjastoon alastomana. Siksihän tänne tullaan, pukeutumaan kirjoihin.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 12

Vuoden pimein aika auringon vain käväistessä horisontin yläpuolella muutaman tunnin vaikuttaa minuun unisuutena, väsymisenä ja joskus mielen mustuutena. Selvitäkseni pimeydestä syön suklaata, tapaan ystäviäni ja rakkaitani, nukun ja luen hyviä kirjoja.

Yksi keino lienee ylitse muiden. Siitä kertoo Ray Bradbury kirjassaan Paha saapuu portin taa:

- Helvetti, kaikki tämä, Dark ja hänen kaltaisensa, he pitävät itkusta, Jumalani, hehän rakastavat kyyneliä. Mitä enemmän sinä ulvot sitä enemmän he saavat suolaa leualtasi. He imevät kuin kissat hengitystäsi, kun sinä vaikerrat, Jeesus Kristus. Nouse ylös! Nouse kirotuilta polviltasi! Hypi! Huuda ja hoilota! Kuuletko! Sinun täytyy karjua Will, laulaa. Tärkeintä on, että naurat, käsitätkö? Sinun on naurettava!

- Minä en voi!

- Sinun on pakko! Se on ainoa aseemme. Minä tiedän sen. Kirjastossa! Noita juoksi, Jumalani kuinka hän juoksi. Ammuin hänen kuoliaaksi hymyllä. Yhdellä ainoalla hymyllä, yön ihmiset eivät kestä sitä. Hymyssä on aurinko. He vihaavat aurinkoa. Me emme saa ottaa heitä vakavasti Will!


J. K. Rowling antaa Harry Pottereissa neljä keinoa, joista nauru on yksi.