Olen pohtinut uuden vuoden lupausta. Minulla ei ole tapana sellaisia tehdä eikä antaa. Olen miettinyt asiaa siltä kannalta, mitä haluaisin tänä vuonna tehdä. Sitä en ole vielä saanut selville. Sen sijaan tiedän, mitä en halua tehdä. En halua haaskata aikaani. Sitä olen tehnyt kauan ja teen sitä aina, kun yritän tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Siinä asiassa olen parantumaton, vaikka tiedän, että vain keskittymällä yhteen asiaan saa jotain kunnollista aikaan.
Millaiseksi elämän muuttuisi ja millaiseksi minä muuttuisin, jos kirjoittaessani tekisin vain sitä? En katsoisi samalla televisiota enkä kuuntelisi musiikkia. Kun katsoisin telkkaria, tekisin vain sitä. Olisiko telkkari vähemmän auki, pienenisikö sähkölaskuni? Mitä sitten saisin? Olisiko keskittymiskykyni parempi? Olisinko tyytyväisempi elämääni?
Siitä on varmaan jo pari vuosikymmentä, kun termi putkiaivo otettiin käyttöön. Putkiaivo tarkoitti henkilöä, joka pystyy tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan ja joka ajattelee suoraviivaisesti. Usein, varsinkin naiset, viittasivat sanalla miehiin eikä sävy ollut myönteinen. Putkiaivolla viitattiin mieheen, joka on niin surkea, ettei pysty edes tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Samalla annettiin ymmärtää, että naiset ovat niin upeita ja fiksuja, kun pystyvät tekemään (ajattelemaan) viittä-kuutta asiaa yhtä aikaa.
En pitänyt tästä luokittelusta enkä sanan halventavasta sisällöstä. Olen jo muutaman vuoden sanonut, että työskennellessäni olen putkiaivo. Nyt haluaisin olla putkiaivo myös vapaa-aikana.
Syy monen asian tekemiseen yhtä aikaa on mielikuvani siitä, että aika ei riitä vain yhden asian tekemiseen. Jos laittaisin television kiinni ollessani tietokoneella kirjoittamassa, menettäisin aivan varmasti jotain tärkeää, ainutlaatuista ja jota ei koskaan voi enää saada. Pelkään menettäväni hyvän elokuvan, dokumentin, keskustelun, ties mitä, jos esim. laittaisin television kiinni. Ja mitä menettäisinkään laittaessani tietsikan kiinni? Tai en pelaisikaan pasianssia? Sen sijaan voisin löytää parempia tapoja hetkeksi irrottautua siitä, mitä olen tekemässä.
Oikeastaan putkiaivoksi ryhtyminen on pyörinyt päässäni pitkään. Yhteen asiaan kerrallaan keskittymisellä toivon parantavani keskittymiskykyäni. Toivon myös turhautumisasteeni vähenevän, sillä uskon putkiaivona pystyväni tekemään kokonaisvaltaisemmin sitä, mitä kulloinkin teen.
Kuulostaa hyvältä. Mutta että alkaisin elää putkiaivona, se pelottaa minua edelleen. Toteutusvaihe ei ole vielä alkanut. Sitä sanotaankin, että hiljaa hyvää tulee.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naiset. Näytä kaikki tekstit
2. tammikuuta 2010
13. lokakuuta 2009
Ovikello soi, eikä mulla ole päällä juuri mitään
Voisi kuvitella, että minulla on oikeus päättää siitä, kenelle, koska ja missä tilanteessa näyttäydyn vähäpukeisena tai alastomana. Tänä aamuna ilmeni, että on kuitenkin tilanteita, joissa minulta ei asiaa edes kysytä.
Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.
Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.
Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.
Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.
Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.
Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.
Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.
Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.
Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.
Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.
Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.
Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.
Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.
Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.
3. elokuuta 2009
Luomakunnan herra
Puolenpäivään aikaan tyttäreni seisoskeli rautatieaseman edustalla odottamassa ystäväänsä. Ohi kulki humalainen mies, joka tervehti tytärtäni: ”Huora!”. Tytär ei vastannut tervehdykseen. Siitä mies ei pitänyt, vaan pyörsi takaisin ja sylkäisi limaisen klimpin hänen kengälleen.
Tiedän, kuinka inhottavalta tuollainen tuntuu. Nuorena opiskelijatyttönä minua ahdisteltiin lähes päivittäin parin vuoden ajan. Opin valmiiksi vihaamaan jokaista vastaantulevaa miestä. Kumma kyllä, ahdistelu väheni huomattavasti sen jälkeen, kun löin erästä ahdistelijaa laukulla useita kertoja. Taisin silloin siirtyä nuoren naisen kategoriasta akkoihin, joita ei kannata ahdistella. Olin silloin 21-vuotias. Epämääräisiä vihjailuja saan osakseni vieläkin, koko ajan vähenevässä määrin.
Millä oikeudella toiselle voi huudella erilaisia solvauksia ja nimityksiä? Mitä aggressioita miehet purkavat tuntemattomiin naisiin nimittämällä heitä huoriksi tai suorastaan ehdottelemalla seksiä? Mitä he ajattelevat? Kun tuntematon humalainen mies pysäyttää tai tulee juttelemaan ja ensi sanoikseen tiedustelee, mitä seksi maksaa, inhottaa. Tai puristaa rintoja tai kourii takapuolta. Tämä kaikki kadulla, julkisesti, kaikkien nähden. Se tekee siitä vielä nöyryyttävämmän. ”Nyt nuo kaikki ohikulkevat ajattelevat, että olen huora”.
Ehkä nuoren naisen nöyryyttäminen ja häpäiseminen on ahdistelun motiivi. Kyse ei ole seksistä, vaan naisen paikan osoittamisesta. Valta on määrittelijällä. Kun mies määrittelee nuoren naisen huoraksi - naisten alimpaan kastiin - voi mies huokaista tyytyväisenä ja todeta vielä olevansa luomakunnan herra.
Tiedän, kuinka inhottavalta tuollainen tuntuu. Nuorena opiskelijatyttönä minua ahdisteltiin lähes päivittäin parin vuoden ajan. Opin valmiiksi vihaamaan jokaista vastaantulevaa miestä. Kumma kyllä, ahdistelu väheni huomattavasti sen jälkeen, kun löin erästä ahdistelijaa laukulla useita kertoja. Taisin silloin siirtyä nuoren naisen kategoriasta akkoihin, joita ei kannata ahdistella. Olin silloin 21-vuotias. Epämääräisiä vihjailuja saan osakseni vieläkin, koko ajan vähenevässä määrin.
Millä oikeudella toiselle voi huudella erilaisia solvauksia ja nimityksiä? Mitä aggressioita miehet purkavat tuntemattomiin naisiin nimittämällä heitä huoriksi tai suorastaan ehdottelemalla seksiä? Mitä he ajattelevat? Kun tuntematon humalainen mies pysäyttää tai tulee juttelemaan ja ensi sanoikseen tiedustelee, mitä seksi maksaa, inhottaa. Tai puristaa rintoja tai kourii takapuolta. Tämä kaikki kadulla, julkisesti, kaikkien nähden. Se tekee siitä vielä nöyryyttävämmän. ”Nyt nuo kaikki ohikulkevat ajattelevat, että olen huora”.
Ehkä nuoren naisen nöyryyttäminen ja häpäiseminen on ahdistelun motiivi. Kyse ei ole seksistä, vaan naisen paikan osoittamisesta. Valta on määrittelijällä. Kun mies määrittelee nuoren naisen huoraksi - naisten alimpaan kastiin - voi mies huokaista tyytyväisenä ja todeta vielä olevansa luomakunnan herra.
30. heinäkuuta 2009
Lilja, Lyyli ja Fanny
Keskustelu Hirliin kanssa yksin elämisestä ja parisuhteesta sai minut muistelemaan sukuni yksin eläneitä naisia. Molemmat isoäitini ja isotätini jäivät leskeksi. Miestä ei heiltä vienyt sota, vaan sairaus – syöpä. Toinen isoäitini oli leskeksi jäädessään 38-vuotias. Hän kuoli 82-vuotiaana. Monet kerrat kuulin hänen leuhkivan yksin pärjäämisellä. Kuinka hänellä ei ole ollut miestä Juho Rikhardin kuoleman jälkeen. Ihmettelin sitä kovasti jo lapsena.
Isoäitini Lilja tunnettiin kovana ja pelottavana ihmisenä. Joka haukkui opettajan siitä, että tämä oli antanut väärän numeron serkulleni. Minä muistelen sitä aina kiitollisuudella, sillä opettaja ei uskaltanut antaa minulle ehtoja matikasta. Hän haukkui lääkärit, miniänsä ja meille lapsenlapsille hän puhui kaunistelemattomaan tyyliin. Ikimuistoisin oli hänen kommenttinsa: ”Älä istu noin, pillus näkyy”, kun istuimme tuolilla polvet koukussa tukien jaloilla tuolin reunaan hameenhelman noustessa ylös. Ei meille lapsille kukaan muu sillä tavalla puhunut.
Hänellä oli neljä lasta miehensä kuollessa, nuorin täyttäisi parin kuukauden päästä kaksi vuotta. Köyhä hän ei ollut, talo oli isohko. Piiat ja rengit olivat hänen apunaan. Ja isäni, joka oli silloin 12-vuotias. Talon mies. En millään voi uskoa isoäidilläni olleen helppoa. Kovuus ja pelottavuus olivat olleet puolustuskeino tilanteessa, jossa oli ollut pakko pärjätä.
Kovan kuoren alla hän rakasti meitä lapsenlapsiaan. Hautajaisissaan ilmeni, että hän oli koskettanut useimpia ihmisiä nimenomaan rakkaudella. Niissä hautajaisissa itkivät kaikki.
44 vuotta yksin, ilman kumppania ja rakkautta. Ehkä arvot olivat silloin erilaiset. Avioliitto saattoi perustua rakkaudelle. Tai kyse saattoi olla järkevästä naimakaupasta. Rakkaus ei välttämättä ollut keskeinen eikä tärkeä seikka avioliitossa. On vaikea ymmärtää, minkälaista isoäitini elämä oli. Hän ei ollut ihminen, jolta saattoi kysyä: ”Miksi sinulla ei ole miestä? Oletko onnellinen? Oletko yksinäinen?”
Sukuni yksinelävistä naisista yksinäisimmältä vaikutti lapsen silmin Lyyli, isotätini. Hän muutti miehensä kuoltua takasin synnyinseudulleen ja asui yksin Mustassa niemessä. Pienessä ja kauniissa mökissä järven rannalla yhdessä koiransa kanssa. Mökille ei ollut ajotietä, soutaen sinne pääsi parhaiten. Ja kävellen kiertäen maita pitkin. Koiran lisäksi Lyylin seurana oli televisio. Hän ei usein lähtenyt mökistään, elintarvikkeet hänelle toimitti setäni.
Lyylin tarina oli romanttinen. Suuri rakkaus mieheensä Arviin oli hänen elämänsä sisältö. En tiedä, kuinka kauan hän oli leskenä. Todennäköisesti pitkään, olemme pitkäikäistä sukua. Hän ei tainnut koskaan leuhkia yksin elämisellään, mutta Arvistaan hän puhui aina.
Toisen isoäitini, Fannyn, tarinaa tunnen hyvin vähän. Hän eli leskenä kymmenisen vuotta, lyhyen ajan verrattuna Lyyliin ja Liljaan. Siitä osan hän makasi dementoituneena vanhainkodissa. Oliko hänen yksin elämisensä onnellisin, koska dementikkona hän ei paljoa tästä maailmasta tiennyt? Mitä hän ajatteli, koki ja tunsi?
En haluaisi itselleni Fannyn kohtaloa. Olen romantikko, mieluiten valitsisin Lyylin elämän. Eipä sitten muuta kuin suurta elämäni rakkautta odottelemaan. Ehkä se sieltä jostain pian tulee.
Isoäitini Lilja tunnettiin kovana ja pelottavana ihmisenä. Joka haukkui opettajan siitä, että tämä oli antanut väärän numeron serkulleni. Minä muistelen sitä aina kiitollisuudella, sillä opettaja ei uskaltanut antaa minulle ehtoja matikasta. Hän haukkui lääkärit, miniänsä ja meille lapsenlapsille hän puhui kaunistelemattomaan tyyliin. Ikimuistoisin oli hänen kommenttinsa: ”Älä istu noin, pillus näkyy”, kun istuimme tuolilla polvet koukussa tukien jaloilla tuolin reunaan hameenhelman noustessa ylös. Ei meille lapsille kukaan muu sillä tavalla puhunut.
Hänellä oli neljä lasta miehensä kuollessa, nuorin täyttäisi parin kuukauden päästä kaksi vuotta. Köyhä hän ei ollut, talo oli isohko. Piiat ja rengit olivat hänen apunaan. Ja isäni, joka oli silloin 12-vuotias. Talon mies. En millään voi uskoa isoäidilläni olleen helppoa. Kovuus ja pelottavuus olivat olleet puolustuskeino tilanteessa, jossa oli ollut pakko pärjätä.
Kovan kuoren alla hän rakasti meitä lapsenlapsiaan. Hautajaisissaan ilmeni, että hän oli koskettanut useimpia ihmisiä nimenomaan rakkaudella. Niissä hautajaisissa itkivät kaikki.
44 vuotta yksin, ilman kumppania ja rakkautta. Ehkä arvot olivat silloin erilaiset. Avioliitto saattoi perustua rakkaudelle. Tai kyse saattoi olla järkevästä naimakaupasta. Rakkaus ei välttämättä ollut keskeinen eikä tärkeä seikka avioliitossa. On vaikea ymmärtää, minkälaista isoäitini elämä oli. Hän ei ollut ihminen, jolta saattoi kysyä: ”Miksi sinulla ei ole miestä? Oletko onnellinen? Oletko yksinäinen?”
Sukuni yksinelävistä naisista yksinäisimmältä vaikutti lapsen silmin Lyyli, isotätini. Hän muutti miehensä kuoltua takasin synnyinseudulleen ja asui yksin Mustassa niemessä. Pienessä ja kauniissa mökissä järven rannalla yhdessä koiransa kanssa. Mökille ei ollut ajotietä, soutaen sinne pääsi parhaiten. Ja kävellen kiertäen maita pitkin. Koiran lisäksi Lyylin seurana oli televisio. Hän ei usein lähtenyt mökistään, elintarvikkeet hänelle toimitti setäni.
Lyylin tarina oli romanttinen. Suuri rakkaus mieheensä Arviin oli hänen elämänsä sisältö. En tiedä, kuinka kauan hän oli leskenä. Todennäköisesti pitkään, olemme pitkäikäistä sukua. Hän ei tainnut koskaan leuhkia yksin elämisellään, mutta Arvistaan hän puhui aina.
Toisen isoäitini, Fannyn, tarinaa tunnen hyvin vähän. Hän eli leskenä kymmenisen vuotta, lyhyen ajan verrattuna Lyyliin ja Liljaan. Siitä osan hän makasi dementoituneena vanhainkodissa. Oliko hänen yksin elämisensä onnellisin, koska dementikkona hän ei paljoa tästä maailmasta tiennyt? Mitä hän ajatteli, koki ja tunsi?
En haluaisi itselleni Fannyn kohtaloa. Olen romantikko, mieluiten valitsisin Lyylin elämän. Eipä sitten muuta kuin suurta elämäni rakkautta odottelemaan. Ehkä se sieltä jostain pian tulee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)