En jää sairaslomalle

Minulla on ollut tapana jäädä sairalomalle heti flunssan ensioireiden ilmetessä. Kun väsyttää, koko ruumista kolottaa, silmiä ja päätä särkee, olo on takkuinen ja on kuuma ja kylmä yhtaikaa. Yleensä kahden päivän poissaolo on riittänyt flunssan torjumiseen.

Tämä ei kuitenkaan takaa sitä, ettei flunssa yrittäisi iskeä vaikka viikon päästä. Ajattelen, että se menee ohi enkä jää kotiin sairastamaan. Ehkä flunssa ei menekään ohi. Sairastun ikävään pariviikkoiseen flunssaan, josta toipuminen kestää viikon verran. Sairaslomalla olen todennäköisesti vain ne kolme lääkärin määräämää päivää, koska töitä on paljon. Tai koska kuvittelen, että töitä on paljon. Tai koska uskon pystyväni/jaksavani tehdä töitä sairaanakin.

Asiakaspalvelussa yskin ja pärskin, niistän nenää kun ehdin. Tartutan työkaverit, asiakkaat ja muut kohtaamani ihmiset työpäivän mittaan.

En tee sitä ilkeyttäni. Ajattelen, että töissä on oltava niin kauan kuin pystyy ja varmaan kuvittelen saavani jonkin palkinnon työnsankaruudestani. No en sentään, mutta jokin sisäinen pakko saa minut ja monet muut tekemään töitä sairaana.

Hallitus julkaisi eilen kustannuskilpailukykyä parantavat toimensa. Yksi liittyi sairastamaiseen:

"Sairauspäivien korvaustasoa alennetaan niin, että ensimmäinen päivä on vastaisuudessa palkaton ja päiviltä 2–9 maksetaan 80 prosenttia palkasta."

Jos/kun tuo menee lakina läpi, en jää sairaslomalle torjuakseni flunssan silloin kun sen vielä voi tehdä. Töissä tartutan kolleegat eivätkä hekään jää sairaslomalle. Köhimme, aivastelemme ja palvelemme asiakkaita silmät kuumeesta kiiluen, mutta emme jää sairaslomalle.

En ymmärrä, kuinka tämä parantaa kustannuskilpailukykyä.

Flunssa on helppo esimerkki parannuskeinon järjettömyydestä. Valitettavasti flunssa on vain yksi sairaus. Sairastaminen voi vastaisuudessa tulla työntekijöille todella kalliiksi. Mitä pienemmät tulot, sitä rankemmin sairauspäivien korvaustason heiketäminen tuntuu palkkapussissa. Minunkin palkkapussissani.

Hyvää onnea ja terveyttä vaan kaikille!

Koiran kuolema ja muita hyviä syitä

”Koiran kuolema ei ole sairaus”, kirjoittaa Jari Sarasvuo tämän päivän Helsingin Sanomissa kolumnissaan ”Saikuttelu syö oikeuksiasi”. Sairaslomia pidetään Sarasvuon mukaan turhista syistä ja niitä myönnetään liian herkästi. Ja se tulee kalliiksi. Se kai lienee pahinta, mitä Sarasvuo ja moni muu asiasta keksii.

Viime aikoina on useasti keskusteltu eri medioissa ja työpaikoilla sairauslomista. Eniten tuntuvat hiertävän lyhyet, enintään kolmen päivän poissaolot, sillä niihin ei työnantaja aina vaadi lääkärintodistusta.

Myös työpaikkani taustaorganisaation Varhaisen puuttumisen mallia esiteltäessä mainittiin turhat poissaolot etenkin perjantaisin ja maanantaisin, joiden suoraan sanottiin viittaavan liian pitkään iloluonteiseen viikonloppuun. En ollut silloin uskoa korviani, sillä työpaikkani ja sen taustaorganisaation keski-ikä lienee yli viidenkymmenen. Kyse on siis keski-ikäisistä ihmisistä, joita hieman kärjistäen ei saa pysymään töistä pois vaikka olisivat kuinka sairaita.

Osaatko ajoittaa sairastumisesi tiistaista torstaihin? STM:n julkaisun ”Sairauspoissaolokäytäntö työpaikan ja työterveyshuollon yhteistyönä” mukaan lyhyissä poissaoloissa hälytysrajana on esim. kolme viikonloppuun rajautuvaa poissaoloa puolen vuoden aikana. Kun hälytysraja ylitetään, tulisi poissaoloista keskustella työterveyden, työnantajan ja tämän poissaolijan kesken.

Samaisesta STM:n julkaisusta on seuraava määritelmä: ”Sairaus- ja tapaturmaperusteisella työkyvyttömyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa sairauden tai tapaturman aiheuttama työkyvyn heikkeneminen on siinä määrin työkykyä rajoittavaa, että ns. jäljellä olevalla työkyvyllä ei selviä työstään.”

Ja lisää: ”Poissaolo on lääketieteellisesti arvioiden tarpeen seuraavissa tilanteissa:

sairausoireiden selvittämiseksi,  sairaus estää työnteon, sairauden hoidon onnistumiseksi, sairaus pahentuisi työssä, sairauden paraneminen hidastuisi työssä, sairauden aiheuttama työkyvyn alentuma lisäisi  tapaturmariskiä,  työssäolo aiheuttaisi muille selvän sairastumisvaaran (mm. tartuntavaaran).”

Ehkä yleisin lyhyen poissaolon syy on flunssa. Koska viimeksi sairastit 3 päivää kestäneen flunssan? Itselläni flunssa alkoi 16.2. ja jatkuu edelleen ja töistä olin pois yhden perjantain flunssan takia. Kuinkahan monta olen ehtinyt tartuttaa ja tartutan edelleen flunssan jatkuessa?

Totta, koiran kuolema ei ole sairaus. Suru ei ole sairaus. Näyttäkää minulle silti ihminen, joka pystyy tekemään töitä itkultaan ja surultaan. Ainakin minä olisin työkyvytön, jos niin ikävästi kävisi, että kissani kuolisi. Tai jos sattuisi jotain vielä ikävämpää. Kai kaikki tunnolliset ihmiset käyttävät lemmikin kuolemasta aiheutuneeseen työkyvyttömyyteen lomapäiviään? Ei vai? Ainakin minulla menee hieman sekaisin käsitteet sairaudesta aiheutuva työkyvyttömyys ja työkyvyttömyys. Näin työntekijän näkökulmasta lopputulos on sama: töitä ei pysty tekemään.

Sairauspoissaoloihin liittyvässä keskustelussa on minua ihmetyttänyt myös se, että sairauksia ovat etupäässä fyysiset sairaudet. Entä mielen flunssa, lyhytaikainen depressio, käsittämätön alakulo tai väsymys, josta nukkumalla ei pääse eroon? Mainitsemani STM:n julkaisu mainitsee psyykkisistä sairauksista vain depression kaikkine luokituksineen.

Entä jos töissä ahdistaa niin ettei pysty tekemään töitä? Kävelläänkö silloin esimiehen juttusille, kuten nykyisten ohjeiden mukaan pitäisi tehdä? No, kuinka moni haluaa ehdoin tahdoin kertoa esimiehelleen, ettei nyt jaksa tai pysty ja alentaa siten palkkaansa? Epäilen useimpien kävelevän tällaisessa tapauksessa työterveyshuoltoon ja saavan ehkä muutaman päivän tai tapauksesta riippuen pidemmän sairausloman. Sairausloman kun ei pitäisi vaikuttaa suoritusarviointiin.

Olen ihmetellyt näitä asioita pitkään ja kirjoittanut täällä Päiväkävelyllä sairastamisen ja työelämän suhteesta. Juuri tämän päivän aiheeksi asia nousi Sarasvuon kolumnin vuoksi. Se raivostutti ylimielisen asenteensa vuoksi. Se raivostutti niputtaessaan kaikki työntekijät saikuttelijoiksi. Myös kolumnin tapa käsitellä monimutkaista asiaa suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti raivostutti. Onneksi, sillä muuten en olisi tutustunut asiaan liittyvään lainsäädäntöön tai kirjallisuuteen.

Jatkan silti edelleen ihmettelyä: saako sairaana olla pois töistä? Ja toinen puoli: pitääkö sairaana olla pois töistä?

Pinnaat, senkin laiskuri!

Joka kerta sairastaessani poden syyllisyyttä. Olenko riittävän sairas voidakseni jäädä kotiin? Sairaana töissä tartuttaisin kaikki muutkin enkä pystyisi keskittymään työhöni. Jossain vaanii silti demoni, joka kotiin sairastamaan jäädessäni kuiskuttaa korvaani: ”Pinnaat, senkin laiskuri!” Eikä tätä kuiskuttelua hillitse korkea kuume, yskä, nuha tai kivusta halkeava pää.

Laiskurin ja pinnaajan maine vaikuttaa olevan kamalinta mitä tiedän. Lapsuudessani kaikki, mikä ei ollut työntekoa, oli laiskottelua: lukeminen, sairastaminen, lepääminen, jopa leikki, jota lapsen työksi jo silloin kutsuttiin. Varsinkin kirjan lukeminen sängyllä maaten oli jotain, joka aiheutti aina lähes raivoisan käskyn ryhtyä poimimaan marjoja, siivoamaan tai tekemään jotain muuta kunnollista. Inhoan edelleen siivoamista ja marjojen, etenkin viinimarjojen, poimimista.

Yksinhuoltajana opin syrjäyttämään kipuni ja sairauteni. Lapsi oli vietävä hoitoon tai laitettava kouluun. Kuumeisena harhailin kaupassa ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa. Luin iltasadut, kuuntelin lapsen murheet, olin läsnä, vaikka monesti tunsin kaatuvani siihen paikkaan silkasta väsymyksestä ja kivusta.

Tiukka velvollisuudentunto ja laiskurin maineen pelko ovat ajaneet minua ahdistukseen, väsymykseen ja syyllisyydentuntoon.

Nyt opettelen vähemmän velvollisuudentuntoiseksi kotitöiden suhteen siinä välillä onnistuen. Aikuisen tyttären äitinä velvollisuuteni ovat erilaiset.

Palkkatyöstä poissaolo sairauden vuoksi ei stressaa silloin, kun olen poissa lääkärintodistuksella. Aina ei kivuiltaan jaksa tai pysty menemään lääkäriin ja sen vuoksi meillä saa olla töistä pois sairaana kolme päivää ilman lääkärintodistusta. Ne päivät ovat täynnä helvetillistä pohdintaa. Jos raahaudun lääkäriin, sairaana olo kestänee pitempään. Jos en mene lääkäriin, pelkään, ettei kukaan usko minun olevan sairas. Siinä vaiheessa kun kykenen sitten menemään lääkäriin, sairauden pahin vaihe on mahdollisesti ohitettu. Ja pelko laiskurin maineesta pysyy.

Ällöttävää. Ei pitäisi sairaana joutua pohtimaan tällaisia asioita.

Salaisuus

Mikä sille nyt tuli? Hei, mihin sä hävisit, kävitkö kaukanakin?

En minä sille mitään voinut, että niin tapahtui. Minä vain yhtäkkiä hävisin tästä maailmasta, en reagoinut mihinkään, en nähnyt, en kuullut mitään: silmäni seisoivat päässä, tuijotin ja puhuin sekavia. Jälkeenpäin en muistanut niistä mitään. Kohtaukset olivat hyvin lyhyitä, kestivät alle minuutin, mutta olivat ne silti havaittavia.

Vanhemmat veivät minut tutkimuksiin, ensimmäinen Helsingin reissuni oli matka Lastenlinnan sairaalaan. Siellä otettiin EKG eli aivokäyrä ja tutkittiin monin tavoin. Diagnoosi oli lievä lapsuudenaikainen epilepsia. Sain vahvan lääkityksen. Mogadonia ja Dihydantonia (tästä nimestä en ole varma) aamuin illoin. Niistä huolimatta hyvin jännittävissä tilanteissa sain kohtauksen. Kela-korttiini sain mystisen numeron ja perään 100 %.

Kävin vuoden kahden välein tutkituttamassa aivokäyräni. Ensin Helsingissä ja lopuksi Seinäjoella. Minulle tehtiin älykkyystestikin, joka kertoo enemmän siitä tietämättömyydestä, joka lapsuuden epilepsiaan vielä 1960-1970 –luvuilla liittyi kuin minusta.

Teini-iän myötä oireet hävisivät. Paranin. Pitkään minua hävettivät 100 %:n korvausprosentti ja numerosarja Kela-kortissani. Opiskeluaikoina kävin EKG:ssä saadakseni sen pois. Lääkäri selitti, että normaalista aivokäyrästäni huolimatta merkintää Kela-kortista ei poisteta. Sellainen ei kuulemma ole tapana.

Miksikö kerron tämän nyt? A-talkissa keskusteltiin narkolepsiasta ja sikainfluenssarokotteesta. Erästä äitiä haastateltiin. Hän halusi pysyä nimettömänä, koska ei halunnut tietää kaikkien tietävän juuri hänen lapsensa sairastavan. Ymmärrän sen kyllä.

Mutta.

Minun sairauteni salattiin myös. Opettajilta kouluissa, luokkatovereilta, kavereilta, sukulaisilta. Siitä ei saanut puhua, vaikka se olisi selittänyt outoa käytöstäni. Jälkeenpäin ajatellen en usko, että olisin tuntenut itseni vähemmän oudoksi tai erilaiseksi, vaikka kaikki olisivat tienneetkin sairaudestani. Ehkä pikemmin päinvastoin. Minun ei olisi tarvinnut tuntea itseäni kummalliseksi, kantaa salaisuutta, joka synnytti häpeää.

Ei ihme, että minusta tuli hyvin ujo tyttö, joka tappeli.

Sairauteni salaaminen tuntuu jälkeenpäin väärältä ratkaisulta. Kuinka oikein oli sitten antaa lapselle vahva lääkitys, on toinen asia. Auttoiko se edes? Olisiko kohtauksia muutenkin ollut vähemmän sinä aikana kun söin lääkkeitä? Turha sellaista on toki miettiä. Minä muuten inhoan lääkkeiden ottamista.

Pari vuotta sitten kävin neurologilla ankaran päänsäryn vuoksi. Kertoessani hänelle lapsuuden epilepsiasta lääkäri kääntyi uteliaan kiinnostuneena ja innostuneena puoleeni ja kysyi: Oliko sulla Petit Mal? Vasta tämä lääkärin asenne ja kysymys pois viimeisetkin häpeän rippeet. Aloin olla lähes ylpeä sairaudestani.

Syyskuu 1994

Väsyttää, niin paljon, että voisin mennä nukkumaan. Normaalisti menisin nukkumaan vasta pari tuntia myöhemmin, mutta ensimmäinen työpäivä puolentoista viikon sairasloman jälkeen väsyttää. Päivä meni siinä, että ihmettelin, mitä olin tekemässä silloin kun jäin viikon lomalle. Yhteensä kaksi ja puoli viikkoa poissa töistä ja olin tänään aivan pihalla. Orientoituakseni listasin työni. En tiedä, oliko se järkevää. Tiedän nyt, mitä minun täytyy tietää ja tiedän myös sen, että luppoaikaa ei töissä tule olemaan. En aio työn määrästä ahdistua.

Kotiin päästyäni olen muistellut syyskuuta 1994. Sairastin silloin ankaran ja pitkäkestoisen flunssan. Kuumetta minulla oli useana päivänä yli 39 astetta. Olin varma, että kuolen siihen. Olin vielä naimisissa ja voimieni uuvuttua mieheni auttoi minua. Hän mm. kantoi minut vessaan. Omin voimin en sinne olisi päässyt. Seuraavana aamuna mieheni oli lähdössä normaalisti töihin. Hän aikoi jättää minut yksin lapsen kanssa. Miten minä lapsesta olisin pystynyt huolehtimaan, kun en pystynyt edes vessaan menemään? Olisiko minun siinä kunnossa pitänyt viedä tytär päiväkotiin?

Rukoilin miestäni ilmoittamaan töihin, että hän myöhästyy, koska vie ensin lapsen hoitoon. Itkin ja anelin, koska pyyntö oli mieheni mielestä kohtuuton. Hänenkö pitäisi joustaa, hänen työnantajansako pitäisi joustaa? Lopulta hän hyvin vihaisena suostui.

En tiedä, miten selvisin sen päivän. Muistelen, että olin niin voimaton, että silmälasien pitäminen päässä oli liian raskasta.

Kun ensimmäistä kertaa sairauden jälkeen pystyin viemään tyttären päiväkotiin, oli 28.9.1994. Matkalla bussipysäkille naapuri kauhisteli jotain Estoniaa ja hukkuneiden määrää. En ymmärtänyt mistä hän puhui. Palasin päiväkodista kotiin – olin vielä sairaslomalla - ja avasin telkkarin. Itkin koko päivän.

Sairaana töihin

Maanantaiaamuna en tuntenut itseäni sairaaksi. Koska metrot eivät kulkeneet, lähdin kävellen töihin. Se oli virhe. Yli viikon sairastelun jälkeen minulla ei olisi ollut voimia siihen. Silti kävelin töihin asti. Olin lopen uupunut perille päästyäni eivätkä jalkani olisi kantaneet minua yhtään pidemmälle.

Peruin päivän tapahtumat. Näytin kuulemma siltä, että pyörryn siihen paikkaan. Silti minusta tuntuikin. Ruokailun jälkeen soitin lääkärille ja hän pyysi käymään. Määräsi lisää sairaslomaa, vasta torstaina töihin. Lisäksi hän antoi lähetteen röntgeniin, koska antibiootti ei tunnu tehonneen.

Röntgenissä meni aikaa, sillä minun käskettiin odottaa tuloksia mukaani. Vastasin, että eikös ne lähetetä työterveysasemalle, mutta he halusivat antaa ne mukaani. Odottaessani luin jutun Michael Jacksonin lapsuudesta. Oloni oli huono ja minua heikotti. Lopulta kävin sanomassa etten jaksa odottaa enää. Kovasti anteeksipyydelleen minulle sanottiin, että oli tapahtunut erehdys ja että voin lähteä.

Kotiin saavuttunani olen nukkunut.

Aamulla töissä ehdin tavata joitakin työtovereita. Lähes jokainen yski tai niiskutta tai valitti muuten huonoa oloa. Ihmettelen, miksi he olivat töissä. Ihmettelen myös sitä, mikä sai minut lähtemään aamulla töihin, vaikka lääkäri oli sanonut torstaina, että jos olen sairas vielä maanantaina, voin vain soittaa hänelle. Jo kävellessäni töihin kaduin päätöstä. Mutta olen sitkeä ja sisukas. Menen vaikka sairaana kävellen töihin, jos sille päälle satun. Sekö on muidenkin selitys? Halu osoittaa omaa urheuttaan ja kunnioitettavaa sitoutumista töihin?

Mitä järkeä siinä on?

Hirtetty mies - tai oikeastaan nainen

Ottaa päähän tämä sairastaminen. Olen yskinyt itseni kipeäksi. Jokainen yskäisy sattuu niin paljon, että yskimisen aiheuttama kipu refleksinomaisesti lopettaa yskän puolitiehen . Ja silti yskittää. Varsinkin sängyssä maatessa. Yöksi otan vahvat lääkkeet Dolania, Buranaa ja Duactia, niillä sain viime yön nukuttua.

Tämän päivän Tarot-korttini oli Hirtetty mies (Facebookissa tietenkin). Se kuvastaa mm. pysähtyneisyyden tilaa. Juuri siltä minusta tämän flunssan kanssa tuntuu.

Kesälomasuunnitelmia

Olen kipeä. Kurkkuun sattuu ja on kuumetta. Harmittaa. Ei nyt ole sairastamisen aika, ensi viikolla olisi paljon paremmin aikaa. En usko sairasteluni haittaavan lakkiaisten järjestelyjä. Enemmän se haittaa muuta elämääni. Tänään olin ajatellut tavata ihanaa ystävää, mutta ei se taida sairaana oikein onnistua. Eikä kukaan halua tavata sairasta ihmistä, jotta ei vain saisi tartuntaa.

Sairastelen yksin kotona. Tai onhan minulla kissa seurana. Tyttäreni viettää tämän päivän ja illan ystäviensä kanssa. En osaa levätä mutta en osaa tehdä mitään järkevää. Kotini kaipaisi siivoamista, oikein perusteellista. Juhlia varten siivoan sisareni kodin, jossa lakkiaiset pidetään. Oma kotini on kuin Dorian Grayn muotokuva, joka näyttää todellisuuden siivotuista ja puhtaista kodeista. Ehkä siivoan kotini kesälomalla.

Ehkä tapaan ihania ystäviäni kesälomalla.