Katse eteen, ylös, oikealle ja vasemmalle

Yön aikana oli satanut lunta sentin verran. Ikkuna- ja parvekenäkymääni hallinneet pimeät möhkäleet ohut lumikerros muutti miltei siedettäviksi katsella. Mutta vain melkein. 

Näkymät muuttuvat, kun nostan katsettani.

Tai kun käännän katseeni oikeaan. 

En tiedä, tuleeko tämä avara maisema säilymään. Asemakaavassa rakenteilla olevan talon viereen ei tule toista rakennusta vaan puisto, joka kiemurrellen ulottuu merenrantaan asti.

Vasemapaan minun ei juuri kannata ikkunastani ja parvekkeeltani katsella paitsi nostamalla katseeni ylös.

Jos Jätkäsaaren tornihotelli, Kämp Toweriksi kutsuttu rumilus ja kauhistus, saa rakennusluvan eli asemakaavaa muutetaan, hallitsee se täysin näkymää vasemmalle ja ylös. Jos niin käy, saan sanoa Goodbye taivas siinä suunnassa.

Huputetun pimeyden vanki

Tämä päivä ei alkanut hyvin. Aamukahvi ilman Hesaria, koska sitä ei ollut minulle jaettu, vaatii uudelleen asennoitumista heti aamusta. Rauhallinen hetki Hesarin ja kahvin kanssa keittiön pöydän ääressä vaihtuukin hermostuneeksi koneella naputteluun.

Sähköpostissa oli ikäviä uutisia töistä. Tiedän, että minun pitäisi sopeutua niihin, mutta tunnen jälleen kerran, että minut on arvioitu ja arvotettu väärin.

Pahinta on kuitenkin päivänvalosta luopuminen ja se on jokapäiväistä. Niin mielelläni vetäisin ikkunaverhot auki, antaisin joulukuun vähäisen valon tulla sisään. Aamuisin tartun verhoihin avatakseni ne, mutta avautuva näkymä keskeyttää liikkeen. Vedän verhot takaisin kiinni.

Illalla kun rakennustyömaalla ei enää tehdä töitä, avaan verhot. Avaan ne, koska en kestä elämää suljettojun verhojen takana.

Tunnen olevani omassa kodissani huputetun pimeyden vanki.

En tiedä, millaista on sitten, kun vastapäiset talot ovat valmiita ja niissä asukkaat. Voi olla peräti helpompaa. Mutta tässä rakennusvaiheessa koen yksityisyyttäni uhattavan. Ei ole kivaa, että vieraat ihmiset näkevät suoraan kotiini.

Kivaa ei ole myöskään parvekenäkymän muuttuminen. Kun talot ovat valmiit ja Jätkäsaari rakennettu, en enää näe merta enkä paljon taivastakaan.

Taivaan äärellä

Asun taivaan äärellä. Juuri tuosta, parvekkeelta, alkaa taivas.

Mielessäni kerettiläinen ajatus: onneksi poltan tupakkaa. Muuten en olisi löytänyt taivasta vierestäni. Olen pilvien korkeudella, en nosta katsettani ylös taivaalle. Se on siinä, äärellä. Kauniina ja muuttuvana.