Eniten vihaan rahaa

Eniten minä vihaan rahaa. Sen puutetta. Sitä, että raha on kaiken mitta. Vihaan saituutta, joka minussakin ottaa vallan – aina väärässä tilanteessa. Vihaan sitä, että rahanpuutteen takia olen menettänyt mahdollisuuksia tehdä elämästäni paremman ja mielekkäämmän.

Minä ja rahat, me emme vain sovi yhteen. Koko elämäni aikana (51 ja puoli vuotta) olen vain kahden vuoden ajan kokenut, että rahani riittävät. Muuten rahaa on aina ollut liian vähän. Ennen palkkapäivää rahani ovat olleet loppu jo vähintään viikon verran. Ostan ruoan velaksi, jonka vuoksi seuraavassa kuussa kulutusluottojen lyhennyksiin menee taas enemmän rahaa. Kolmannes nettopalkastani menee tällä hetkellä niihin.

Jo lapsena opin, että rahaa ei saa käyttää mihinkään turhaan. Turhuuksia olivat etenkin lapsen omat tarpeet ja halut. Enkä niihin ikinä uskaltanut rahaa pyytääkään.

Sen sijaan varastin isän lompakosta rahaa. Aamuisin, kun kukaan ei ollut vielä hereillä, hiivin keittiöön, otin tuolin, nousin sille ulottuakseni ottamaan isän lompakon lääkekaapin päältä. Pari kolikkoa kerralla, jotta isä ei vain huomaisi. Tällä tavalla myös sisareni hankkivat ”taskurahaa”.

Peltosen kaupassa oli myynnissä kamera, jonka kovasti halusin. Tiesin, että sellaiseen on turha pyytää rahaa, joten varastin koko summan, noin 10 markkaa kerralla. En tajunnut, että kamera oli lelu. En tajunnut myöskään sitä, että minulta kysytään, mistä olen kameran saanut.

Kameran suljin ei toiminut kunnolla. Pelkäsin isääni kovasti, mutta halu ottaa valokuvia oli suurempi. Menin isän luokse kameran kanssa ja pyysin häntä korjaamaan kameran. Jouduin tunnustamaan kameran ostamisen varastetuilla rahoilla. En muista millaisen rangaistuksen sain. Sen muistan, että menin kameran kanssa Peltosen kauppaan ja siellä kamera laitettiin kuntoon.

Rakastin valokuvaamista. Kuvasin etenkin kissaani Pirpanaa, toisinaan sisariani ja joskus pyysin, että minusta otettaisiin kuva kamerallani. Vain muutama kuva on enää jäljellä ja ne olen lujasti liimannut albumiin. Tässä kuvassa olen melkein 11-vuotias ja sylissäni on Pirpana.

Valokuvaajaa minusta ei ole tullut. Se tosin saattaa johtua muista syistä kuin rahan puutteesta tai saituudesta.

Sanotaan, että ihminen katuu kuollessaan tekemättömiä asioita. Tiedän jo nyt, mitä minä kadun kuollessani: jokaista kertaa, jolloin olen rahanpuutteen vuoksi luopunut itselleni tärkeistä asioista. Ja niitä on useita.

Yritän löytää tasapainon itseni toteuttamisen, elämäni paremmaksi tekemisen ja rahanpuutteen välillä. Todennäköisesti tulen vastakin kieltäytymään jostain itselleni hyvin tärkeästä asiasta rahanpuutteen takia. Toivottavasti kuitenkin yhä harvemmin.

Rahaa tavalliseen elämään

Metromatkustajana olen muutaman kuukauden ajan ihmetellyt Terrarahoituksen mainosta ”Rahaa tavalliseen elämään”. Metroasemilla tavallisen elämän mannekiineja ovat Kizu, 28-v. ja Kaltsu, 25-v. Terrarahoituksen sivulla uskotaan myös vanhempiin pikalainan tarvitsijoihin. Myös viisikymppiset Lilli ja Hessu tarvitsevat rahaa.

Kukapa ei tarvitsisi? Rahantarve ei minua mainoksessa ole ihmetyttänyt, vaan tavallisen elämän kuvaus:

Kizu, 28. Eläinkaupan energinen puotipuksu on tehnyt harrastuksesta itselleen työn. Sinkkuna viihtyvän eläinhullun kotona asuvat kaksi koiraa, muutama lisko ja papukaija Ozzy. Seuraavaksi hankintalistalla on intialainen pitkäkorvasiili. Pikkurahan puutteen vuoksi telakalla ollut sukellusharrastus kaipaa jatkokurssin lisäksi uutta märkäpukua. Ja uusi tatska kovasti polttelisi.

Pikalaina auttaa!

Ei tuo kovin tavalliselta kuulosta. Epäilen Kizun olevan veloissaan korviaan myöten, sillä tuollainen määrä lemmikkejä maksaa. Puotipuksun palkka ei voi olla suuri eikä toiveita paremmasta ole näkyvissä. Koulutustahan Kizulla ei näytä olevan. Silti hän vain pikkurahan puutteessa ei nyt sukeltele. En tiedä, kuinka paljon sukellusharrastus maksaa, mutta termi ”pikkuraha” taitaa olla vähättelyä.

Sitä paitsi Kizu on sinkku. Miksi se haalii vain eläimiä itselleen? Eikö tuonikäisen sinkun rahat mene miehenmetsästykseen? Mainosten rahantarvitsijoista Kizu on ainut, josta kerrotaan parisuhdetila. Kuitenkin myös Kaltsusta, Lillistä ja Hessusta välittyy kuva ihmisestä, joka elää yksin ilman perhettä ja kumppania.

Mainosten rahantarvitsijoiden harrastukset ovat kalliita. Silti niitä on pakko ylläpitää pienistä tuloista huolimatta. Onneksi on Terrarahoitus ja muut pikavippiä tarjoavat yritykset! Onko tosiaan niin, että menoja ei tarvitse suhteuttaa tuloihin? Pitääkö haluamastaan luopua vain siksi, ettei siihen ole rahaa?

Niinpä. Ylivelkaantuminen ja maksuvaikeudet taitavat kuulua tavalliseen elämään.