Sairaana töihin

Maanantaiaamuna en tuntenut itseäni sairaaksi. Koska metrot eivät kulkeneet, lähdin kävellen töihin. Se oli virhe. Yli viikon sairastelun jälkeen minulla ei olisi ollut voimia siihen. Silti kävelin töihin asti. Olin lopen uupunut perille päästyäni eivätkä jalkani olisi kantaneet minua yhtään pidemmälle.

Peruin päivän tapahtumat. Näytin kuulemma siltä, että pyörryn siihen paikkaan. Silti minusta tuntuikin. Ruokailun jälkeen soitin lääkärille ja hän pyysi käymään. Määräsi lisää sairaslomaa, vasta torstaina töihin. Lisäksi hän antoi lähetteen röntgeniin, koska antibiootti ei tunnu tehonneen.

Röntgenissä meni aikaa, sillä minun käskettiin odottaa tuloksia mukaani. Vastasin, että eikös ne lähetetä työterveysasemalle, mutta he halusivat antaa ne mukaani. Odottaessani luin jutun Michael Jacksonin lapsuudesta. Oloni oli huono ja minua heikotti. Lopulta kävin sanomassa etten jaksa odottaa enää. Kovasti anteeksipyydelleen minulle sanottiin, että oli tapahtunut erehdys ja että voin lähteä.

Kotiin saavuttunani olen nukkunut.

Aamulla töissä ehdin tavata joitakin työtovereita. Lähes jokainen yski tai niiskutta tai valitti muuten huonoa oloa. Ihmettelen, miksi he olivat töissä. Ihmettelen myös sitä, mikä sai minut lähtemään aamulla töihin, vaikka lääkäri oli sanonut torstaina, että jos olen sairas vielä maanantaina, voin vain soittaa hänelle. Jo kävellessäni töihin kaduin päätöstä. Mutta olen sitkeä ja sisukas. Menen vaikka sairaana kävellen töihin, jos sille päälle satun. Sekö on muidenkin selitys? Halu osoittaa omaa urheuttaan ja kunnioitettavaa sitoutumista töihin?

Mitä järkeä siinä on?

Vauhdilla maailmaan

Synnyin kolme viikkoa etuajassa hirveällä vauhdilla ns. syöksysynnytyksessä. Kiireisen maailmaan tuloni sai aikaiseksi lakanapyykki, jota äitini kunnon vaimona pesi Kajaanin opettajaseminaarista lomalla olevalle miehelleen. Ei silloin ollut pyykinpesukoneita, äitini pesi pyykin saunalla ja huuhteli sen kylmässä järvivedessä. Sopivaa työtä viimeisillään raskaana olevalle naiselle.

Kun sitten ilmoitin tulostani, syntyi ongelma. Miten päästä sairaalaan, joka oli 16 kilometrin päässä? Autoa ei ollut eikä ajokorttiakaan eikä ilmeisesti taksi tullut edes mieleen. Samassa Niinimaan kylässä toimi veljesten perustama kuljetusfirma. Punaisilla Sisu-merkkisillä kuorma-autoillaan he kuljettivat etupäässä soraa läheisestä Kaatialan louhoksesta. Toinen veljeksistä lähti Sisullaan kuskaamaan äitiäni sairaalaan ajaen niin lujaa kuin autolla pääsi.

Sairaalaan ehdittiin. Äitini mukaan synnyin saman tien eikä päivä ehtinyt vaihtua lauantaista sunnuntaiksi. Ehkä hän ei siinä tilanteessa paljoa kelloa katsellut, sillä syntymäpäiväkseni merkittiin sunnuntai. Ensi yönä siitä on tasan 50 vuotta.

Uneksijoiden sukua

Olen uneksijoiden sukua. Äitini ja isäni olivat haaveilijoita, isäni isä oli haaveilija, äitini isä oli haaveilija. Molemmat isoisäni uneksivat paremmasta maailmasta. Heidän paremmat maailmansa olivat erilaiset. Äitini isä oli pasifisti. Köyhä talonpoika, jolla oli 13 lasta. Todellisuus oli hänelle usein vähemmän mieluisaa kuin unelmat, joita hän näki alkoholin avulla. Isän isäni ei juonut lainkaan. Hän ei niin köyhä ollut ja lapsiakin oli vain neljä. Hän unelmoi oikeudenmukaisesta maailmasta, puhui siitä pojalleen jatkuvasti. Kunnes kuoli syöpään isäni ollessa 14-vuotias.

Vanhempani ottivat mallia vanhemmistaan ja jatkoivat uneksimista. He kaipasivat myös parempaa maailmaa. Ongelmana oli, että asioista useimmiten vain uneksittiin. Niistä puhuttiin, paljon ja kaiken aikaa. Mutta siihen se jäi. Varsinkin äiti uneksi siitä, mitä muuta hän voisi elämässään tehdä ja olla kuin viiden tytön äiti. Unelmat olivat innostavia ja osa olisi ehkä ollut toteutettavissa. Mutta ei.

Paitsi yhden asian vanhempani toteuttivat. He innostuivat kovasti A.S. Neillistä ja vapaasta kasvatuksesta. Perheessämme otettiin käyttöön perhedemokratia. Joka sunnuntai kokoonnuimme olohuoneeseen keskustelemaan asioista. Eihän siitä mitään tullut. Isä oli pelottava, diktaattori perheessään. Jo se piti huolen, että todellisia kysymyksiä ja ongelmia ei perhedemokratiaistunnoissa käsitelty. Aina istunnot päättyivät siihen, että joku lapsista itki ja huusi, isä oli vihainen ja me muut olimme peloissamme ja pettyneitä. Eihän tämä vastannut esikuvaansa lainkaan. Ei A. S. Neillin Summerhilliä eikä sitä tapaa jolla Tusinoittain halvemmalla –kirjassa toimittiin. Perhedemokratiaa toteutettiin perheessämme ehkä pari kuukautta.

Saman uneksimisen näen itsessäni ja sisarissani. Olemme loistavia puhuessamme unelmistamme. Siitä, millainen maailma voisi olla. Siitä, mitä olisimme ja tekisimme, jos emme olisi sitä mitä olemme.

Eihän uneksimisessa mitään vikaa ole. Mutta joskus tai useimmiten, pitäisi myös toteuttaa unelmansa. On meissä myös sisua, isosiskoni väitteli tohtoriksi performanssitaiteesta ja pikkusiskoni rakensi mökin. Upeaa!

Minussa sisua saisi olla enemmän. Mistä sitä saa?