Venuksen syntymä

Mitä lomalla tehdään? En minä tiedä, minä teen vain sitä, mikä tuntuu kiinnostavalta.

Useamman tunnin olen viettänyt netissä surffaillen ja etsien uutta yläkuvaa. Delacroixin French Revolution ei tunnu enää ajankohtaiselta. Haluan uusia teemoja elämääni ja haluan sen näkyvän myös blogissani.

Ihastuin (jälleen kerran) Sandro Botticellin kahteen maalaukseen. Venuksen syntymä kuvaa ehdottomasti uuden alkua ja muutosta.

Nautin maalauksen vihreän ja sinisen vivahteista, joita korostavat Venuksen kultaiset hiukset ja nymfin ojentaman viitan korallipuna.

Muutos näkyy myös Botticellin maalauksessa Kevät.

Sisar Wendyn Taidematka –teoksessa sanotaan maalauksesta näin:

”Kevät on allegoria elämästä, kauneudesta ja tietoisuudesta, joita rakkaus yhdistää”.

Nautin maalauksessa sen hyvin erilaisista hahmoista kuvastaen elämän kirjoa ja monipuolisuutta.

Tässä vaiheessa laitan yläkuvaksi Venuksen syntymän, koska sen värimaailma koskettaa minua enemmän.

Sen sijaan Botticellin maalausta Mars ja Venus en laita yläkuvaksi.

Pidän siitä toki. Sen tunnelma on mukavan raukea,  mutta sen tunnelma on pysähtynyt. Tähän aikaan ei pysähtyneisyys sovi.

Päivä murmelina

Herään joka aamu toiveikkaana: tästä tulee hyvä päivä.

Illalla istun totuttuun tapaan työpöytäni ääressä puuhaillen läppärilläni jotain, kirjoitan, pelaan pasianssia ja katson telkkaria.

Jos päivä murmelina tarkoittaa hyvää päivää, minua voi pitää onnellisena ihmisenä.

Tämä onni ei tyydytä minua. Olen levoton ja turhaudun. Syön liikaa, ahmin ja tunnen syyllisyyttä. Odotan ihmettä, päätän muuttaa elämässäni miltei kaiken.

Aamulla aloitan uuden päivän murmelina.

Parempi kuin Beckham

Ei tämä päivä mitenkään kehno ollut. Perjantai, ulkona yli 20 astetta lämmintä ja uusi mekko päällä. Jonkun muun kohdalla se voisi tarkoittaa villiä bailaamista. Minä kävin tyttären kanssa syömässä. Sisareni tuli mukaan Akateemiseen kirjakauppaan, jonka Cafe Aallossa nautimme kahvit. Perjantai-illan huumaa!

Kotona odotti tutuksi käynyt kissanpissan haju. Nyt oli vuorossa lattialla ollut sängynpeitto. Pissaisten petivaateiden pesu on minun rattoni!

Mutta hyvälle mielelle minut sai elokuva, jonka katsoin ties kuinka monennen kerran. Urheiluelokuvia katson vielä harvemmin kuin sotaelokuvia, mutta Parempi kuin Beckham (Bend It Like Beckham, 2002) elokuvaa voin suositella kaikille.

Parempi kuin Beckham on hauska ja lämmin. Jesminder 'Jess' Kaur Bhamra on 18-vuotias tyttö, joka haluaa pelata jalkapalloa. Intialaisesta perinteestään ylpeiden vanhempien mielestä tytär saisi jo moiset hömpötykset lopettaa ja aloittaa aviomiehen etsinnän. Juliette 'Jules' Paxton näkee Jessin pelaavan puistossa ja saa Jessin tulemaan mukaan samaan tyttöjoukkueeseen.

Vanhempien perinteiset odotukset tyttäreensä nähden korostuvat, sillä vanhempi tytär on menossa naimisiin. Toisin kuin Jess, Pinky on hyvin traditionaalinen. Äiti tiivistää Jessiin liittyvät pelkonsa ja odotuksensa: ” What family would want a daughter-in-law who can run around kicking football all day but can't make round chapattis?”

Myös Julesin äiti ihmettelee, miksi tyttö aina vaan pelaa jalkapalloa ja tokaisee hänelle: ”All I'm saying is, there's a reason why Sporty Spice is the only one without a fella!” Vanhempien odotukset tyttäriinsä nähden lienevät universaaleja.

Jess tasapainottelee omien ja vanhempiensa toiveiden ristiriidassa ja rakastuu valmentajaansa. Joe on nuori irlantilainen kaveri, jonka oma peliura oli loppunut loukkaantumiseen. Myös Jules on rakastunut Joeen.

Voi olla, että elokuvasta ei tulisi niin hyvää mieltä, jos näyttelijät olisivat kehnoja. Onneksi Parempi kuin Bechamissa näyttelijävalinnat ovat kohdallaan. Parminder Nagra (s. 1975) tekee hienon roolin Jessinä. Keira Knightleyn (s. 1985) Jules on välillä ärsyttävä, mutta Keira on tässä elokuvassa niin nuori, vasta 17-vuotias. Joeta näyttelevä Jonathan Rhys Meyers (s. 1977) voi minun puolestani tehdä mitä vain, aina hän on ihana. Anupam Kher tekee Jessin isästä viisaan miehen, joka taipuu silloin kun se on välttämätöntä.

Pidän kovasti tästä elokuvasta. Traileri antaa Parempi kuin Beckham –leffasta hengästyttävän kuvan, mutta niinhän trailerit useimmiten.

Onneksi on Torchwood

Yle2 näyttää Torchwoodin kakkoskautta keskiviikkoiltaisin. Esitysaika on kahdentoista paikkeilla.

Luultavasti katson tämän taas – ties kuinka monennen kerran. Kaikki kolmen tuotantokauden Torchwoodit löytyvät digiboksini sisuksista, ruotsiksi tekstitettyinä. Torchwoodissa puhutaan paljon ja nopeasti Cardiffin murteella. Siksi joskus en aivan kaikkea ole ymmärtänyt eikä ruotsinkielinen tekstitys paljoa auta. Sitä kun ei ehdi lukea. Jos vaan digiboksiin mahtuu, tallennan tämän kakkoskauden uudestaan.

Ei uskoisi, että olen jossain asiassa näin kärsivällinen. Jaksan odottaa viikon seuraavaa jaksoa. Kestän jopa mainokset, jotka ikävästi pilkkovat mm. Flashforwardin ja Lostin. Dvd:t ostan sitten joskus myöhemmin.

Hyllyyni on päätynyt vain muutaman sarjan dvd:t. Näitä ovat:

• Angel, kaikki kaudet
• Buffy the Vampire Slayer, kaikki kaudet
• Invasion, yksi ja ainut tuotantokausi
• Supernatural, kolme kautta

Kun aikansa odottaa tv-sarjan ilmestymistä Suomessa dvd:nä, saattaa kiinnostus sarjaan hiipua. Näin kävi Heroesin kohdalla. Tällä hetkellä odotan True Bloodin kakkoskauden ja Supernaturalin neloskauden ilmestymistä dvd:nä. Ja ehdottomasti odotan Torchwoodia ja Dr. Whota!

Torchwood voisi nyt vaikka tullakin Suomen markkinoille. Kapteeni Jack Harknessia näyttelevä John Barrowmanilla on pahiksen rooli Täydellisissä naisissa. Uskon hänen charminsa purevan myös siinä roolissa ja synnyttävän halun nähdä lisää John Barrowmania.

Tänään on ollut ikävä päivä. Onneksi on Torchwood!

Ei enää musiikkia

En olisi uskonut näin käyvän. Olen kyllästynyt musiikkiin. Musiikki on täyttänyt työmatkani ja työpäiväni. Kotona en kuuntele musiikkia kuin tiskatessani.

Nyt kaikki musiikki tuntuu samalta, mitäänsanomattomalta. Ei hetkauta, ei tunnu missään. Näin on ollut jo jonkin aikaa.

Poikkeuksia toki on. Musiikin huippuhetkiä kohtaan vielä. Viimeksi vappuna kuuntelimme yhden kappaleen jokaisen valinnan mukaan. Minun valintani oli Päiväkävelyllä aikaisemmin hehkuttamani vankiladuetto oopperasta Faust siten kuin se Oopperan kummituksessa esitetään. Ja taas itkin vuolaasti koko kappaleen ajan.

En minä musiikkia kuuntele pelkästään itkeäkseni. Pikemminkin päinvastoin, musiikki on ollut ilon ja nautinnon lähde elämäni ajan.

Miksi se ei ole sitä enää? Oma osuutensa voi olla tällaisella laitteella, jossa minulla yli 1400 kappaletta musiikkia.

Työkoneellani on 2125 kappaletta. Kotikoneellani on hieman vähemmän musiikkia. Kyse ei ole musiikin määrästä eikä laadustakaan.

En vain jaksa kuunnella musiikkia. Aloitan musiikkipaaston, se ehkä palauttaa musiikin merkityksen. Jos niin ei muutaman päivän aikana tapahdu, niin ei sitten.

Kenen joukoissa seisot?

Väsymystä. Ahmimista.

Velttouden kompensoimiseksi olen tehnyt tilastoja omistamistani elokuvista. Palasin myös kirjanpitoni pariin, vaikka päätin luopua siitä. Miksi minun pitäisi kirjata kaikki menoni ja tuloni ylös luokitettuina ne eri kriteerien mukaan? Koska saan sitä kautta paljon tietoa elämästäni jälkikäteen. Rahankäytön seuranta on yksi keino pitää päiväkirjaa. Tiedän, koska olen mitkäkin vaatteet, elokuvat, kodinkoneet ostanut. Tiedän, koska olen ollut ystävien kanssa ulkona, tiedän myös keiden kanssa.

Silti ajattelin, että vien vain nämä nykyiset kuitit kirjanpitooni. Sitten lopetan. Kirjanpito vie aikaa tuhottomasti, eikä minulla ole siihen aikaan. Kyse on valinnasta. Mieluummin luen, kirjoitan, katson elokuvaa tai tv-sarjaa. Ja joskus on koti siivottava.

Tarkoitukseni oli kuitenkin toivottaa blogiystävilleni Hauskaa Vappua!

Yhteiskunnan jännitteet tuntuvat lisääntyvän. Työelämän muutoksiin liittyvät kiristyvät saavat aikaan yllätyslakkoja ja vastakkainasettelua: me vastaan ne. Työntekijät vastaan pomot. Lakkoilijat vastaan työnantajat. Lakkoilijat vastaan bussia turhaan odotelleet. Lakkoilijat vastaan tyhjentyneet leipähyllyt.

Kevään lakot ovat ärsyttäneet monia. Se on lakon tarkoitus. Olen törmännyt lukuisia kertoja hyvin kielteiseen suhtautumiseen lakkoihin. "Ne pitäisi kieltää. Kyse on vain rahanahneudesta. Lakkoilijat horjuttavat hyvinvointia ja pilaavat Suomen maineen."

En ajattele noin. Ihmettelen itsekkyyttä, jossa kielletään toiselta omien oikeuksien ajaminen. Ihmettelen sitä, että solidaarisuuden tunteminen on vaikeaa.

Etsin tänään vappumusiikkia. Tänne valitsin Agit-Propin Kenen joukoissa seisot?. Pidän sen vastakkainasettelusta – jonka aika ei todellakaan ole ohi – ja yhteisöllisyydestä. Aivan samaa mieltä en laulun sanomasta ole, mm. väite puolueettomista humanisteista on aina loukannut minua. Siitä huolimatta, olkaa hyvät!



Hauskaa Vappua!

Eikö voisi vain olla möllöttää?

Olen ajatellut kirjoittaa blogia päivittäin. Aina se ei onnistu. Ei ole aikaa, ei ole ideaa ja joskus laiskottaa. Ei huvita, ei jaksa, sängyllä loikoilu ja telkkarin katsominen on houkuttelevampaa kuin kirjoittaminen. Ja onko sitä pakko koko ajan ajatella jotain? Eikö voisi vain olla möllöttää?

Joskus kai voisi olla vain, mutta pelkään jääväni siihen koukkuun. Olemiseen, tekemättömyyteen, tyhjyyteen ja tylsyyteen. Pelkään, että elämäni lipuu ohi, enkä sitä edes huomaa.

Kirjoittaessani, vaikka vain blogia, tunnen eläväni, tekeväni jotain tärkeää. Ei ihmiskunnalle, mutta itselleni. Kesken kirjan, elokuvan, musiikin, toisen ihmisen kohtaamisen alan suunnitella, mitä ja miten tästä kirjoitan. Kirjoitan elääkseni ja elän kirjoittaakseni.

Uusi profiilikuvani on sama, jota käytän Facebookissa. Tunnen itseni enemmän kuvan kaltaiseksi leijonaksi kuin aikaisemman profiilikuvan karikatyyriksi.

Sinä olet tähti

Yritin tänään olla surkea. Ostin ison levyn suklaata ja tavoitteeni ole käpertyä sängyn pohjalle suremaan. Ei se onnistunut kuin suklaan osalta. Söin kaikki 200 grammaa enkä antanut palaakaan muille.

Saavuttuani nykyiseen asuinpaikkaani aloin jutella sisareni kanssa. Hänen lapsensa tuli siihen, aviomiehensä tuli ja katsoimme uutiset. En pysty olemaan surkea, kun on näin paljon ihania ihmisiä ympärilläni! En sanonut aikomuksestani viettää surkeusilta, koska ei sellainen enää tuntunut tarpeelliselta.

Aloin ajatella, että olen joskus ottanut käyttööni tietynlaisen surkeuskäyttäytymisen. Suklaata, sängyn pohjaa ja ehkä itkua. Mutta ei se toimi enää. Tai en olekaan surkea. Asia, jonka kuvittelin tekevän minusta surkean, ei ehkä olekaan niin merkityksellinen minulle.

Olen vakuuttunut siitä, että se Päivi, joka vuosi sitten kirjoitteli Päiväkävelyllä, on muuttunut paljon. Minusta tuntuu, että olen upea. Olen laihtunut ja hiukseni liekehtivät tumman punaisina, mutta ei niistä ole kysymys. Kävin helvetin läpi (dramaattisuus ja ylisanat ovat osa persoonallisuuttani) ja selvisin! Sellaisen jälkeen ei voi kuin luottaa itseensä ja pikku hiljaa myös muihin.

Ehkä tätä on olla viisikymppinen. Uskallusta, rohkeutta ja vastuunottoa omasta elämästä. Välillä tuntuu, ettei minua voi pidätellä mikään. En pelkää nolaavani itseäni, en pelkää sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Sehän on heidän murheensa tai - ilonsa. Olen vapaa!

Kauko Röyhkän sanoin:

Sinä olet tähti
Sinun säteilys on luonnonlahja,
vapauta se, ja anna leiskua.
Jos et säteile niin taivas alkaa tukehtua
ja painuu hiljaa kasaan,
lai lai lai lai lai lai.

Sinun olentos on luonnon ihme,
upea kuin kaunein kristalli.
Sut on tehty elään vapaudessa,
kokeilemaan ja käyttään järkeä,
lai lai lai lai lai lai.

Tyttö, sinä olet tähti,
ja loistat vielä, loistat meille vielä.
Poika, sinä olet tähti,
ja loistat niin kuin Venus aamulla on kaunein.

Sinun kehosi on instrumentti,
hienompi kuin mikään tietokone.
Sä voit liikkuu sillä paikast' toiseen,
rakastella, ja katsoo maisemia,
lai lai lai lai lai lai.

Sinun elämäsi kuuluu sulle,
kukaan ei saa koskaan määräillä sua.
Hyvin moni haluais ottaa pois
sun säteilysi, ja käyttää itse sitä.

Tyttö, sinä olet tähti,
ja loistat vielä, loistat meille vielä.
Poika, sinä olet tähti,
ja loistat niin kuin Venus aamulla on kaunein.

Miks sä valitat et sull' ei oo,
tai sinä et voi, tai sull' ei anneta?
Miks sä tuijotat vain ikkunasta
betonia ja parkkipaikka?
Lai lai lai lai lai lai.

Mene tuonne, siell' on suuri metsä:
kanervia, männyn neulasia.
Kato ylös niin näet puiden latvat,
avaruudet, vievät linnunradat.
Tyttö, sinä olet tähti,
ja loistat vielä, loistat meille vielä.
Poika, sinä olet tähti,
ja loistat niin kuin Venus aamulla on kaunein.

Tyttö, sinä olet tähti ...
Poika, sinä olet tähti ...

Seikkailu alkaa

- Hrrr, mun on kylmä.
- Laita lisää vaatetta päälle.
- Riittääkö sulle varmasti kolme peittoa? Meillä taitaa olla hieman kylmempää kuin teillä.
- Kyllä mä pärjään.

Seikkailu on alkanut ja ensimmäinen yö sisareni kodissa on edessä.Käytössäni on oma huone, sillä huoneen vakituinen asukas - sisarentyttäreni - opiskelee viikot toisella paikkakaunnalla. Ylellistä minulle.

Olen hoivattavana ja hyvänäpidettävänä. Sisareni kysyi minulta, haluanko jotain. Syötävää? Juotavaa? Kotonani minun tehtäväni on esittää nämä kysmykset, kukaan ei ole pitkiin aikoihin kysynyt, mitä minä haluan.

En muista olenko minäkään kysynyt sitä itseltäni. Jos olen niin tehnyt, on kysymys ollut lähinnä retorinen. Minullahan on nämä premissit: uhrautuva mieli ja kiltin äidin kohtalo.

Vastaukseni retoriseen kysymykseen on koko ajan muuttumassa. Premissien merkitys vähenee ja opin haluamaan itselleni jotain. Silloin kysymys siitä, mitä haluan, ei enää ole retorinen.

Nyt on hyvä aika ottaa haluistani selvää. Olen Tarot-korttien narrin kaltainen matkalla kohti itseäni velvollisuuksista ja vastuusta vapaana.  

Sanoista tekoihin

Ajattelin, että tiskaamalla ja siivoamalla saan elämäni ja ajatukseni järjestykseen. Tai oikeastaan sellaiselle tolalle, että voin olla ylpeä itsestäni. Että minun ei tarvitse selitellä, että kun minulla on tämä ja tämä ja tämä, joiden takia en voi, en pysty tai en halua juuri nyt toteuttaa itseäni tai tehdä sitä, mitä todella haluan tehdä. Huomasin, että tiskaaminen ja siivoaminen ei riitä, minun on puettava asia myös sanoiksi.

Vakiotekosyyni on tyttäreni. Hänen takiaan olen jättänyt tekemättä useita asioita. Olen kokenut, että hänen tarpeensa menevät omien tarpeideni edelle. Ja niin minä saan näivettyä yksin kotona ja elää vain päässäni.

En tiedä, mitä näillä oman elämän syrjäyttävillä päätöksillä ja teoilla olen menettänyt tai saavuttanut. Todennäköisesti se ei ole tehnyt minusta hyvää äitiä. Että minua inhottaa äitiyden eteen laitetut adjektiivit hyvä tai huono, mutta niistä on vaikea päästä eroon.

Ilmaisen asian toisin: vanhemmuuden tehtävänä on varustaa lapsi maailmaa ja omaa elämäänsä varten. Vielä en tiedä, kuinka olen tässä tehtävässä onnistunut, mutta äkkiä katsoen voisi sanoa, että en kovin hyvin. Aikuinen tyttäreni ei ole lentänyt pesästä, ei ole aloittanut opiskeluja eikä ole hakeutunut työelämään eikä hän ole hakenut työttömyystukia. Onhan se kivaa asua kotona, kun äiti tekee kaikki kotityöt ja maksaa kaiken.

Miten linnunpoikanen työnnetään pesästä pois?

Rakastan tytärtäni. Mutta olen huolissani hänen haluttomuudestaan aikuistua, ottaa vastuuta omasta elämästään. Haaveita hänellä on, opiskelu ulkomailla ensisijaisena. Toiminta haaveiden toteuttamiseksi on niin vaikeaa, kuin hän ei luottaisi siipiensä kantavuuteen.

Helmikuussa kotiini tulee taas kymmeneksi päiväksi tyttären poikakaveri. Englantilainen tämäkin. Luulisi hänen saaneen tarpeekseen englantilaisesta arroganssista. Annoin tähän luvan ajattelematta asiaa kunnolla. Enää en lupaani voi perua.

Ehkä muutan pois kotoa siksi ajaksi. En ala heidän piiakseen. Eikä äitiä todellakaan tarvita paikalle parisuhdetta rakennettaessa.

Ehkä ei ole kysymys pelkästään tyttären aikuistumisesta. Myös minun täytyy päästää irti. Se ei ole sanoja vaan tekoja.

Tähkäpää

Olen ollut pettynyt itseeni, läheisiini, muihin ihmisiin, työhöni ja elämääni. Asiat eivät ole sitä mitä haluaisin niiden olevan. Silti en tee mitään muuttaakseni asiantilaa.

Tänä aamuna tajusin olevani Tähkäpää. Pitkät hiukseni kuristavat minua. Kuristava tunne on niin voimakas, että tilasin saman tien itselleni ajan kampaamo Choicesta värjäykseen ja hiusten leikkaukseen. Huomenna kello 10!

Mutta kyse ei ole pitkistä hiuksistani vaan tornista, johon olen itseni sulkenut. Torniin ei ole ovea eivätkä portaat vie tornin huipulla olevaan huoneeseeni. Odotan siellä kuin Tähkäpää elämääni, joka kumma kyllä ei sinne tule.

Sulkeutumiseni on johtanut siihen, että minusta on tullut näkymätön. Mitenkään muuten en osaa selittää jouluista taksijuttua tai sitä, että jopa bussi meinaa lähteä siinä vaiheessa, kun olen nousemassa autoon.

Ote Tähkäpää-sadun analyysista:

Niinpä jokainen, joka on Velhon oma, joutuu hakemaan tyynnytystä korvikkeista; ruuasta, alkoholista, tupakasta, seksistä – sillä tornissa ei ole ketään, joka saisi lapsen sydämen täyttymään rakkaudesta. Velho on perfektionisti. Mikään todellisen mahdollisuuksien maailmassa ei ole kyllin hyvää. Velho synnyttää vääränlaista kaipausta, joka johtaa irti todellisesta maailmasta. Täydellinen, minulle riittävän kelpo nautinto, onni, mahdollisuus, on aina vielä näkymättömissä, jonka takia velhon vanki luopuu maallisesta todellisesta mahdollisuudesta onneen kerta toisensa jälkeen, ajautuakseen harhaan ja yhä loitommas itsestään yhä uudelleen ja uudelleen. Velho lisää lohduttomuutta ja vahvistaa näin uhrinsa ymmärrystä oman käden lohdun ainoasta todella toimivasta tyyntymisestä.

Toinen ote:

Tähkäpään laulu kuvaa traumatisoituneen ihmisen sisäisesti rikasta maailmaa, jossa hän taiturimaisesti kykenee viihdyttämään ja ilahduttamaan itseään, kaipaamatta muita.

Minä olen onnistunut rakentamaan itselleni rikkaan sisäisen elämän. Se vie jatkuvasti minua etäämmäs muista ihmisistä. Minä riitän itselleni, en kaipaa muita. Minun on hyvä olla tornissani yksin.

En tiedä, kuinka pääsen tornista pois. Sen tiedän, että torniin en voi jäädä. Sadussa, kuinkas muuten, tulee prinssi. En usko prinsseihin.

Kuvassa Tarot-korttien Torni. Ehkä odotan salaman iskevän torniini. Se ei näytä miellyttävältä, mutta jos en muuten pääse tornista pois, se lienee välttämätöntä.

Eräs matka

Helmikuussa 1989 lähdimme junalla Kuopioon viiden ihmisen porukalla. Sisareni oli aloittanut siellä opintonsa syksyllä ja tämä oli eka kerta kun matkasimme katsomaan hänen kuopiolaista elämäänsä. Yöjunassa oli tunnelmaa ja Kuopiossa meitä odottivat kolmen aikaan yöllä lumikinokset, pakkanen ja sisareni. Majoittauduimme sisaren pieneen opiskelukämppään, nukkumispaikat löytyivät eteisen lattialta.


Tuliaisiksi veimme Kolmannen Naisen juuri ilmestyneen levyn Hikiset siivut. Itsestään selvä valinta, täytyihän sisarelle viedä keskelle Savoa jotain tuttua, alavutelaista. Kuuntelimme levyä kämpillä viettämämme ajat. Jos se ois helppoo ja Äiti pojastaan pappia toivoi tuntuivat vetoavan muihin kuulijoihin. Minä olisin jaksanut kuunnella yhä uudestaan kappaletta Sylistäsi heräsin.

Kappaleen sanat avasivat minulle uuden näkökulman. Ihanko totta joku voi parisuhteessa kehottaa toista pitämään unelmista kiinni, vaikka sitten parisuhteen hinnalla? Kuunnellessani katselin kihlattuani ja tajusin, ettei hän koskaan ajattelisi niin.

Kolmannen Naisen vaiheita olin seurannut ensimmäisestä R.A.S.A.:n Aulavan keikasta lähtien kesällä 1980. Iloitsin muiden tavoin bändin menestyksestä rockin SM-kisoissa vuonna 1984. Kolmas Nainen Tavastialla toukokuussa 1986 tahditti ensitreffejäni tulevan aviomieheni kanssa ja ensimmäistä yhteistä Provinnsirockkia samaisena kesänä. Mutta vasta Hikiset siivut –levy teki Kolmannesta Naisesta minulle tärkeimmän kotimaisen bändin.

Elämääni tahdittivat monet Kolmannen Naisen kappaleet. Kun olin aviomieheni pahoinpitelemänä odottamassa lääkärille pääsyä, alkoi radiossa soida En oo kuullut mitään. Niinpä. Olin huutanut apua, eikä kukaan tullut soittamaan ovikelloa ja kysymään mikä on hätänä. Olivat toki kuulleet.

Uutisen Kolmannen Naisen hajoamisesta kuulin radiosta ollessani vanhempieni luona Alavudella. Uutisen jälkeen alkoi Tästä asti aikaa soida, josta tyttäreni korviin tarttui kertosäe mielin määrin kahvia ja tupakkaa. Isäni paheksui kovin nelivuotiasta tytärtäni, jonka laulamana sanat kuulostivat sopimattomilta.

Nyt Kolmannelta Naiselta on ilmestynyt uusi levy Sydänääniä. Ostin sen heti tunteakseni biisit Tavastian keikalla lokakuun lopulla. En tiedä vielä, mitä ajatella uudesta levystä. Kolmas Nainen kuulostaa siinä erilaiselta ja silti niin samalta. Kolmas Nainen on nimenomaan live-bändi. Siksi luotan uuden levyn loksahtavan paikoilleen vasta keikalla. Kiitos sisarelleni, joka osti minulle lipun Tavastialle!

Yksi niistä

Olen toiseksi vanhin viiden tytön joukossa. Nuorimman ja vanhimman ikäero on seitsemän vuotta. Pienten ikäerojen vuoksi kasvoimme tiiviisti toisiimme tukeutuen, ainakin toisinaan ja jotkut meistä. Minä olin ujo ja sisäänpäin kääntynyt lapsi ja nuori. Kaverini olivat hevos- ja koirahulluja, kuten siihen aikaan sanottiin. Maaseudulla hevos- ja ratsastushulluja tyttöjä pidettiin omituisina, koska hevonen oli olemassa työtä, ei harrastusta varten.

Ratsastusharrastus vei minut kolmelle ratsastusleirille kolmena eri kesänä. Muuten ratsastin naapurin isolla suomenhevosella, jonka isäntä oli aikoinaan sotaväessä kuulunut ratsujoukkoihin. Ratsastin ilman satulaa pitkillä suitsilla aina saman reitin. Lopetettuani ratsastamisen murrosiän pyörteissä hevonen oli pitkän aikaa vanhasta muistista kääntyä samalle reitille.

Toinen asia, josta minut saatettiin tunnistaa, oli seurusteluni. Poikakaverini oli pitkähiuksinen – erittäin kivannäköinen – ja hän harrasti intensiivisesti musiikin kuuntelua. Mitäpä maaseudulla muuta, lukemisen ja elokuvien lisäksi. Hän tilasi levyt Epe’siltä tai suoraan Englannista ja levynvaihtorinkinsä oli laaja. Parina emme olleet sosiaalisia, meille riitti toistemme seura.

Nämä tunnettuustekijät eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että nimeni olisi jäänyt muuta kuin lähipiirini muistiin. Muutin Alavudelta pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen Alavudella käydessäni sain yhä useammin vastaani kysymyksen: ”Etkös sinä ole yksi niistä?”. Tällä kysymyksellä viitattiin sisariini ja sisarusparveemme. Nuoremmille sisarille muutto Niinimaalta Alavuden keskustaan osui hyvään aikaan ja he sosiaalisempina ihmisinä tekivät itsensä tunnetuksi ja sitä kautta isot siskonsa myös. Eihän meistä isosiskoista voinut olla puhumatta.

Yhtenä niistä –oleminen ei jäänyt Alavudelle. Kun Helsingissä, Tampereella, missä vain, kohtasi alavutelaisia, sama kysymys esitettiin. Vuosien kuluessa ilmaantui toinen kysymys ”Etkös sinä ole sen tytär?”. Isäni oli hyvin pidetty opettaja. Oli hämmentävää, että hänen entiset oppilaansa tulivat minulle kehumaan, kuinka hyvä ja ikimuistoinen opettaja hän oli ollut.

Toisaalta yhtenä niistä oleminen imarteli. Oli kiva, kun oli tunnettu edes jostain syystä. Enimmäkseen se loukkasi. Oli minulla nimikin ja ansaitsin tulla muistetuksi itseni eikä sisarteni takia. Yhdeksi niistä lukeminen taisi olla Alavudella maan tapa. Saman kohtelun saivat muutkin isoon sisarusparveen kuuluvat - kummallista kyllä - opettajien lapset, mm. Hanhiniemet.

Minulta ei enää kysytä, olenko yksi niistä. Ne alavutelaiset, joita tapaan, tietävät sen muutenkin ja he muistavat myös nimeni. Erottautuminen muista on identiteetin rakentamisen tärkeimpiä syitä. Sisarteni ja minun piti lisäksi erottautua toisistamme muiden silmissä. Itse toki tiesimme olevamme hyvinkin erilaisia keskenämme ja silti niin samanlaisia.

Minun elämäni

Minua alkoi hävettää se, että olen kirjoittanut tyttäreni elämästä niin paljon. Vain hänellä on oikeus kertoa siitä ja hän tekeekin sen omassa blogissaan. Poistin lähes kaikki tyttäreeni liittyvät tekstit. Vastaisuudessa vältän hänestä kirjoittamista, vaikka täysin en voine sitä välttää.

Tässä blogissa on kyse minusta, minun elämästäni, minun havainnoistani.

Hyvä elämä

Ehkä minun pitää vain luottaa tyttäreeni. Uskoa, että hänen elämänsä järjestyy. Sillä tavalla kuin hän haluaa sen järjestyvän. Se ei välttämättä ole siten kuin minä tai joku muu haluaisi sen olevan, mutta on kyse hänen elämästään. Ei minun eikä muiden.

Ystäväni kysyi, koska minä matkustan ja nautin elämästäni. Joskus sitten, kun minulla on siihen rahaa. Elämästäni pyrin nauttimaan koko ajan ja onnistunkin siinä usein.

Iloni ovat pienet. Käveleminen, hyvä kirja, ihana sänkyni, johon illalla voin mennä nukkumaan. Ystävät ja perhe sekä ihan tyttäreni. Blogini. Hyvä ruoka ja sen kohtuullinen nauttiminen. Hyvät elokuvat ja tv-sarjat sekä musiikki. Näistä aineksista rakentuu hyvä elämä.

Sain tänään Celialta bloginapin. Tämä ensimmäinen blogitunnustus ilahduttaa minua. Tuntuu hyvältä.

Äiti ja tytär

Nukuin viime yönä noin kolme tuntia, sen lyhyissä pätkissä. Tuntuu kuin minut olisi hakattu. En tajua mitään. Ahdistaa. Sydän tykyttä vimmatusti. Epäilen, että parasta mitä voisin tehdä, on häippästä jälkiä jättämättä. Onhan mulla Master Card ja Visa. Ei, en minä ole tehnyt mitään. Muuta kuin elänyt toisen elämää. Vaikka omaa olisi pitänyt elää.

En tajua, miten ja koska tein väärin. Vai onko se minun vikani lainkaan? Jo jonkin aikaa olen aamusivuissa pohtinut syyllisyyttä. Olenko minä syyllinen tyttäreni kummalliseen elämään? Minunko vika se on, että hän ei osaa elää elämäänsä muuta kuin virtuaalisesti?

Olenko ollut huono äiti, kun olen antanut hänelle kaikkeni ja enemmänkin? Eikö niin olisi saanut tehdä? Mitä muuta olisin voinut tehdä silloin kun jäin yksinhuoltajaksi eikä lapsen isältä apua herennyt – ei taloudellista ei lapsen kasvatukseen liittyen? Mistä olisin voinut saada apua ylenpalttiseen kiltteyteen? Kyllä minulle siitä joskus sanottiin, mutta miten muutetaan lapsuudesta asti opittuja selviytymismalleja?

Yritän kovasti ottaa elämääni haltuuni. Kirjoitan aamusivuja ja blogia, puhun ihmisille - ja tyttärelleni. Vartioin painoani, että olisin viehättävämpi omien ja muiden silmissä. Eikä näistä ole mitään hyötyä. En minä tällä tavalla pääse kiltteydestäni eroon.

Syytän itseäni, vaikka kaikki ei voi olla minun syytäni. Ja tunnen syyllisyyttä syyllisyyden tuntemisesta. En voi olla ajattelematta, että tyttäreni oli timantti, joka minun vaikutuksestani muuttui lasihelyksi. Ainakin kaikki aina laittavat minut vastuuseen. Lapsen isä ensimmäisenä. Hän soittelee, mikä sillä tyttärellä oikein on. Miksei se ole opiskelemassa, miksei se ole töissä? Ja mikä ihme se Sean-juttu oikein on? Jos olisin ollut parempi äiti, tyttäreni olisi kuten muutkin, niinkö? Ketä ne muut ovat?

Olen kokenut tyttäreni kanssa rankkoja aikoja. Murrosikä oli todella vaikea, hän kohdisti kaiken vihansa minuun. Viime syksy oli kauhistuttava. Aina olemme selvinneet.

Niin varmaan nytkin.

Tyttäreni pääsee eroon Sadisti-Seanista, pääsee töihin ja opiskelemaan. Tapaa ihanan suomalaisen pojan, joka pitää häntä hyvänä. Ja muuttaa pois kotoa.

Miten sulla menee?

Miten sulla menee?, kysyi sisaren - ja siten myös minun - ystävä minulta. Vastasin, että tytär on Frankfurtissa ja minä olen töissä edelleen samassa paikassa. Tapaaminen oli niin lyhyt, että keskustelumme päättyi siltä erää siihen.

Olen ollut yksinhuoltaja liian kauan ja liian yksin. Joskus ehkä minun kuulumiseni oli yhtä kuin tyttären kuulumiset, mutta ei se enää niin ole. Olen tottunut syrjäyttämään itseni ja siitä pois oppiminen näyttää kestävän aikansa.

Minun olisi pitänyt vasta kertomalla, mitä minulle kuuluu. Edellisen kerran tapasin hänet viime kesänä, jolloin juopottelimme yhden illan kahdestaan sisaren parvekkeella. Hyvä tyyppi, joka kysyessään toisen kuulumisia haluaa niitä myös kuulla.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon, vaikka ulkoisesti asiat ovat samalla tavalla. Asun kahdestaan tyttären kanssa, olen samassa paikassa töissä.

Mutta.

Olen vahvistanut omaa elämääni ja itseäni. Kirjoitan tätä blogia. Se on iso ja merkittävä asia minulle. Kirjoitan aamusivut, en joka aamu, mutta aina kun ehdin ja muistan. Liityin Facebookiin ja sain sitä kautta takaisin vanhoja ystäviä. Se on hyvä väline kommunikoida, saada tietoa (ihan totta!) ja keventää elämää. Aloin taas lukea kirjoja.

Helppoa ei ole ollut. Lopetin Nuorten parlamentissa. Se oli iso ja raskas päätös, joka oli pakko tehdä. Rakastuin, vaikka olen vuosia varjellut itseäni moiselta. Siinä kävi hyvin ja ei käynyt hyvin. Ehkä annan itselleni luvan rakastua vielä toistekin. Tyttären kanssa on ollut hyvin raskasta, mutta onneksi ei kaiken aikaa.

Luotan huomiseen. Ja yhä enemmän itseeni. On jo aika.

On parasta aloittaa soittotunnit

Elokuvassa Revolutionary Road Frank ja April Wheeler yrittävät paeta keskiluokan elämää, jota näkymättömät, mutta raudanlujat, säännöt määrittelevät. Heidän elämänsä on juuri sellainen kuin pitääkin: avioliitto, mies elättää perheen vaimon hoitaessa lapset ja kodin. Lapsia on kaksi, tyttö ja poika. Voiko elämältä enempää toivoa?

Varsinkin April on tyytymätön osaansa. Hän kaipaa muuta ja keksii, että perhe voisi muuttaa Pariisiin. Hän itse kävisi töissä ja elättäisi perheen. Mies saisi rauhassa miettiä, mitä elämältään oikeasti haluaa. April saa Frankin innostumaan ajatuksesta ja he päättävät toteuttaa unelman.

Naapurit ja Frankin työtoverit inhoavat ajatusta. Mikä oikeus noilla Wheelereillä on muuttaa hyviä käytäntöjä, ikiaikaisia tapoja? Nainenko muka elättäisi perheen? Mikä se sellainen mies on, joka antaa niin tapahtua? Mikä oikeus heillä on hypätä pois toivottomasta tyhjyydestä?

Muutto Pariisin estyy. Naapurit ja työtoverit eivät yritä peittää vahingoniloaan. Tiesiväthän he, että unelma Pariisin muutosta oli epärealistinen ja mahdoton toteuttaa.

Kirjassaan Tie luovuuteen Julia Cameron kirjoittaa unelmien toteuttamisen vaikeudesta. On helpompaa jatkaa elämäänsä entiseen tapaan ja unelmoida jostain muusta kuin toteuttaa unelmansa. Olemme kiinni elämässämme ja rutiineissamme. On helpompaa antaa asioiden sujua entiseen malliin, olla passiivinen omassa elämässään, kuin tehdä elämälleen jotain. Unelmien toteuttaminen pelottaa.

Siksi useimpien unelmat ovat hyvin epämääräiset. Haaveillaan epämääräisesti toisenlaisesta elämästä, toisenlaisesta työstä, toisenlaisesta kumppanista. Ajatellaan, mitä kaikkea tekisi, jos olisi aikaa, jos olisi rahaa, jos tilanne olisi toisenlainen. Epämääräiset unelmat pitävät kiinni toivottomassa tyhjyydessä, koska ne tuovat siihen helpotusta.

Muutokseen tarvittaisiin tarkat unelmat. Epämääräisille unelmille olisi esitettävä kysymyksiä. Mitä tarkoittaa, kun haaveilen toisenlaisesta työstä? Mitä se olisi, miten siihen pääsisi? Mitä pitäisi tehdä unelman toteuttamiseksi? Jos unelmana on taito soittaa pianoa, on parasta aloittaa soittotunnit.

Kuulostaa ihan hullulta. Pitäisikö unelmat riisua mukavasta epämääräisyydestä? Pitäisikö niille tehdä jotain? Paljon mukavampaa on lillua tässä elämässä kuin päämäärätietoisesti tavoitella jotain, eikö?

Minä teen joka päivä unelmaa todeksi kirjoittamalla. Mitä sinä teet?

Jäähyväiset, osa 2

Eilinen oli raskas päivä. Villen kuolema ja hautajaiset kirvoittavat kyyneleet silmiini edelleen.

Villen lisäksi hyvästelin eilen opiskelijaidentiteettini. Kävin läpi opiskeluajan mapit ja kansiot. Säilytin ainoastaan omat tekstini, kirjoista tekemäni muistiinpanot ja joitakin yksittäisiä juttuja. Kaikki muut vein paperinkeräykseen. Viisi kassillista paperia ja 12 mappia.

Papereita läpi käydessäni ajattelin sitä valtavaa tietomäärää, jonka itselleni hankin. Lähes joka kurssiin liittyen luin huomattavasti vaadittua enemmän. Etenkin kaikki kansalaisvaikuttamiseen ja demokratiaan liittyvät asiat saivat minut penkomaan nettiä ja kirjastoa lisää.

Ja taas ihmettelin sitä, ettei työpaikkani halunnut hyödyntää osaamistani ja tietämystäni silloin kun se oli suurimmillaan eli opiskeluaikana. Eipä minulle haluttu antaa opintovapaatakaan. Olin kuulemma liian tärkeä Nuorten parlamentille ja gradun tekeminen on pikkujuttu, joka tehdään työn ohessa. Väitelleen tohtorin mielestä gradu on pikkujuttu. Murrosikäisen tyttären äidin, yksinhuoltajan, silmissä kyse ei ole pikkujutusta.

Tunnollisena ihmisenä annoin itseni sekä työlle että opinnoille. Sairastuin. Olin kuumeessa joka ikinen päivä, olin hyvin väsynyt ja minulle tuli muistihäiriöitä. Olin töistä poissa väsymyksen ja kuumeen takia. Mutta opintovapaata en saanut. Enkä opintoihini liittyviä työtehtäviä.

Stressin ja erilaisten ristiriitojen seurauksena romahdin kesän 2007 alussa. Olin koko kesän sairaslomalla ja lomalla. Töihin palasin innokkaana ja luovana, ideoita pursuen. Lähes jokainen ideani tyrmättiin. Hoidin vielä vuoden 2008 Nuorten parlamentin valmistelut, mutta sydämeni ei ollut enää työssä mukana. Opintoja en pystynyt edes ajattelemaan.

Olin ollut passiivinen opiskelija jo pari vuotta. Viime syksynä minulle kävi vahinko yliopistoon ilmoittautumisen kanssa. Olin päättänyt ilmoittautua viimeisenä mahdollisena päivänä eli syyskuun 15. En käynyt yliopiston sivuilla sitä ennen. Olisinpa käynyt. Ilmoittautumisen ajankohtaa oli muutettu, viimeinen ilmoittautumispäivä oli ollut syyskuun 1. päivä. Se niistä opinnoista.

Ehkä jossain vaiheessa palaan yliopistoon. Nautin opiskelemisesta, uudesta tiedosta ja asioiden ymmärtämisestä uudella tavalla, uusilla käsitteillä. Olen aina vastannut kysymykseen ”Mitä tekisit elämässäsi, jos et tekisi sitä mitä nyt teet?” samalla tavoin: opiskelisin.

Viime aikoina olen löytänyt elämääni muita asioita. Opiskelu ei tunnu enää niin tärkeältä identiteettiäni rakentavana asiana. Siksi opiskelusta muistuttavista asioista luopuminen oli helppoa - ja raskasta.

Kotitalousrobotti

En käytä loma-aikaa siivoamiseen enkä muuhun kodin ylläpitotöihin. Tiskaan siinä vaiheessa, kun keittiöstä ei enää löydy vapaata paikkaa likaisilta astioilta. Valitettavasti kotini alkaa olla nukkavierun oloinen hoitamattomuuden takia. Olohuoneessa on kirjoja tuoleilla ja pöydillä eivätkä kaikki taida mahtuakaan kirjahyllyihin. ”Tärkeitä” papereita on siellä täällä ja kissankarvat ovat valkaisseet vihreän maton. Puhumattakaan kaikista niistä esineistä, jotka ovat siellä, mihin ne on käsistä laskettu.

Olisi ehkä aika siivota. Itse asiassa aloitin jo eilen laittamalla paperikeräykseen tyttären lukioaikaisia kokeita ja monisteita. Eihän niitä enää tarvita. Ei tarvita lukiokirjojakaan, mihinkähän ne laittaisin. En ole käynyt tarjoamassa niitä Lukiolaisten kirjakauppaan ja ottaisivatko ne edes kolmen vuoden takaisia kirjoja. Kierrätyskeskukseen voi toki viedä mitä vain, mutta en oikein raaskisi viedä kalliita lukiokirjoja sinne. Johonkin ne pitäisi saada, sillä ne vievät turhaan tilaa kirjahyllyistäni.

Viimeisen lomaviikon käyttäminen kodin siivoamiseen kuulostaa hölmöltä. Enkä tekisikään sitä, jollei olisi pakko. Tai ainakin kuvittelen, että vieraita varten kodin täytyy olla siisti ja puhdas. Ehkä olen vain kiinni joissakin vanhentuneissa käsityksissä.

Viikon päästä maanantaina tyttären poikakaveri Englannista tulee meille kolmeksi viikoksi. Voisi koti edes aluksi olla hyvännäköinen, vaikka ehtii kolmessa viikossa repsahtaa pahasti.

Poikakaverin tulo ei stressaa minua pelkästään siivoamisen takia. Ahdistaa ajatus kolmesta ihmisestä kaksiossamme. Ahdistaa ajatus siitä, että olen kolme viikkoa muukalainen omassa kodissani. Ahdistaa ajatus siitä, että minun roolini poikakaverin vierailun aikana on olla kotitalousrobotti.

Jostain syystä robotin rooli ei kiehdo minua.