Toivelista

Muistan, kuinka vanhempani järkyttyivät tavatessaan ensimmäistä kertaa ekan poikakaverini. Pitkätukkainen nuorukainen, joka oli juro ja suhtautui torjuvasti vanhempieni kysymyksiin. Hän kun oli sitä mieltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa Päivin vanhemmat.

Tai sitten luulen muistavani. Sen sijaan kyse taitaa olla siitä, että nyt ymmärrän vanhempiani. Tyttärien poikakaverit eivät tainneet aina vastata odotuksia. En tiedä, mitä he odottivat, koska sitä he eivät suoraan sanoneet. Sen sijaan he sanoivat, ettei mustaa miestä saa tuoda. Lisäksi he sanoivat, että ensin koulutus, sitten työ ja sitten lapset. Meitä tyttäriä jälkimmäinen ohje huvitti, koska siinä ei sanottu mitään miehistä. Ensimmäinen ohje tuntui eteläisellä Pohjanmaalla suorastaan absurdilta.

Minä en ole antanut tyttärelleni ohjeita lainkaan. En ole kertonut toiveitani enkä odotuksiani. Olen ottanut kotiini saapuneet nuoret miehet ystävällisen uteliaana vastaan. Kysellyt ja yrittänyt pitää keskustelua yllä. Ei heitäkään ole äiti kiinnostanut, ei tietenkään, mutta enimmäkseen he ovat kohteliaasti vastanneet uteluihini ja keskusteluyrityksiini. Kuvittelen, että minun äitinä on vain hyväksyttävä tyttäreni valinnat.

Siksi en ole laatinut toivelistaa ominaisuuksista, joita toivoisin tyttären poikaystävällä olevan. Toinen syy on siinä, että epäilen laativani toivelistan oman miesmakuni mukaiseksi. Vai onko olemassa yleismaailmallisia toiveominaisuuksia liittyen parinvalintaan?

Luotettavuus ja rehellisyys voisivat olla sellaisia. Jos lisäisin toivelistaan älykkyyden ja yleisen kiinnostuksen asioihin kuten politiikkaan ja kulttuuriin, lista alkaisikin muistuttaa omia toiveitani. Enkä oikein usko tällaisiin listoihin. Rakkaus yllättää kuitenkin.

Puolikkaasta kokonaiseksi

Sain tietää ensimmäisen poikakaverini pettäneen minua lukemalla hänen päiväkirjaansa. Järkytyin kovasti, sillä olin uskonut rakkautemme olevan täydellistä. Eikä täydelliseen rakkauteen kuulu pettäminen.

Keskustelimme asiasta pitkään. Rakastin häntä niin paljon, ettei hänen jättämisensä tullut mieleenikään. Halusin vain, että hän ei enää tapaa tätä toista naista. Halusin hänen olevan vain minun. Niin hän vakuutti olevansa – ollessaan kanssani.

Keskustelun aikana omaksuin hänen ihmissuhdeteoriansa. Hänen mukaansa ihmissuhteessa on aina kyse vain kahdesta ihmisestä. Jokaisessa ihmissuhteessa. Tämä tarkoittaa täysillä satsaamista siihen ihmiseen, jonka seurassa on, jonka kanssa on. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteessa vaikuttavat vain osapuolten yhteiset kokemukset. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteet muiden kanssa ovat mahdollisia, koska se ei ole osapuolten välisestä suhteesta pois.

Olimme nuoria, toistemme ensimmäiset. Olimme yhdessä seitsemän vuotta. Hän ei pettänyt minua toista kertaa. Minä petin häntä kerran suhteemme ollessa lopuillaan. Sitä ennen oli pari miestä, joiden kanssa olisin halunnut, mutta siihen ei tullut tilaisuutta.

Jollain tavalla ajatus suhteesta, joka on immuni muille suhteille - vaikka niitä olisikin - jäi määrittämään tapaani olla suhteissa. Näin pystyin olemaan toinen nainen, satunnainen rakastettu, toisen muiden suhteiden rinnalla. En vaatinut toista kokonaan itselleni, koska en ymmärtänyt, miksi niin pitäisi tehdä. Olihan toinen kokonaan minun ollessaan kanssani.

Tällainen ajattelu sai minut lopulta uskomaan, että en ole ns. normaalin parisuhteen arvoinen. Että olen vain satunnainen rakastettu, ei mitään muuta. Silti odotin suhteilta enemmän. Petyin katkerasti, koska en kuitenkaan osannut olla satunnaisuutta enemmän.

Tuntuu, että olen tuhlannut kymmeniä vuosia ja lukuisia suhteita tämän takia.

En halua olla toinen nainen. En halua olla satunnainen rakastettu. En halua puolikasta. En halua antaa itsestäni vain puolikasta. Haluan toisen kokonaan, haluan antaa itseni kokonaan.

Voi olla, että en tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta haluan ottaa siitä selvän.

Kokonainen ihminen

Olen kärsinyt lihavuudestani (oletetusta tai todellisesta) vuosikymmeniä. Monesti olen olettanut, että parisuhteistani ei tullut mitään, koska olen toisen mielestä lihava. Enkä silti ole laihduttanut. Kummallista, että olen antanut itseni jäädä sellaiseen alennuksen tilaan. Että olen heti kättelyssä sanonut itselleni ja muille, että olen ihana, älykäs, viehättävä ja seksikäs, mutta lihava. Joten et kai sinä minua tosissasi tahdo? Ethän millään voi haluta ylipainoista naista? Ja niin oma epävarmuuteni, oma itseluottamuksen puutteeni alkaa nakertaa suhdetta. Eikä siitä sitten mitään tule.

Tästä ehkä johtuu tapani syrjäyttää itseni ollessani suhteessa. Näetkö, vaikka olen lihava, olen valmis tekemään takiasi vaikka mitä – kunhan et pyydä minua laihduttamaan. Jos sanallakaan/eleelläkään vihjaiset siihen suuntaan, että olen lihava tai et halua minua enää läskieni takia, loukkaannun syvästi.

Loukkaannun, koska se on oma pelkoni. Koska pelkään/uskon toisen ajattelevan niin. Että alkuhuuman jälkeen toinen alkaa miettiä: mitä hittoa teen tuon lihavan naisen kanssa. En ole uskonut, että minua voisi rakastaa ja haluta, koska olen ihana. Ja niin suhteet ovat päättyneet. Eräs miesystäväni julisti koko ajan olevansa esteetikko. Siksi hän ei voinut sietää lihavia naisia. Otin hänen sanansa itseeni. Olimme tavanneet normaalipainoisena aikanani, mutta uskoin hänen inhoavan vartaloani. Niin heikko itseluottamukseni oli.

Painonvartioinnin yksi tavoite on saada ihminen uskomaan itseensä – tietyin edellytyksin. Opittuani terveelliset elämäntavat olen yhteiskunnan täysin kelvollinen jäsen, täytän tietyt kriteerit. Tällainen tuntuu ikävältä. En ole koskaan pitänyt ehdoista enkä edellytyksistä, koska ne väheksyvät itse asian.

Ehkä nyt elämänkokemukseni riittää alistumaan, suostumaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Ainakin olen aloittanut terveiden ruokailutottumusten opettelun ja laihduttamisen. Meidän oletetaan olevan hoikkia, terveitä ja kauniita. Ja jos ihminen ei sitä ole, painaa syyllisyys hänen itsetuntonsa maanrakoon. Ainakin minulle on käynyt niin parisuhteiden osalta. Muilla elämänalueilla en ole antanut sen haitata. Olen mikä olen ja se kelvatkoon muille. Olen ajatellut, että olen hyvä sellaisena kuin olen, miksi minun pitäisi alistua näihin odotuksiin ja kotkotuksiin. Eikö ihminen itse ole tärkeä, ei se miltä hän näyttää?

Tällainen ajatus perustuu käsitykseen ihmisestä sekä henkenä että ruumiina, kaksijakoisena. Kunnon Descartes korosti hengen ylivoimaisuutta ruumiin kustannuksella. Näin Descartes on jokaisen ylipainoisen ihmisen suosikkifilosofi, koska hän tavallaan antaa luvan olla lihava. Henki kuitenkin kaiken ratkaisee.

Entä jos lähtökohtana olisikin kokonainen ihminen, jonka osia henkeä ja ruumista ei voi erottaa toisistaan, koska ne ovat yhtä?

Riitelevien ihmisten välissä

Inhoan riitelyä ja riitoja. Yleensä myöntelen ja teen kaikkeni välttääkseni konfliktia. Kiivas ja äkkipikainen luonteeni takaa sen, etten niitä pysty täysin välttämään.

Enemmän kuin omaa riitelyäni inhoan sitä, että minulle rakkaat ihmiset riitelevät keskenään. Silloin yritän olla puolueeton, kuuntelen ja ymmärrän kummankin kannan. Olen kaveri molempien kanssa. Joskus konflikti on vain päässäni – itse koen minulle rakkaiden ihmisten olevan riidassa – vaikka mitään näkyvää ristiriitaa ei olisikaan. Lojaalisuuteeni kohdistuu aina siihen ihmiseen, jonka seurassa olen. Tunnen toki omantunnon pistelevän käyttäytymisestäni, sillä joku toinen voisi tulkita sen epärehellisyydeksi ja epäluotettavuudeksi.

Viikonlopulla tajusin, ettei niin voi toimia. On valittava puolensa, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta: miten valita kahden rakkaan väliltä? Kuitenkin oloni helpottuu puolen valitsemisesta, tunnen tekeväni oikein. Silloin pystyn toimimaan välittäjänä kahden ihmisen välillä paremmin.

Parisuhde vs. yksin eläminen

Olisi kiva tietää, kuinka moni bloggaaja on sinkku, yksineläjä. Hesarissa on muutaman viikon ajan käyty keskustelua parisuhteen ja yksin elämisen yhteydestä mahdollisuuteen sairastua dementiaan. Kaikki alkoi Hesarin uutisesta, jossa tutkimustuloksia tulkittiin siten, että parisuhde suojaa dementialta. Sen sijaan yksinasuminen keski-iässä lisää riskiä sairastua dementiaan moninkertaiseksi.

Tällaisia uutisiahan saa lukea jatkuvasti. Juttu vaikutti asialliselta, enkä pohtinut sitä sen enempää. Seuraavana päivänä yksinäisyystutkija kommentoi Hesarin uutista. Hän oli nähnyt uutisoinnin harhaanjohtavana, koska siinä ei ollut eritelty yksinelämistä enempää. Kyse olisikin hänen mukaansa siitä, minkälaiset elämänhallintavalmiudet ihmisellä on. Pitkään parisuhteessa eläneellä saattaisi olla parisuhteen päätyttyä olla elämänhallinta heikkoa, joka näkyy kyvyttömyytenä tehdä päätöksiä ja ottaa vastuuta elämästään.

Yksinäisyystutkijan mielipidekirjoituksen pohjalta aloin nähdä uutisen parisuhteen suojaavalta vaikutukselta dementiaa vastaan toisella tavalla. Uskon edelleen, että parisuhde suojaa dementialta tai ainakin hidastaa sen kehittymistä. Tämän näen omissa vanhemmissani, jotka ovat olleet naimisissa jo 52 vuotta.

Kuitenkin nimenomaan yksin eläminen antaisi sellaisia valmiuksia, jotka suojaisivat dementialta. Yksinelävän on oltava aktiivinen, harrastettava jotain, mentävä aktiivisesti ihmisten pariin. Muuten käy yksinäisyys liian ahdistavaksi. Tänään Hesarin mielipideosastolla Kimmo Hämäläinen kommentoi keskustelua otsikolla Yksinolo pakottaa kehittymään. Hän mainitsi mm. bloggaamisen olevan hänelle yksi keino täyttää yksineläjän aika. Aikaahan yksineläjällä on, koska ei ole perhettä eikä kumppania vaatimassa huomioita. Ei myöskään osoittamassa huomiota. Bloggaaminen on keino torjua yksinäisyyttä. Uskon näin olevan monella muulla bloggaajalla. Niin minullakin.

On mielenkiintoista, että aikana, jolloin yksineläjien määrä kasvaa parisuhteessa eläviin nähden, uutisoidaan yhä uudelleen, kuinka vaarallista yksin eläminen on. Onko tarkoitus saada yksineläjät tuntemaan syyllisyyttä omasta elämäntilanteestaan? Pelottelullako yksin elämisen vaaroista saadaan ihmiset pysymään parisuhteissaan tai solmimaan parisuhteita?

Olen kiitollinen tälle yksinäisyystutkijalle siitä, että hän toi keskusteluun yksin elämisen myönteisenä asiana.

Kotitalousrobotti

En käytä loma-aikaa siivoamiseen enkä muuhun kodin ylläpitotöihin. Tiskaan siinä vaiheessa, kun keittiöstä ei enää löydy vapaata paikkaa likaisilta astioilta. Valitettavasti kotini alkaa olla nukkavierun oloinen hoitamattomuuden takia. Olohuoneessa on kirjoja tuoleilla ja pöydillä eivätkä kaikki taida mahtuakaan kirjahyllyihin. ”Tärkeitä” papereita on siellä täällä ja kissankarvat ovat valkaisseet vihreän maton. Puhumattakaan kaikista niistä esineistä, jotka ovat siellä, mihin ne on käsistä laskettu.

Olisi ehkä aika siivota. Itse asiassa aloitin jo eilen laittamalla paperikeräykseen tyttären lukioaikaisia kokeita ja monisteita. Eihän niitä enää tarvita. Ei tarvita lukiokirjojakaan, mihinkähän ne laittaisin. En ole käynyt tarjoamassa niitä Lukiolaisten kirjakauppaan ja ottaisivatko ne edes kolmen vuoden takaisia kirjoja. Kierrätyskeskukseen voi toki viedä mitä vain, mutta en oikein raaskisi viedä kalliita lukiokirjoja sinne. Johonkin ne pitäisi saada, sillä ne vievät turhaan tilaa kirjahyllyistäni.

Viimeisen lomaviikon käyttäminen kodin siivoamiseen kuulostaa hölmöltä. Enkä tekisikään sitä, jollei olisi pakko. Tai ainakin kuvittelen, että vieraita varten kodin täytyy olla siisti ja puhdas. Ehkä olen vain kiinni joissakin vanhentuneissa käsityksissä.

Viikon päästä maanantaina tyttären poikakaveri Englannista tulee meille kolmeksi viikoksi. Voisi koti edes aluksi olla hyvännäköinen, vaikka ehtii kolmessa viikossa repsahtaa pahasti.

Poikakaverin tulo ei stressaa minua pelkästään siivoamisen takia. Ahdistaa ajatus kolmesta ihmisestä kaksiossamme. Ahdistaa ajatus siitä, että olen kolme viikkoa muukalainen omassa kodissani. Ahdistaa ajatus siitä, että minun roolini poikakaverin vierailun aikana on olla kotitalousrobotti.

Jostain syystä robotin rooli ei kiehdo minua.

Rakastu väärin

Kuunnellessani Finnconissa esitystä paranormaaleista romansseista ihmettelin, miksi esityksen pitäjä ei analysoinut syitä paranormaalien romanssien suosioon. Suuresta suosiosta hän kertoi esimerkkinä, että Tukholman Science Fiction Bokhandelnista ei muuta scifiä juuri löydy. Mielenkiintoista oli myös keskittyminen kirjallisuuteen, kun nimenomaan elokuvat ja tv-sarjat ovat tehneet paranormaaleista romansseista tunnettuja ja suosittuja (Buffy, Twilight).


Kirjallisuudessa paranormaali romantiikka tarkoittaa romanttista kirjallisuutta, jossa on yliluonnollisia elementtejä. Muistaakseni 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttisen kirjallisuuden ja taiteen yksi tärkeimmistä elementeistä oli yliluonnollisuus, jolloin sillä yleensä tarkoitettiin toteutuvia unia (painajaisunia), aaveita ja erilaisia myyttisiä hahmoja. Paranormaalissa romantiikassa yliluonnollisuus tarkoittaa eri lajien välisiä rakkaussuhteita, esim. ihmisen ja vampyyrin välillä.

Eri lajien väliset rakkaudet ovat väärin rakastumista. Huikea esimerkki tästä on Jorge Amadon ihastuttava Kirjava Kissa ja Tytti Pääskynen. Saalistaja rakastuu saaliiseen, saalis vihamieheensä. Onnellista loppua tarinalla ei ole. Onnellinen loppu puuttuu myös Pienen merenneidon tarinasta, jossa merenneito rakastuu ihmiseen.

Paranormaalit romanssit ovat mielestäni eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rakkauden allegorioita. Globaalin muuttoliikkeen aikana yhä useampi rakastuu toisesta maasta, toisesta kulttuurista tulevaan ihmiseen. Eikä se ole helppoa. Kulttuurit voivat olla keskenään vihamielisiä ja kilpailevia, mutta rakkaus kaiken voittaa? Vihan keskellä syntyneen rakkauden kuuluisin esimerkki kirjallisuudessa on Romeo ja Julia. Romeo ja Julia kuolevat, mutta paranormaaleissa romansseissa rakkaus voittaa. Tai häviää mahdottomuuteensa.

Viime EU-vaaleissa eräs ehdokas kampanjoi vaalilauseella ”Äänestä väärin!”. RKP:lla puolestaan oli pari vuotta sitten kampanja ”Rakastu suomenruotsalaiseen!” Mielessäni nämä kaksi lausetta yhdistyvät lauseeksi Rakastu väärin. Toivomukseksi eri kulttuurien välisen kanssakäymisen lisääntymiseksi. Paranormaali romantiikka käsittelee kysymyksiä eri kulttuurien yhteensovittamisesta ja siksi se on niin suosittua.

Rakkaus kaiken kestää

Jouduin eilen kuuntelemaan rakastavaisten riitelyä. Yritin puuttua asiaan siinä vaiheessa kun toinen itkee ja huutaa tuskaansa samalla kun puhuu toisen kanssa. Apuni ei kelvannut, jouduin vain sydän kylmänä kuuntelemaan.

Kuunnellessani ihmettelin rakkautta, joka aiheuttaa tuskaa. Miten siinä voi olla rakkaudesta kyse? Miksi pysyä suhteessa, jossa toinen osapuoli on enimmäkseen karkea ja ilkeä? Kysyin asiaa jälkeenpäin ja sain kuulla: ”Mutta minä rakastan häntä”.

En usko kenenkään ihmisen ansaitsevan ilkeyttä, julmuutta ja karkeutta, edes rakkaaltaan. Etenkin rakkaalta olisi kohtuullista odottaa hellyyttä, huomioimista, hyvänä pitämistä, kunnioitusta, luottamusta ja rakkautta. Ei vihaa. Tiedän, että rakkaus kestää kaiken. Ilkeydet, lyömiset, julmuuden, laiminlyömisen. Jossain vaiheessa olisi kuitenkin tajuttava, että on paljon paremman kohtelun arvoinen ja lopetettava rakastaminen. Nollattava elämänsä ja aloitettava alusta, ilman rakkautta.

Haluan ulos

Perjantai-illan yksinäisyydessä rypeminen on ikävää. Silti siinä tulee mietittyä asioita ja pohdittua niiden painoarvoja. Esimerkiksi tällaisia yksinkertaisia juttuja kuin että mitä elämältäni haluan.

Tiedän ainakin, mitä en halua. En halua lähteä ulos yöhön etsimään itselleni kumppania. En halua tuntematonta ihmistä sänkyyni. Haluan tutun ihmisen. Olen kuullut tosin väitettävän, että vieraisiin ihmisiin tutustumalla heistä tulee tuttuja, jopa ystäviä. Tällainen ajatus on minulle vieras. Olen sellaiseen ujo ja itsestäni arka.

En halua myöskään satunnaisen säännöllistä seksiä tutun ihmisen kanssa. Sellainen tekee minut todella epävarmaksi. En kestä sitä, että en tiedä rakastetaanko minua. Kun olen epävarma, olen mustasukkainen. Vaikka ei olisi syytäkään, kuvittelen kaikenlaista. Helvetillistä. Kun olen epävarma, en pysty ilmaisemaan itseäni, en osoittamaan tunteitani. Minusta tulee mykkä.

Puhun kyllä kaikenlaista, flirttailenkin. Mutta en sano, mitä ajattelen, en sano mitä kaipaan. En tee, mitä haluan. Niistä vaikenen. Niitä en tee.

Päätän kyllä puhua ja tehdä, joka yö, joka aamu. Mutta päivän edetessä en pystykään toteuttamaan päätöstä. En uskalla, tilanne ei ole sopiva. Lisäksi olen varma siitä, että sanomalla oikeita ajatuksiani teen itsestäni naurettavan narrin. Typeryksen ja hullun. Ja olen hiljaa, en tee mitään. Oikeasti olen naurettava narri, typerys ja hullu mykkyydessäni.

Syytän itseäni, syytän toista. Epävarmuuteni tekee minut koko ajan epävarmemmaksi. Ja kuvittelen, että oikeassa parisuhteessa en olisi epävarma. Kuvittelen, että pystyisin olemaan ilman toista. Kuvittelen, että ruumiini tottelee minua eikä olisi niin heikko.

Kaikki tapahtuu päässäni, ei oikeasti. Haluan ulos päästäni!

Keittiön pöydän ääressä

Vaimo ja mies istuvat keittiön pöydän ääressä. Yhdessä on oltu parikymmentä vuotta ja vielä pitäisi löytää yhdessäolon kipinä.
- Rakastatko sinä minua, kysyy mies vaimolta.
- Rakastan. Olen rakastanut koko tämän ajan.
- Mutta en silti voi enää olla kanssasi.
Ja vaimo alkaa kertoa miehelle kertomusta heidän liitostaan. Tarina on miehelle tuttu, onhan hän toinen tarinan päähenkilöistä. Mutta ei hän ollut koskaan ajatellut asioita naisen kertomuksen tavalla.

Vaimo kertoo huumaavasta rakastumisesta mieheensä. Kuinka mies tuntui olevan yhtä aikaa seikkailu ja koti. Ajatusten leikki ja äly huikaisi heitä molempia. Seksi oli mahtavaa ja upeaa. Mies oli kekseliäs rakastaja ja sai hellyydellään naisen avautumaan. Mies nautti vaimonsa hyväilemisestä ja sai hänet kehräämään.

Vuosien aikana vaimo ja mies tottuivat toisiinsa. Ensimmäiseksi muuttuivat suudelmat. Ei enää pitkiä nautinnollisia suudelmia, vain kevyt suukko. Huulille ja myöhemmin poskelle tai otsalle. Hyväilyt vähenivät myös, suhteen fyysisyys heikkeni. Seksiä oli ensin kerran viikossa, sitten joka toinen viikko. Kerran kuukaudessa oli rajapyykki. Sen ohitettua kumpikaan ei edes muistanut, koska olivat viimeksi rakastelleet.

Vähäiset seksikerrat olivat rajuja. Mies tuli ilman esileikkiä, tyydytti itsensä vaimoon, ei huomioinut hänen tarpeita tai haluja. Harvoin harjoitettuna seksi sattui vaimoon. Otti kipeää.

Eniten vaimo kuitenkin kaipasi hyväilyjä.

- Pitäisit minua hyvänä. Sivelisit kädellä ihoani, tuntisit vartaloni rajat. Et kuitenkaan osaa niitä ulkoa! Haluan hellyyttä.
- Mikset ole sanonut mitään?
- Olen sanonut. Et vain ole kuullut.
- Onko kertomasi syy siihen ettet voi olla kanssani? Vaikka sanoit rakastavasi minua?
- Haluan myös tuntea olevani rakastettu. Tunnen rakastavani yksipuolisesti. Sellainen tekee ajan myötä katkeraksi. En aina edes muista, miksi sinua rakastan. Miksi olen antanut kulua näin pitkän ajan ennen kuin sanon asiasta sinulle niin, että kuulet sanomani?

Vaimo ja mies istuvat keittiön pöydän ääressä sanattomina. Mies ei tiedä, mitä sanoisi vaimolleen. Aivan selvästi se odottaa jotain, mutta mitä tässä voi sanoa. Että rakastan häntä, että muutan tapani, että sinäkin voisit lähestyä minua. Puhuminen, keskustelut ja asioiden pohtimiset olivat aina olleet heidän suhteessaan yhtä tärkeää kuin seksi. Miten nyt on yhtäkkiä niin, ettei ole kumpaakaan?

Mies ei sano mitään. Oikeastaan ei ole mitään sanottavaa.