Ihmeitä odotellessa

Kesälomaani on vielä viikko jäljellä. Tai enää viikko.

Tämä kesä on ollut outo, kummallinen, erilainen. Ja ihanan lämmin.

Joka päivä olen valmistautunut ottamaan vastaan ihmeen. Että kohtaisin ihmisen, jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Että saisin rahaa niin paljon, että voisin hankkia tyttärelleni asunnon Oslosta. Että elämässäni tapahtuisi jotain.

Ei ole ihmettä tullut elämääni. Ei vieläkään. Alan olla kärsimätön. Olisi jo minun vuoroni!

Tyttäreni opiskelupaikka Oslon yliopistossa ei ole ihme. Ihme olisi ollut, jos hän ei olisi sitä saanut. Jännitän kovasti hänen elämänmuutostaan. Murehdin, ovatko kaikki yliopistoon liittyvät ilmoittautumiset ja kirjautumiset varmasti kunnossa. Odotan sitä merkillistä maksulappua, josta hyväksymiskirjeessä puhuttiin. Suunnittelen hänen muuttoaan asuntoon, jota ei vielä ole.

On vaikea luopua hänestä. Pelkään yksin jäämistä. Pelkään sitä, etten uskalla nukkua öisin. Pelkään tyhjään kotiin tulemista työpäivän jälkeen. Pelkään, että vietän viikonloput puhumatta kenenkään kanssa, vain kissa seuranani. Ja maanantaisin töissä puhumiseen tottumatonta ääntäni.

Aikaa on vähän. Ensimmäinen pakollinen tilaisuus on 19.8. Muutto Oslon olisi kai 15.8 tai siinä paikkeilla. Ja Oslossa täytynee käydä sitä ennen, allekirjoittamassa vuokrasopimus, hoitamassa yliopistolla asioita, hankkimassa puhelinliittymä ja mahdollisesti myös nettiliittymä. Ja vaikka mitä.

Toivon tyttärelleni hyvää ja turvallista alkua uudessa elämässään. Monet kerrat olen vannottanut, että et sitten jää yksin. Rakenna turvaverkostosi mahdollisimman nopeasti. Onneksi hänellä on ennestään norjalaisia ystäviä, joista yksi muistaakseni asuu Oslossa.

Tajuan, ettei peloistani ole mitään hyötyä, mutta niiden vastustaminen on vaikeaa. Se, että en voi tehdä mitäänasioiden eteen, on suurin pelon aiheuttaja. Joudun vain odottamaan. Ensin asunnon ihmettä, sen jälkeen rahan ihmettä. Muutto Oslon ja siellä elämän aloittaminen ei ilman rahaa suju, eikä minulla ole liikoja rahoja. Tiedän, että annan tyttärelleni kaiken, mikä minulla on ja vähän enemmänkin. Mutta se ei riitä. Opintotuki tulee sitten aikanaan ja se auttaa jonkin verran.

Odotan ihmettä.

Äidin rooli

Viisaita neuvoja haluan kuulla, mutta mistä tiedän, että neuvo on viisas? Viisaalta tuntuu neuvo: Älä murehdi. Voiko olla murehtimatta, kun toinen toistaan hurjemmat kauhukuvat nousevat päähän? Mitä hyötyä murehtimisestani on? Ei asiat sillä paremmaksi muutu, varsinkin kun ei ole minun elämästäni kyse. Viisasta neuvoa on vaikea noudattaa. Murehtiminen pitää minut hereillä, valvottaa yöt. Sydän on raskas.

Torjuakseni murehtimista kuuntelen musiikkia, luen ja katson tv-sarjoja ja elokuvia. Puuhastelen kaikenlaista, järjestelen papereita ja elämääni. Eskapismia ja kaaoksen torjuntaa. Murehtiminen on kaaoksen pelkoa. Pelkoa siitä, että asiat karkaavat käsistä niin, ettei niille mitään enää mahda. Tosin en minä nytkään niille mitään voi. Toivon voivani olla edes avuksi ja tueksi tarvittaessa, siinä äidin rooli.