Huputetun pimeyden vanki

Tämä päivä ei alkanut hyvin. Aamukahvi ilman Hesaria, koska sitä ei ollut minulle jaettu, vaatii uudelleen asennoitumista heti aamusta. Rauhallinen hetki Hesarin ja kahvin kanssa keittiön pöydän ääressä vaihtuukin hermostuneeksi koneella naputteluun.

Sähköpostissa oli ikäviä uutisia töistä. Tiedän, että minun pitäisi sopeutua niihin, mutta tunnen jälleen kerran, että minut on arvioitu ja arvotettu väärin.

Pahinta on kuitenkin päivänvalosta luopuminen ja se on jokapäiväistä. Niin mielelläni vetäisin ikkunaverhot auki, antaisin joulukuun vähäisen valon tulla sisään. Aamuisin tartun verhoihin avatakseni ne, mutta avautuva näkymä keskeyttää liikkeen. Vedän verhot takaisin kiinni.

Illalla kun rakennustyömaalla ei enää tehdä töitä, avaan verhot. Avaan ne, koska en kestä elämää suljettojun verhojen takana.

Tunnen olevani omassa kodissani huputetun pimeyden vanki.

En tiedä, millaista on sitten, kun vastapäiset talot ovat valmiita ja niissä asukkaat. Voi olla peräti helpompaa. Mutta tässä rakennusvaiheessa koen yksityisyyttäni uhattavan. Ei ole kivaa, että vieraat ihmiset näkevät suoraan kotiini.

Kivaa ei ole myöskään parvekenäkymän muuttuminen. Kun talot ovat valmiit ja Jätkäsaari rakennettu, en enää näe merta enkä paljon taivastakaan.

Jätkäsaari 400 m

Verkkokauppa.comin avajaiset Jätkäsaaressa oli odottamani syy katsella aluetta jalankulkijan näkökulmasta. Kesken olevien ja alkamistaan odottavien rakennustyömaiden Jätkäsaari ei vielä kauneudella lumoa. Vetovoimana alueelle on toiminut länsisatama ja sieltä lähtevät ja sinne saapuvat laivat Tallinnaan. Verkkokauppa.comin siirtyminen Jätkäsaareen tekee alueesta tutun myös muille kuin matkustavaisille.

Tai siis miehille. Verkkokauppa.comin jonossa lauantaina oli arviolta 97 % miehiä ja poikia. Muutama vaimo, äiti, tyttöystävä tai sisko oli paikalla. Meitä yksin jonossa olevia naisia oli kaksi, minä ja eräs läppäriään noutamaan tullut nainen. Tajusin tämän miesvaltaisuuden vasta Top Gear –lehdestä, jota jaettiin ilmaiseksi jonottajille. Milläpä sitä muulla voisi viihdyttää miehiä jonossa kuin kunnon autolehdellä? Joskus tällainen voimakkaisiin stereotypioihin perustuva ajattelu tuntuu vastenmieliseltä.

Kaikkien iloksi itse Joulupukki jakoi jonottajille Marianne-karkkeja. Onneksi olin liikkeellä melko varhaiseen aikaan (helsinkiläisittäin) ja selvisin 20 minuutin jonotuksella. Itse kaupassa vietin vain 20 minuuttia, josta suurin osa ajasta meni jonottaessani puhelinpisteen myyjälle. Ostin puhelimen, valkoisen HTC Wildfire S:n. Minäkin olen nyt sitten älykäs!

Kävellessäni takaisin kotiin olisin ottanut yleisvalokuvan alueesta, mutta kamerastani loppui akku. Kuvasta olisi näkynyt, kuinka vaikea alueella on liikkua jalkaisinkin. Takaisin tullessa harhailinkin pari kertaa ad hoc –parkkipaikoilla, mutta onneksi matka oli lyhyt ja päämäärä koko ajan nähtävissä.

Ilman Verkkokauppa.comin tehokasta viitoitusta en olisi alueella osannut kulkea.

Onneksi matka oli lyhyt.

Melkein perillä.

Tavarakonteista rakennustelineisiin

Kun kesällä 1995 muutin nykyiseen kotiini, ikkunoista avautuva näkymä yllätti minut täysin. Olin muuttanut ”merelliseen” kaupunginosaan ja odotin upeaa merimaisemaa. Sen sijaan katseeni kohtasi tavarasataman kontit ja niiden siirtämiseen tarkoitetut koneet.

Koska asialle ei voinut tehdä mitään, aloin olla ylpeä erikoisesta näkymästäni. Helsingin näyttäytyminen satamakaupunkina oli minulle uusi asia. Luennoin ystävilleni, kuinka paljon tällainen satamanäkymä avartaa käsitystä Helsingistä ja kuinka hienosti Helsingin rakentuminen työn kautta ikkunastani näkyy. Hietalahden telakalla näkyvät toinen toistaan isommat ja upeammat risteilyalukset vielä vahvistivat kuvaa Helsingistä teollisuuskaupunkina.

En olisi vaihtanut näkymää mistään hinnasta. Tavarakontit kiihottivat mielikuvitustani pohtiessani niiden sisältöjä ja lähtöpaikkaa. Tärkeämpää oli kuitenkin taivaan aukeneminen, sitä todellakin riitti. Sain nauttia upeista sateenkaarista, myrskyrintaman lähestymisestä mereltä, tähtitaivaasta, kuun eri vaiheista, auringonnousuista ja -laskuista.

Uusi tavarasatama rakennettiin Vuosaareen ja kontit muuttivat sinne. Vapautuneessa tyhjässä tilassa esiintyi Madonna, joka taisi olla tulevan asuinalueen mainoskonsertti. Nautin tyhjänä aukeavasta maisemasta ja merestä siellä jossain kaukana.

Sain ihailla avaraa maisemaa pari vuotta kunnes rakentaminen alkoi. Tämän kesän alussa kadun toisella puolella olevan tontin rakennustyö oli paalutusvaiheessa. Paalutusten ääni sattui korviin ja sen tekevät koneet ovat kuin scifi-leffasta. Onneksi paalutukset loppuivat kesäkuussa.

Muutettuani tähän asuntoon ajattelin ensin, että en tarvitse verhoja lainkaan olohuoneeseen tai keittiöön, sillä vastapäätä ei ollut asutusta. Tavarasataman teollisuuslamppujen ylettömän kirkas loiste pakotti hankkimaan verhot, joita pidin ikkunan edessä öisin.

Nyt joudun pitämään verhoja kiinni myös päivisin. Rakennustyömaalle ilmestyi vankilan tai keskitysleirin vahtitornia muistuttava torni, jossa liikkuvat ihmiset näkevät suoraan kotiin. Torni on niin korkea etten saanut sitä kokonaan kuvattua.

Tornissa oleva numero 8 viittaa kai kerrosten määrään. Ajatus 8-kerroksisesta talosta vastapäätä ahdistaa. Rakennettavan talon oikealle puolelle tuleva puisto pelastanee minulle kappaleen taivasta ja merta.

Helsingin kaupungin sivuilla kerrotaan Jätkäsaaresta näin: "Vuoteen 2020 mennessä rakennetaan koti noin 16 000 helsinkiläiselle ja noin 6 000 työpaikkaa. Kantakaupunkimainen ilme muodostuu hyvistä palveluista, arkkitehtuurista, kivijalkaliikkeistä, pyöräily- ja kävelyreiteistä ja raitiovaunuista."

Seuraan projektin etenemistä ikkunoistani ja parvekkeeltani. Kiertely alueella kameran kanssa on vielä edessä.

Päästäkää minut kadun yli!

Olen jalankulkija Helsingissä. Tiedättehän, se joka ylittää valot päin punaista, se joka vain on haitaksi muulle liikenteelle, se, jonka olemassaoloa ei tarvitse edes muistaa.

Päästäkseni asuinalueeltani pois (töihin, kaupungille, ylipäätään jonnekin) minun on ylitettävä Mechelininkatu. Se ei ole kovin yksinkertaista, sillä erilaisten rakennustöiden vuoksi kadun ylittäminen jalkaisin ja pyörällä on estetty.

Kadun yli vie vain yksi väylä – joka vaihtaa paikkaansa rakennustöiden edetessä. Töihin lähtiessäni valitsen sen puolen katua, jolta väylä on ennen lähtenyt. Väärin. Ei se siinä ole. Ei sitä myöskään missään ole kerrottu, mistä tänään tai huomenna pääsee kadun yli.

Autoilijoille löysin ohjeet, neuvot ja tiedotteet, kun kovasti hain tietoa Mechelininkadulla tehtävistä rakennustöistä. Jalankulkijat mainitaan tiedotteissa, mutta ei aina. Mitäpä suotta.

Useista rakennustöistä Mechelininkadulla yhden tavoitteena on kevyen liikenteen alikulku. Työn pitäisi olla valmis kesällä 2011. Toivon, että myös ennen alikulun valmistumista meillä jalankulkijoilla on mahdollisuus päästä kadun toiselle puolelle.

Alikulku tulee näyttämään tältä: