Hyvyyden ja rakkauden teot

Halusin tänään katsoa jotain kevyttä hömppää. Selasin tv-kanavia ja juutuin katsomaan Teemalta Rasismin historia -dokumenttisarjaa. Tiesin, että ohjelma ei sovi heikkohermoisille. Silti katsoin. Mikä kumma siinä on, että pahuus ja julmuus vetävät puoleensa?

Järkyttävintä ohjelmassa oli se, miljoonien ihmisten kuolemia ja kansanmurhia pidettiin oikeutettuina esimerkiksi valkoisen rodun puhtaana pitämisen kannalta. Intian 1870-luvun nälänhädissä kuoli 30 miljoonaa intialaista, koska vallanpitäjät(brittiläisen imperiumin edustajat) uskoivat sosiaalidarwinismiin: oli oikein, että heikot kuolevat. Usein rasismin lähtökohtana oli toisen ihmisen ihmisyyden kieltäminen. Kallomittausten avulla todisteltiin, että tasmaanit tai hottentotit eivät ole edes ihmisiä.

Tietenkin ohjelman tarkoitus oli järkyttää. Mutta entä sitten? Pystynkö ohjelman katsottuani näkemään paremmin nykyajan rasismin ja taistelemaan sitä vastaan?

En tiedä. Mutta tiedän, mitä ohjelman katsottuani kaipaan. Haluan nähdä hyvyyttä, vapautta ja oikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea rakkautta. Tuollaisen ohjelman jälkeen on löydettävä ihmisessä oleva hyvyys. Koska muuten epätoivo iskee ja saa uskomaan, että parempi olisi, jos ihmisiä ei olisi lainkaan.

Mieleeni ei tule suuria hyvyyden ja rakkauden tekoja. Syynä on ehkä se, että niiden media-arvo on heikompi kuin huonojen uutisten. Sitä paitsi hyvyyden ja rakkauden teot ovat usein pieniä. Sana, katse ja ystävällinen ele. Niihin uskon.

Suurimittainen pahuus ja julmuus ovat usein olleet yhteiskunnallisia. Pol Potin Punaiset khmerit ja heidän hirmutekonsa ja natsi-Saksan julmuudet lienevät tunnetuimpia esimerkkejä.

Mutta millaisia olisivat yhteiskunnalliset suurimittaiset hyvyyden ja rakkauden teot?