Se oli Virtanen!

Kello on noin kahdeksan illalla. Tähtikirkas taivas, lumi ja kodin valot antavat riittävän valaistuksen lumilyhtyjä tekeville lapsille.

Yhtäkkiä pihaan ajaa taksi. Niin ei Niinimaan koululle ollut kukaan aikaisemmin tullut. Kummallista oli myös se, että autosta nousi uppo-outo mies, joka kysyi: ”Onko tämä Niinimaan koulu?”

Hämmästyttävä tapahtuma ja kummallinen kysymys (miten tuo mies ei sitä muka tiedä?) saivat lumilyhtyjä rakentaneet lapset vain tuijottamaan. Ehkä joku nyökkäsi varovaisesti. Eihän sitä tiedä, millä asialla tuo mies oikein liikkuu.

Talossa oli huomattu taksintulo. Äitini ja Tuulikki-täti tulivat ulos katsomaan, mistä on kyse. Tuulikki tunsi vieraan miehen. Se oli Virtanen!

Tuulikki oli tullut Helsingistä viettämään joulua sisarensa perheen kanssa. En tiedä, oliko Virtasen saapuminen hänelle yllätys vai odotettu tapahtuma. En tiedä, mitä äitini ajatteli petatessaan Tuulikille ja Virtaselle yhteistä petiä. Vapaamielinen 60-luku oli mahdollisesti saapunut myös Niinimaalle. Elettiin ehkä vuotta 1968.

Mitään näitä en muista meidän lapsien pohtineen. Ne olivat sivuseikkoja, sillä Virtanen oli aivan ihana! Virtanen oli vilkas savolainen, joka jakoi hyvää oloaan kaikille ja erityisesti lapsille. Virtanen leikki kanssamme, opetti uusia asioita ja keksi uusia leikkejä ja nauroi kanssamme. Hän opetti piirtämään saman piirroksen isompana ruututekniikalla ja se oli hyvin jännittävää. Hän rakensi kanssamme lumiukkoja, leikki kanssamme lumisotaa ja pelasi shakkia.

Sellaista miestä emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Me lapset rakastimme häntä varauksetta.

Joulu päättyi, Virtanen ja Tuulikki matkustivat pois. Myöhemmin kyselimme Virtasesta Tuulikilta, mutta siitä ei kuulemma tullut mitään. Ihmettelimme kovasti Tuulikkia, olisimme niin mielellämme ottaneet Virtasen perheenjäseneksemme.

Adeline Whiteoak

Vuosikymmeniä sitten luetut kirjat jatkavat kummittelua mielessäni. Nyt vuorossa on Mazo de la Rochen Jalna-kirjat, jotka luin teininä. Ilmeisesti pidin niistä, sillä kirjahyllystäni löytyy Jalnan perhe. Kirjaostos kesältä 1973.

Itse asiassa Jalna-kirjoista muistan vain yhden asian. Suvun matriarkka Adeline Wihiteoak muistuttaa omaa isoäitiäni voimassaan ja karkeudessaan. Merkittäväksi hänet teki kuitenkin hänen usein toistamansa käsky: ”Äkkiä! Joku! Heti! Suudelkaa minua!”

Salmiakkia tarjolla

Tavaramarkkinoiden Kevät –kappaleessa lauletaan

Sinä tarjosit salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän.

Kappale on kaunis, herkkä ja minä pidän siitä. Ja inhoan.

Kappale muistuttaa minua liikaa taipumuksesta yksipuolisiin rakkaussuhteisiin. Minä rakastun täysillä ja toinen tarjoaa vain salmiakkia. Tai kalakeittoa, kuten eräs teki.

Kokemukseni ovat tehneet minusta varautuneen. On minun vuoroni tarjota salmiakkia. Tosin ei ole ketään, jolle tarjota edes sitä.

Toivelista

Muistan, kuinka vanhempani järkyttyivät tavatessaan ensimmäistä kertaa ekan poikakaverini. Pitkätukkainen nuorukainen, joka oli juro ja suhtautui torjuvasti vanhempieni kysymyksiin. Hän kun oli sitä mieltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa Päivin vanhemmat.

Tai sitten luulen muistavani. Sen sijaan kyse taitaa olla siitä, että nyt ymmärrän vanhempiani. Tyttärien poikakaverit eivät tainneet aina vastata odotuksia. En tiedä, mitä he odottivat, koska sitä he eivät suoraan sanoneet. Sen sijaan he sanoivat, ettei mustaa miestä saa tuoda. Lisäksi he sanoivat, että ensin koulutus, sitten työ ja sitten lapset. Meitä tyttäriä jälkimmäinen ohje huvitti, koska siinä ei sanottu mitään miehistä. Ensimmäinen ohje tuntui eteläisellä Pohjanmaalla suorastaan absurdilta.

Minä en ole antanut tyttärelleni ohjeita lainkaan. En ole kertonut toiveitani enkä odotuksiani. Olen ottanut kotiini saapuneet nuoret miehet ystävällisen uteliaana vastaan. Kysellyt ja yrittänyt pitää keskustelua yllä. Ei heitäkään ole äiti kiinnostanut, ei tietenkään, mutta enimmäkseen he ovat kohteliaasti vastanneet uteluihini ja keskusteluyrityksiini. Kuvittelen, että minun äitinä on vain hyväksyttävä tyttäreni valinnat.

Siksi en ole laatinut toivelistaa ominaisuuksista, joita toivoisin tyttären poikaystävällä olevan. Toinen syy on siinä, että epäilen laativani toivelistan oman miesmakuni mukaiseksi. Vai onko olemassa yleismaailmallisia toiveominaisuuksia liittyen parinvalintaan?

Luotettavuus ja rehellisyys voisivat olla sellaisia. Jos lisäisin toivelistaan älykkyyden ja yleisen kiinnostuksen asioihin kuten politiikkaan ja kulttuuriin, lista alkaisikin muistuttaa omia toiveitani. Enkä oikein usko tällaisiin listoihin. Rakkaus yllättää kuitenkin.

Tätä kannattaa juhlia

Nukuin viime yönä nelisen tuntia. Kun vihdoin maltoin laskea yökirjan kädestäni, tyttäreni tuli viereeni. Tunnin verran keskustelimme siitä, kuinka onnellinen ja rakastunut hän on. Näin hyvälle keskustelunaiheelle aika on aina sopiva.

Pitkän tuskaisen kauden jälkeen tyttäreni on onnellinen! Juhlimme sitä tänään herkuttelemalla Tapini-kekseillä, pippurijuustolla, valkosipulijuustolla ja omenalla. Juomaksi cokista.

Onnellisuus ja rakkaus ovat liikkeellä ja jakavat hyväänsä. Ystäväni rakastuvat, menevät naimisiin tai suunnittelevat sitä. Onnellisuus on toki muutakin kuin rakkautta ja rakkaus voi olla muuta kuin onnea. Mutta tänä keväänä ne kulkevat yhdessä.

Vanha sanonnan mukaan jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Nyt vasta tajuan sen. Minä olen onnellinen kuunnellessani tyttäreni ja ystävieni puhuvan onnestaan. Aivan kuin heidän onnensa tarttuisi minuun.

Primäärireaktio

Olen joutunut miettimään primäärireaktioitani. Varsinkin sitä, joka saa minut suuttumaan ja lopettamaan tai tuhomaan jotain itselleni tärkeää.

Voi olla, että kaikki alkoi juoksemisesta. Tai oikeastaan se alkoi jo aikaisemmin. Muistan lapsuuden raivokohtaukset. Niiden vallassa rikoin usein jotain tärkeää. Rikoin keinutuolin. Rikoin herätyskellon, jonka herätysääni oli hyvin kaunis. Käytökselläni toivoin, että minut huomattaisiin, että minua rakastettaisiin. Olinhan jo seitsenvuotiaana kirjoittanut seinään: ”Miksi kaikki vihaavat minua?”.

Jälkeenpäin raivoamisen ja tuhoamiseni nolottivat. Piilottelin vintillä useita tunteja vaatekasojen ja tavaroiden takana. Äiti lähetti sisariani tarkastamaan, olenko siellä vielä. En muista, että he koskaan olisivat pyytäneet minua tulemaan pois piilostani. Kuikuilivat vain ja nauroivat. Se ei helpottanut oloani.

Raivoamisellani ja varsinkin tuhoamisellani halusin sanoa: ”Katsokaa, tästäkin olen valmis luopumaan, jos vain rakastatte minua!”. En tiedä, en ymmärrä, miksi ajattelin, että luopumalla jostain tärkeästä saan rakkautta osakseni. Vielä vähemmän ymmärrän, miksi tämä reaktio nousee edelleen piilotajunnastani pintaan.

En koskaan luovu tai tuhoa jotain, joka ei ole tärkeää. Jos rikon astian, kyse on kauneimmasta kahvikupista tai maljakosta. Nuorten parlamentissa toiminnan lopettaminen oli osittain seurausta tällaisesta primäärireaktiosta. Siihen vaikuttivat monet muut syyt, mutta yksi oli tällainen minulle tärkeän asian lopettaminen, sen juurineen kiskominen elämästäni.

Ja sitten primäärireaktion vallassa päätin lopettaa blogini. Olin kokenut, että isäni oli loukannut minua suuresti ja siksi jälleen kerran aloin tuhota jotain minulle todella tärkeää.

Tein parhaani. Systemaattisesti poistin tekstejäni ensimmäisestä kirjoituksestani alkaen. Se sattui perkeleesti. En pystynyt poistamaan kaikkia tekstejäni – onneksi niitä oli niin paljon. Ehdin kuitenkin poistaa muutaman sellaisen tekstin, josta itse pidän hyvin paljon.

Ensimmäistä kertaa primäärireaktioni kohdistui sellaiseen, jonka olen itse tehnyt ja luonut. Josta oli tullut osa identiteettiäni.

En tiedä, olisinko päässyt primäärireaktioni jäljille ilman sisariani. He olivat puhuneet asiasta ja yksi sisaristani oli sanonut: ”Päivi aina tuhoaa oman työnsä, oman merkityksensä”. Tai ilman ystävääni, joka kehotti minua kirjoittamaan tarinani juoksemisen lopettamisesta. En ole sitä tarinaa vielä kirjoittanut, vaikka olen sen useaan kertaan aloittanut.

Yritän päästä tästä primäärireaktiosta eroon. Helppoa se ei ole, sillä se on syvällä minussa ja saa minut toimimaan impulsiivisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Primäärireaktioni vallassa tuhosin myös yhden rakkauteni.

Ehkä tärkein keino muuttaa primäärireaktiotani on olla noudattamatta sitä. En ryhdykään tuhoamaan tai lopettamaan minulle tärkeää asiaa huomatessani, mitä olen tekemässä tai olen tehnyt.

Ehkä aloitan juoksemisen uudestaan. Päiväkävelyä jatkan.

Pyydän anteeksi jokaiselta suuttumukseni ja tuhoamisvimmani kohteeksi joutuneelta. Annan anteeksi itselleni.

Puolikkaasta kokonaiseksi

Sain tietää ensimmäisen poikakaverini pettäneen minua lukemalla hänen päiväkirjaansa. Järkytyin kovasti, sillä olin uskonut rakkautemme olevan täydellistä. Eikä täydelliseen rakkauteen kuulu pettäminen.

Keskustelimme asiasta pitkään. Rakastin häntä niin paljon, ettei hänen jättämisensä tullut mieleenikään. Halusin vain, että hän ei enää tapaa tätä toista naista. Halusin hänen olevan vain minun. Niin hän vakuutti olevansa – ollessaan kanssani.

Keskustelun aikana omaksuin hänen ihmissuhdeteoriansa. Hänen mukaansa ihmissuhteessa on aina kyse vain kahdesta ihmisestä. Jokaisessa ihmissuhteessa. Tämä tarkoittaa täysillä satsaamista siihen ihmiseen, jonka seurassa on, jonka kanssa on. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteessa vaikuttavat vain osapuolten yhteiset kokemukset. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteet muiden kanssa ovat mahdollisia, koska se ei ole osapuolten välisestä suhteesta pois.

Olimme nuoria, toistemme ensimmäiset. Olimme yhdessä seitsemän vuotta. Hän ei pettänyt minua toista kertaa. Minä petin häntä kerran suhteemme ollessa lopuillaan. Sitä ennen oli pari miestä, joiden kanssa olisin halunnut, mutta siihen ei tullut tilaisuutta.

Jollain tavalla ajatus suhteesta, joka on immuni muille suhteille - vaikka niitä olisikin - jäi määrittämään tapaani olla suhteissa. Näin pystyin olemaan toinen nainen, satunnainen rakastettu, toisen muiden suhteiden rinnalla. En vaatinut toista kokonaan itselleni, koska en ymmärtänyt, miksi niin pitäisi tehdä. Olihan toinen kokonaan minun ollessaan kanssani.

Tällainen ajattelu sai minut lopulta uskomaan, että en ole ns. normaalin parisuhteen arvoinen. Että olen vain satunnainen rakastettu, ei mitään muuta. Silti odotin suhteilta enemmän. Petyin katkerasti, koska en kuitenkaan osannut olla satunnaisuutta enemmän.

Tuntuu, että olen tuhlannut kymmeniä vuosia ja lukuisia suhteita tämän takia.

En halua olla toinen nainen. En halua olla satunnainen rakastettu. En halua puolikasta. En halua antaa itsestäni vain puolikasta. Haluan toisen kokonaan, haluan antaa itseni kokonaan.

Voi olla, että en tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta haluan ottaa siitä selvän.

Ei se niin yksinkertaista ole

Elokuvassa Cousins kysytään: "Haluatko, että elämäsi on kanankakkaa vai että se on kanasalaattia?" En tiedä, kuka pitää niin paljon kanasalaatista, että pitää sitä parhaana mahdollisena herkkuna, mutta kai sellaisia on. Ehkä tuollainen yksinkertaistus kuuluu asiaan silloin, kun elokuvalla ei pyritä mihinkään suurempaan. Toisinaan en edes huomaa tuollaisia, mutta tänään se alkoi ottaa päähän katsellessani elokuvaa Ruotsin tv4:lta

Elokuvassa kysyjä halusi tietää, oliko mies valmis tekemään jotain saadakseen rakastamansa naisen itselleen, niinhän se on aina. Olisipa se kivaa, jos elämä muuttuisi kanasalaatiksi tai joksikin muuksi ihanaksi kun vain saisi elämänsä naisen/miehen. Ei huolen häivää enää sen jälkeen, hakuna matata.

Musiikillisia paheita

Kävin tänään kirjastossa toteuttamassa musiikillisia paheitani. Maanantaina kahvilassa kuulemani kappale nousi tänään esille keskustelussa musiikista, josta tykkäämistä ei kehtaa tunnustaa. Yllytyshulluna ja impulsiivisena ihmisenä kävelin kirjastossa suoraan kohtaan Collins, Phil ja siellä hyllyssä minua odotti Face Value. Kappale on tietenkin In the Air Tonight.

Seuraavaksi suuntasin suomalaisen viihdemusiikin saloihin. Halusin vihdoinkin löytää Ville-kissan hautajaisissa ja sen jälkeen synttäreilläni soitetun kappaleen. Edellisellä kerralla esittäjältä oli useita levyjä hyllyssä, mutta ainoassakaan ei ollut sitä kappaletta. Nyt se oli usealla levyllä, mutta valitsin kuitenkin levyn 20 suosikkia: Suuret suomalaiset tangot. Eino Grönin Sä kuulut päivään jokaiseen –tangon lisäksi siinä ovat mm. Esko Rahkosen Erottamattomat sekä Rakasta, kärsi ja unhoita, Reijo Taipaleen Satu ruskeista silmistä ja Olavi Virran Täysikuu.

Suomalaisen viihdemusiikin joukosta löysin myös 20 suosikkia: Suomalaisia elokuvaiskelmiä. Sen lainasin yhden kappaleen takia. Leif Wagerin Romanssi. Ehkä lapsena katsoin elokuvan Katarina ja Munkkiniemen kreivi niin monta kertaa, että Romanssi iskostui mieleeni. Lisäksi kappale tuo mieleeni vanhempani ja heidän rakkaustarinansa. Muutama vuosi sitten äitini syntymäpäivänä isäni lauloi hänelle Romanssin. Tapansa mukaisesti äitini ei pystynyt näyttämään tunteitaan, tuhahteli vain sitä kuunnellessaan. Katsellessani heitä siinä tilanteessa aistin voimakkaasti heidän elämää suuremman rakkautensa.

Silmät auki vai kiinni?

Nuorena opiskelijatyttönä osallistuin kerran peilileikkiin, jossa kuitenkin oltiin tosissaan. Jokaisen tehtävänä oli kehua itseään peilin edessä. Sen jälkeen piti löytää negatiivisia ominaisuuksia nimetystä, mukana olevasta ihmisestä. Kummatkin tehtävät olivat minulle vaikeita. En harrastanut itseanalyysiä, oikeastaan olin itselleni aika tuntematon typpi. Negatiivisia ominaisuuksia minun piti löytää ihmisestä, johon olin tulisesti rakastunut. Eihän hänessä voinut olla mitään vikaa!

Myöhemmin löysin hänestä yhden vian. Hän ei rakastanut minua niin paljon, että olisimme seurustelleet. Olimme toistemme vakituisia yhden yön kumppaneita ja minun kanssani hän petti jokaista tyttöystäväänsä muutaman vuoden ajan. Olin niin rakastanut, että annoin tämän tapahtua. Tapasimme päivittäin mutta yhteisiä öitä vietimme silloin tällöin, intensiteetti ei ollut kovin suuri.

Kärsin tilanteesta. Olisin halunnut enemmän. Pyristelin pois harrastamalla yhden yön suhteita, opin iskemään miehiä. Hänet kuitenkin halusin. Ajan myötä rakkauteni laimeni, opin olemaan ilman häntä. Koin vielä epätoivoisemman rakkaussuhteen, jonka jälkeen en enää tuntenut voivani jäädä Tampereelle.

Matkustin viettämään vappua Helsinkiin. Sisareni olivat järjestäneet bileet kunniakseni ja kutsuneet sinne kaksi miestä. Toinen oli lapsuudentuttu ja toinen tämän kaveri. Tapaamispaikka oli Runebergin patsas Mantan lakituksen jälkeen. Kun vihdoin löysimme heidät, matkustimme Oulunkylään sisarteni asunnolle bilettämään. En tiedä, mitä sisarillani oli mielessään, mutta väsymyksen iskiessä juhlijoihin, he antoivat minulle ja tälle toiselle miehelle sängyn nukkumispaikaksi. Ei meillä mitään vipinää ollut illan aikana. Eikä ollut sängyssäkään.

Silti jotain tapahtui. Järjestin itseni nopeasti Helsinkiin töihin. Aloin tapailla miestä ja syksyllä menimme kihloihin. Tyttäremme syntyi neljän vuoden päästä elokuussa.

Jälleen kerran rakkaus oli tehnyt minut sokeaksi. Mitkään varoituskellot eivät soineet päässäni, kun sain selville, että hän on ulosotossa maksamattomien laskujen vuoksi. Huoleton rahankäyttönsä aiheutti meille myöhemmin lukuisia vaikeuksia. Rahaa oli aina vähän, eräänä vuonna joulukuun palkkapäivänä tililleni jäi 100 markkaa laskujen maksamisen jälkeen. Oman palkkansa hän oli jo käyttänyt johonkin. Hänen katkera lapsuutensa ei minua huolettanut. Eikä hänen äitinsä katkera lapsuus. Eihän sellaisilla asioilla voi olla vaikutusta meidän rakkauteemme, ei elämäämme lapsen kanssa.

Rakkauden sokaisemat silmäni aukenivat hitaasti mutta varmasti. Hän ei ollut helppo ihminen, mutta hän tunsi minut. Se tuntui hyvältä ja päätin tehdä kaikkeni liittomme onnistumisen eteen. Silti kylmenin häntä kohtaan, rakkaus väheni ja jätti minut. Yritin pitkään vielä sen jälkeen, ehkä liian kauan.

En tiedä, onko rakkaus aina sokeaa. Alussa ehkä. Nuorena ehkä. Entä aikuisen rakkaus, onko se sitten rationaalista? Vai onko rationaalinen rakkaus käsitteellinen mahdottomuus? Kuka haluaa rationaalisen rakkaussuhteen? Ja toisaalta, rakkaus ilman järkeä on hullu ja sokea. Kuka sellaisen haluaa?

Hyvyyden ja rakkauden teot

Halusin tänään katsoa jotain kevyttä hömppää. Selasin tv-kanavia ja juutuin katsomaan Teemalta Rasismin historia -dokumenttisarjaa. Tiesin, että ohjelma ei sovi heikkohermoisille. Silti katsoin. Mikä kumma siinä on, että pahuus ja julmuus vetävät puoleensa?

Järkyttävintä ohjelmassa oli se, miljoonien ihmisten kuolemia ja kansanmurhia pidettiin oikeutettuina esimerkiksi valkoisen rodun puhtaana pitämisen kannalta. Intian 1870-luvun nälänhädissä kuoli 30 miljoonaa intialaista, koska vallanpitäjät(brittiläisen imperiumin edustajat) uskoivat sosiaalidarwinismiin: oli oikein, että heikot kuolevat. Usein rasismin lähtökohtana oli toisen ihmisen ihmisyyden kieltäminen. Kallomittausten avulla todisteltiin, että tasmaanit tai hottentotit eivät ole edes ihmisiä.

Tietenkin ohjelman tarkoitus oli järkyttää. Mutta entä sitten? Pystynkö ohjelman katsottuani näkemään paremmin nykyajan rasismin ja taistelemaan sitä vastaan?

En tiedä. Mutta tiedän, mitä ohjelman katsottuani kaipaan. Haluan nähdä hyvyyttä, vapautta ja oikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea rakkautta. Tuollaisen ohjelman jälkeen on löydettävä ihmisessä oleva hyvyys. Koska muuten epätoivo iskee ja saa uskomaan, että parempi olisi, jos ihmisiä ei olisi lainkaan.

Mieleeni ei tule suuria hyvyyden ja rakkauden tekoja. Syynä on ehkä se, että niiden media-arvo on heikompi kuin huonojen uutisten. Sitä paitsi hyvyyden ja rakkauden teot ovat usein pieniä. Sana, katse ja ystävällinen ele. Niihin uskon.

Suurimittainen pahuus ja julmuus ovat usein olleet yhteiskunnallisia. Pol Potin Punaiset khmerit ja heidän hirmutekonsa ja natsi-Saksan julmuudet lienevät tunnetuimpia esimerkkejä.

Mutta millaisia olisivat yhteiskunnalliset suurimittaiset hyvyyden ja rakkauden teot?

Kell' onni on

Pitkään kuvittelin, etten ole kateellinen ihminen. Liitin kateellisuuden vain konkreettisiin asiohin. Omaisuuteen, rahaan, tavaroihin. Sellaisia en toisilta kadehdi. Kukin kärsiköön itse omaisuudestaan. Kohtasin kateutta, joka kohdistui toisen henkisiin ominaisuuksiin kuten älykkyyteen, luovuuteen, energisyyteen ja jopa opintoihin. No, herraviha on ikivanha perinne ja on alun perin liittynyt oppia saaneiden kadehtimiseen, koska he ovat asettuneet yhteiskunnassa toisten yläpuolelle pappeina, lääkäreinä ja opettajina. Yllättävää on, että oppineisuuteen liittyvää kadehtimista esiintyy edelleen. Mutta en minä näitäkään kadehdi.

Kadehdin toisen onnea, etenkin parisuhdeonnea. Miksi tuo toinen saa kokea sitä mutta minä en? Mitä toisella on paremmin tai enemmän kuin minulla, sellaista jolla saadaan rakkautta? Mitä minulta puuttuu tai mitä minulla on liikaa? Toisen ihmisen parisuhde onni saa minut vihaamaan onnellisia ihmisiä. Useimmiten vihantunne menee nopeasti ohi, sillä pakotan itseni muistamaan, että kyse on mukavista ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä.

Eino Leino runoili aikoinaan että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Alan olla samaa mieltä. Onnelliset ihmiset pitäköön onnensa sisällään. Tai kuten Eino Leino sen ilmaisi samaisen runon toisessa kappaleessa:

Ei onni kärsi katseit`ihmisten,
Kell`onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Liian paljon Eino Leino vaatii runossaan. Sitten kun minua onnistaa, saan rakastaa ja saan vastarakkautta, huudan sen koko maailmalle. Sitä odotellessa hillitsen kateuttani ja yritän iloita toisten onnesta.

Hyvä elämä

Ehkä minun pitää vain luottaa tyttäreeni. Uskoa, että hänen elämänsä järjestyy. Sillä tavalla kuin hän haluaa sen järjestyvän. Se ei välttämättä ole siten kuin minä tai joku muu haluaisi sen olevan, mutta on kyse hänen elämästään. Ei minun eikä muiden.

Ystäväni kysyi, koska minä matkustan ja nautin elämästäni. Joskus sitten, kun minulla on siihen rahaa. Elämästäni pyrin nauttimaan koko ajan ja onnistunkin siinä usein.

Iloni ovat pienet. Käveleminen, hyvä kirja, ihana sänkyni, johon illalla voin mennä nukkumaan. Ystävät ja perhe sekä ihan tyttäreni. Blogini. Hyvä ruoka ja sen kohtuullinen nauttiminen. Hyvät elokuvat ja tv-sarjat sekä musiikki. Näistä aineksista rakentuu hyvä elämä.

Sain tänään Celialta bloginapin. Tämä ensimmäinen blogitunnustus ilahduttaa minua. Tuntuu hyvältä.

Yöjuttu

Miksi en pääse sinusta eroon? Vihaan sinua, koska kaipaan sinua. Jokainen päivä toivon näkeväni sinut, kuulevani sinusta jotain. Jokainen päivä pelkään tapaavani sinut. En ole varma, pystyisinkö olemaan viileä. Ai sinäkö siinä, mitä kuuluu, miten menee. En millään pysty olemaan kaverisi. Se sattuu niin pirusti.

Aina välillä ikäväni kasvaa niin suureksi, etten voi pitää sitä sisälläni. Kirjoitan sinusta ja sinulle. Jälkeenpäin minua nolottaa. Miksi toin haavoittuvaisuuteni ja herkkyyteni esille? Miksi en voinut vain kärsiä hiljaa mielessäni? Onko pakko nolata itsensä julkisesti myöntämällä, että olen toivottomasti rakastunut mieheen, joka ei minusta välitä. Välitti hän joskus – hetken. Enkä minä saa häntä mielestäni.

Haluaisin kyllä.

Uudestaan

Muutamana viime päivänä olen joutunut menneisyyden yllättämäksi.

Minulla on tapana kirjoittaa sille paperille, joka on käsillä. Niinpä erilaisten muistiinpanojeni joukosta löytyy kaikenlaisia kirjoituksiani. Tukholmaan otin mukaan vihon, jossa näytti olevan tilaa. Edelliselle sivulle olin kirjoittanut: ”Luoja varjelkoon minua. Olen rakastumassa” … Ei päiväystä. Joskus tällä vuosituhannella.

Sitten etsin muistiinpanojani Stuart Hallin kirjasta Identiteetti. Kesken kaiken vastaan tuli kirjoitukseni, päivätty viitisen vuotta sitten. Kirjoitin siinä, kuinka olin rakastumassa. Samaan ihmiseen kuin aikaisemmin vastaan tulleessa tekstissä. Uskoin, että on kyse elämää suuremmasta rakkaudesta.

Aivan samoin uskoin viime vuonna, samasta ihmisestä. Kuinka monta kertaa samaan ihmiseen voi/pitää rakastua? Luulin hänen olevan menneisyyttä, niin olen itselleni uskotellut. Kuitenkin nämä tekstit saavat minut ihmettelemään, mikä meni pieleen – joka kerta – vaikka meillä oli yhdessä ”pelottavan mukavaa”. Ehkä minulla tai meillä kummallakaan ei ollut rohkeutta kohdata sitä, mitä olisimme voineet olla. Ehkä siksi törmäämme toisiimme yhä uudestaan, nautimme toisistamme yhä uudestaan. Ja pakenemme.

Rakastu väärin

Kuunnellessani Finnconissa esitystä paranormaaleista romansseista ihmettelin, miksi esityksen pitäjä ei analysoinut syitä paranormaalien romanssien suosioon. Suuresta suosiosta hän kertoi esimerkkinä, että Tukholman Science Fiction Bokhandelnista ei muuta scifiä juuri löydy. Mielenkiintoista oli myös keskittyminen kirjallisuuteen, kun nimenomaan elokuvat ja tv-sarjat ovat tehneet paranormaaleista romansseista tunnettuja ja suosittuja (Buffy, Twilight).


Kirjallisuudessa paranormaali romantiikka tarkoittaa romanttista kirjallisuutta, jossa on yliluonnollisia elementtejä. Muistaakseni 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttisen kirjallisuuden ja taiteen yksi tärkeimmistä elementeistä oli yliluonnollisuus, jolloin sillä yleensä tarkoitettiin toteutuvia unia (painajaisunia), aaveita ja erilaisia myyttisiä hahmoja. Paranormaalissa romantiikassa yliluonnollisuus tarkoittaa eri lajien välisiä rakkaussuhteita, esim. ihmisen ja vampyyrin välillä.

Eri lajien väliset rakkaudet ovat väärin rakastumista. Huikea esimerkki tästä on Jorge Amadon ihastuttava Kirjava Kissa ja Tytti Pääskynen. Saalistaja rakastuu saaliiseen, saalis vihamieheensä. Onnellista loppua tarinalla ei ole. Onnellinen loppu puuttuu myös Pienen merenneidon tarinasta, jossa merenneito rakastuu ihmiseen.

Paranormaalit romanssit ovat mielestäni eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rakkauden allegorioita. Globaalin muuttoliikkeen aikana yhä useampi rakastuu toisesta maasta, toisesta kulttuurista tulevaan ihmiseen. Eikä se ole helppoa. Kulttuurit voivat olla keskenään vihamielisiä ja kilpailevia, mutta rakkaus kaiken voittaa? Vihan keskellä syntyneen rakkauden kuuluisin esimerkki kirjallisuudessa on Romeo ja Julia. Romeo ja Julia kuolevat, mutta paranormaaleissa romansseissa rakkaus voittaa. Tai häviää mahdottomuuteensa.

Viime EU-vaaleissa eräs ehdokas kampanjoi vaalilauseella ”Äänestä väärin!”. RKP:lla puolestaan oli pari vuotta sitten kampanja ”Rakastu suomenruotsalaiseen!” Mielessäni nämä kaksi lausetta yhdistyvät lauseeksi Rakastu väärin. Toivomukseksi eri kulttuurien välisen kanssakäymisen lisääntymiseksi. Paranormaali romantiikka käsittelee kysymyksiä eri kulttuurien yhteensovittamisesta ja siksi se on niin suosittua.

Merenneito pysyköön merenneitona

Pieni merenneito ei jätä minua rauhaan, koska hänen uhrautuva rakkautensa oli turhaa ja koska hänen rangaistuksensa oli epäoikeudenmukaisen kohtuuton. Mitä H. C. Andersen halusi Pienen merenneidon tarinalla sanoa?

Useissa saduissa rakkauden eteen uhrataan paljon. Norjalaisessa kansansadussa Auringosta itään, kuusta länteen nainen uhraa hiuksensa, silmänsä ja nuoruutensa. Hän saa ne kuitenkin takaisin ja hän saa myös prinssin. Muissakin saduissa uhraukset kannattavat. Onko niiden tarkoitus opettaa tytöille oikea käyttäytymismalli: uhraa itsesi, identiteettisi ja saat rakkauden? Näinkö tytöt pidetään kiltteinä ja opetetaan naiset kestämään mitä vain? Palkkiona mitä? Onko rakkaus kaikkien näiden uhrausten arvoista?

Pieni merenneito ei saanut prinssiä uhrauksistaan huolimatta, koska hän ei pysynyt merenneitona. Paradoksaalista on, että merenneitona hän ei ainakaan olisi prinssiä saanut. Rangaistuksen Pieni merenneito sai siitä, että ei tyytynyt kohtaloonsa. Merenneito pysyköön merenneitona.

Jos Pieni merenneito olisi onnistunut, jos hän olisi saanut prinssinsä, olisi hänen tarinansa esimerkkinä pyrkimyksestä yhä enempään, yhä korkeammalle. Silloin hän olisi faustilaisen eli länsimaisen ihmiskuvan ikoni. Thomas Mannin kirjassa Tohtori Faustus paholainen antaa Adrian Leverkühnille ”leluksi” Pienen merenneidon. Ymmärsikö Adrian Leverkühn varoittavan esimerkin? En muista, koska luin Tohtori Faustuksen kovassa kuumeessa – vain siten pystyin kestämään pitkien virkkeiden raskauden.

Ainakin Thomas Mann oli tajunnut, ettei Pieni merenneito pääse koskaan jumalan valtakuntaan. Mistään ei löydy niin paljon kilttejä lapsia, aina on tottelemattomia lapsia enemmän. Ja jokainen heistä lisäsi päivällä aikaa, jonka Pienen merenneidon oli oltava ilman impenä.

Pienen merenneidon tarinaa voi pitää poliittisena. Se on varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos suutari ei pysy lestissään. Yhteiskuntaluokkien rajoja ei saa ylittää – mistään syystä. Senkö H. C. Andersen halusi tarinallaan sanoa? Miksi hän kirjoitti tällaisen epäsadun? Hän kirjoitti tarinan vuonna 1836, kymmeniä vuosia Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumoukset uhkasivat vakiintunutta yhteiskuntajärjestelmää. 1830 oli ollut Ranskassa ns. heinäkuun vallankumous ja vuonna 1848 oli tuleva ns. helmikuun vallankumous. Aika oli poliittisesti levotonta ja kansalle piti antaa varoittava esimerkki.

Varoitusta ei ehkä tajuttu, sillä Pienen merenneidon tarinaa ei tunneta poliittisesti vaikuttaneena kertomuksena. Pienen merenneidon tarina muistetaan nimenomaan rakkaustarinana – ei muuna.

Pieni merenneito

Lapsuuteni tärkein ja rakkain satu oli H. C. Andersenin Pieni merenneito. Kuulin sen ensimmäisen kerran isosiskoni lukemana, kun olin viisi. Seuraavan päivän muistan surreeni Pienen merenneidon kohtaloa. Kaikki uhraukset ja kärsitty tuska olivat olleet turhaa, sillä Pieni merenneito ei saanut prinssiään. Hänestä tuli ilman impi, joka kolmensadan vuoden päästä pääsisi jumalan valtakuntaan. Aikaa ilman impenä saattoi lyhentää hymyilevä ja kiltti lapsi, mutta tottelematon lapsi pidensi sitä päivällä.

Pidin tätä hyvin epäoikeudenmukaisena, sillä viisivuotiaan kokemuksella tiesin, että oli paljon helpompi nähdä tottelematon lapsi kuin kiltti. Yritin aina sadun muistaessani olla kiltti, mutta se oli hyvin poikkeuksellista. En ollut kiltti enkä tottelevainen lapsi, vaan villi ja omapäinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Pieni merenneito tuli radiosta kuunnelmana, joka nauhoitettiin kelanauhurilla. Siitä lähtien kuuntelimme iltaisin Pienen merenneidon, korvikkeena ehkä siitä, että vanhempamme eivät koskaan lukeneet meille ääneen – iltasatuja tai muutakaan. Pieni merenneito oli loistavasti dramatisoitu kuunnelmaksi. Eniten kosketti kohtaus, jossa Pieni merenneito tanssii prinssin kanssa, vaikka jokainen askel oli kuin ”olisi astunut terävään naskaliin tai veitsen terään” Aram Hatsaturjanin valssin baletista Naamiaiset soidessa taustalla. Vieläkin kuullessani tämän valssin muistan Pienen merenneidon tuskan.

Bettelheimin Satujen lumous –kirjan mukaan satu päättyy aina onnellisesti. Onnettomasti päättyvä satu ei olekaan satu vaan myytti, joka päättyy traagisesti eikä päähenkilö kehity lainkaan. Pieni merenneito on kuitenkin kehitystarina ja tarina onnettomasta ja yksipuolisesta rakkaudesta ja sellaisena maailmankirjallisuutta.

Rakkaus kaiken kestää

Jouduin eilen kuuntelemaan rakastavaisten riitelyä. Yritin puuttua asiaan siinä vaiheessa kun toinen itkee ja huutaa tuskaansa samalla kun puhuu toisen kanssa. Apuni ei kelvannut, jouduin vain sydän kylmänä kuuntelemaan.

Kuunnellessani ihmettelin rakkautta, joka aiheuttaa tuskaa. Miten siinä voi olla rakkaudesta kyse? Miksi pysyä suhteessa, jossa toinen osapuoli on enimmäkseen karkea ja ilkeä? Kysyin asiaa jälkeenpäin ja sain kuulla: ”Mutta minä rakastan häntä”.

En usko kenenkään ihmisen ansaitsevan ilkeyttä, julmuutta ja karkeutta, edes rakkaaltaan. Etenkin rakkaalta olisi kohtuullista odottaa hellyyttä, huomioimista, hyvänä pitämistä, kunnioitusta, luottamusta ja rakkautta. Ei vihaa. Tiedän, että rakkaus kestää kaiken. Ilkeydet, lyömiset, julmuuden, laiminlyömisen. Jossain vaiheessa olisi kuitenkin tajuttava, että on paljon paremman kohtelun arvoinen ja lopetettava rakastaminen. Nollattava elämänsä ja aloitettava alusta, ilman rakkautta.

En soisi niiden päättyvän

Ajatus ensimmäisen poikakaverin tapaamisesta sai minua pohtimaan nuorena koettua ensirakkautta ja ties kuinka monennetta rakkautta keski-iällä. Ensirakkaudessa on usein kyse asioiden kokemisesta ensimmäisen kerran: suudelmat, hyväilyt, seksi (kortsun kanssa tietenkin). Ja myös sen ihmettely, mitä yhdessä oleminen, seurustelu tarkoittaa. Onko se sitä, että ollaan koko ajan, aina, yhdessä? Entä mitä rakastavaiset tekevät silloin kun eivät rakastele? Kuinka oppia tuntemaan toinen siinä elämäntilanteessa, jolloin oma minäkin tuntuu vieraalta ja oudolta?

Minä sain olla seitsemän vuotta ensirakkauteni kanssa. Tänään tapasin hänet. Kahden tunnin ajan puhuimme, kyselimme toistemme kulumiset ja tekemiset, kävimme läpi elokuvat ja musiikin, lapset ja heidän elämänsä. Muistin hyvin sen nuoren Päivin, joka rakastui häneen. Muistin myös sen nuoren miehen, johon silloin rakastuin. Oli edelleen aivan ihana.

Keski-ikäisen rakkaudessa voi myös kysyä, mitä tehdään silloin, kun ei rakastella. Tosin rakastelu on todennäköisesti paljon harvinaisempaa herkkua kuin nuorena. Jotain muuta täytyy siis olla. Älyn ja mielikuvituksen leikkiä, keskusteluja, musiikkia ja elokuvia. Yhteisiä rientoja, joilla täyttää yhdessä vietetty aika. Mutta mukana ovat aikaisemmat rakkaudet, pettymykset ja pelot. Varaukseton rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen voi olla niin vaikeaa, ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta, että tuntuisi kuin olisi ”tulivuori sisälläin”, kuten Pelle Miljoona lauloi.

Keski-ikäisellä on lisäksi oma elämänsä. Rakkauden iskiessä siitä saatetaan luopua yhdessä vietetyn ajan eduksi, mutta usein vain ensihuuman ajaksi. Sitten alkaa tasapainoilu oman elämän, yhteisen elämän ja toisen elämän välillä. Ensirakkaudessa kysymys oman identiteetin säilyttämisestä toiseen uppoamisen rinnalla on irrelevantti, käsittämätön. Keski-iässä niiden välille on löydettävä tasapaino, muuten rakkaus ei kestä.

Ensirakkaus päättyy aikanaan, niin myös keski-ikäisen ties kuinka mones rakkaus. Tämä on realiteetti, vaikka kuinka ajattelisi Pentti Saarikoskea mukaillen: ”En soisi niiden päättyvän”.