Se oli Virtanen!

Kello on noin kahdeksan illalla. Tähtikirkas taivas, lumi ja kodin valot antavat riittävän valaistuksen lumilyhtyjä tekeville lapsille.

Yhtäkkiä pihaan ajaa taksi. Niin ei Niinimaan koululle ollut kukaan aikaisemmin tullut. Kummallista oli myös se, että autosta nousi uppo-outo mies, joka kysyi: ”Onko tämä Niinimaan koulu?”

Hämmästyttävä tapahtuma ja kummallinen kysymys (miten tuo mies ei sitä muka tiedä?) saivat lumilyhtyjä rakentaneet lapset vain tuijottamaan. Ehkä joku nyökkäsi varovaisesti. Eihän sitä tiedä, millä asialla tuo mies oikein liikkuu.

Talossa oli huomattu taksintulo. Äitini ja Tuulikki-täti tulivat ulos katsomaan, mistä on kyse. Tuulikki tunsi vieraan miehen. Se oli Virtanen!

Tuulikki oli tullut Helsingistä viettämään joulua sisarensa perheen kanssa. En tiedä, oliko Virtasen saapuminen hänelle yllätys vai odotettu tapahtuma. En tiedä, mitä äitini ajatteli petatessaan Tuulikille ja Virtaselle yhteistä petiä. Vapaamielinen 60-luku oli mahdollisesti saapunut myös Niinimaalle. Elettiin ehkä vuotta 1968.

Mitään näitä en muista meidän lapsien pohtineen. Ne olivat sivuseikkoja, sillä Virtanen oli aivan ihana! Virtanen oli vilkas savolainen, joka jakoi hyvää oloaan kaikille ja erityisesti lapsille. Virtanen leikki kanssamme, opetti uusia asioita ja keksi uusia leikkejä ja nauroi kanssamme. Hän opetti piirtämään saman piirroksen isompana ruututekniikalla ja se oli hyvin jännittävää. Hän rakensi kanssamme lumiukkoja, leikki kanssamme lumisotaa ja pelasi shakkia.

Sellaista miestä emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Me lapset rakastimme häntä varauksetta.

Joulu päättyi, Virtanen ja Tuulikki matkustivat pois. Myöhemmin kyselimme Virtasesta Tuulikilta, mutta siitä ei kuulemma tullut mitään. Ihmettelimme kovasti Tuulikkia, olisimme niin mielellämme ottaneet Virtasen perheenjäseneksemme.

Ei ole aikaa haaskata aikaa

Olen pohtinut uuden vuoden lupausta. Minulla ei ole tapana sellaisia tehdä eikä antaa. Olen miettinyt asiaa siltä kannalta, mitä haluaisin tänä vuonna tehdä. Sitä en ole vielä saanut selville. Sen sijaan tiedän, mitä en halua tehdä. En halua haaskata aikaani. Sitä olen tehnyt kauan ja teen sitä aina, kun yritän tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Siinä asiassa olen parantumaton, vaikka tiedän, että vain keskittymällä yhteen asiaan saa jotain kunnollista aikaan.

Millaiseksi elämän muuttuisi ja millaiseksi minä muuttuisin, jos kirjoittaessani tekisin vain sitä? En katsoisi samalla televisiota enkä kuuntelisi musiikkia. Kun katsoisin telkkaria, tekisin vain sitä. Olisiko telkkari vähemmän auki, pienenisikö sähkölaskuni? Mitä sitten saisin? Olisiko keskittymiskykyni parempi? Olisinko tyytyväisempi elämääni?

Siitä on varmaan jo pari vuosikymmentä, kun termi putkiaivo otettiin käyttöön. Putkiaivo tarkoitti henkilöä, joka pystyy tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan ja joka ajattelee suoraviivaisesti. Usein, varsinkin naiset, viittasivat sanalla miehiin eikä sävy ollut myönteinen. Putkiaivolla viitattiin mieheen, joka on niin surkea, ettei pysty edes tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Samalla annettiin ymmärtää, että naiset ovat niin upeita ja fiksuja, kun pystyvät tekemään (ajattelemaan) viittä-kuutta asiaa yhtä aikaa.

En pitänyt tästä luokittelusta enkä sanan halventavasta sisällöstä. Olen jo muutaman vuoden sanonut, että työskennellessäni olen putkiaivo. Nyt haluaisin olla putkiaivo myös vapaa-aikana.

Syy monen asian tekemiseen yhtä aikaa on mielikuvani siitä, että aika ei riitä vain yhden asian tekemiseen. Jos laittaisin television kiinni ollessani tietokoneella kirjoittamassa, menettäisin aivan varmasti jotain tärkeää, ainutlaatuista ja jota ei koskaan voi enää saada. Pelkään menettäväni hyvän elokuvan, dokumentin, keskustelun, ties mitä, jos esim. laittaisin television kiinni. Ja mitä menettäisinkään laittaessani tietsikan kiinni? Tai en pelaisikaan pasianssia? Sen sijaan voisin löytää parempia tapoja hetkeksi irrottautua siitä, mitä olen tekemässä.

Oikeastaan putkiaivoksi ryhtyminen on pyörinyt päässäni pitkään. Yhteen asiaan kerrallaan keskittymisellä toivon parantavani keskittymiskykyäni. Toivon myös turhautumisasteeni vähenevän, sillä uskon putkiaivona pystyväni tekemään kokonaisvaltaisemmin sitä, mitä kulloinkin teen.

Kuulostaa hyvältä. Mutta että alkaisin elää putkiaivona, se pelottaa minua edelleen. Toteutusvaihe ei ole vielä alkanut. Sitä sanotaankin, että hiljaa hyvää tulee.

Ovikello soi, eikä mulla ole päällä juuri mitään

Voisi kuvitella, että minulla on oikeus päättää siitä, kenelle, koska ja missä tilanteessa näyttäydyn vähäpukeisena tai alastomana. Tänä aamuna ilmeni, että on kuitenkin tilanteita, joissa minulta ei asiaa edes kysytä.

Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.

Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.

Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.

Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.

Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.

Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.

Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.

Luomakunnan herra

Puolenpäivään aikaan tyttäreni seisoskeli rautatieaseman edustalla odottamassa ystäväänsä. Ohi kulki humalainen mies, joka tervehti tytärtäni: ”Huora!”. Tytär ei vastannut tervehdykseen. Siitä mies ei pitänyt, vaan pyörsi takaisin ja sylkäisi limaisen klimpin hänen kengälleen.

Tiedän, kuinka inhottavalta tuollainen tuntuu. Nuorena opiskelijatyttönä minua ahdisteltiin lähes päivittäin parin vuoden ajan. Opin valmiiksi vihaamaan jokaista vastaantulevaa miestä. Kumma kyllä, ahdistelu väheni huomattavasti sen jälkeen, kun löin erästä ahdistelijaa laukulla useita kertoja. Taisin silloin siirtyä nuoren naisen kategoriasta akkoihin, joita ei kannata ahdistella. Olin silloin 21-vuotias. Epämääräisiä vihjailuja saan osakseni vieläkin, koko ajan vähenevässä määrin.

Millä oikeudella toiselle voi huudella erilaisia solvauksia ja nimityksiä? Mitä aggressioita miehet purkavat tuntemattomiin naisiin nimittämällä heitä huoriksi tai suorastaan ehdottelemalla seksiä? Mitä he ajattelevat? Kun tuntematon humalainen mies pysäyttää tai tulee juttelemaan ja ensi sanoikseen tiedustelee, mitä seksi maksaa, inhottaa. Tai puristaa rintoja tai kourii takapuolta. Tämä kaikki kadulla, julkisesti, kaikkien nähden. Se tekee siitä vielä nöyryyttävämmän. ”Nyt nuo kaikki ohikulkevat ajattelevat, että olen huora”.

Ehkä nuoren naisen nöyryyttäminen ja häpäiseminen on ahdistelun motiivi. Kyse ei ole seksistä, vaan naisen paikan osoittamisesta. Valta on määrittelijällä. Kun mies määrittelee nuoren naisen huoraksi - naisten alimpaan kastiin - voi mies huokaista tyytyväisenä ja todeta vielä olevansa luomakunnan herra.

Mitä lahjaksi miehelle?

Menemme synttäreille tänään eikä minulla ole lahjaa päivänsankarille. Sisareni ehdotti valkoista t-paitaa, joka on tehty luomupuuvillasta. En ihastunut ehdotukseen. Se ei ole minun tyyliseni lahja. Täytyyhän lahjan näyttää myös antajaltaan. Voi sitten myöhemmin sanoa: tämä on varmaan Päiviltä, on ihan Päivin näköinen!

Haluan antaa toiselle ihmiselle lahjaksi kauneutta. Se voi ilmetä musiikkina, kirjallisuutena tai esineenä. Tämän päivän sankarille en voi antaa kirjallisuutta enkä musiikkia, koska hänellä on ne kaikki – onhan hän kirjastossa töissä. Enkä minä osaa kirjoittaa hänelle runoa. Viiniä hän tekee itse, ei siis sitäkään. Koska hän on mies, en voi antaa korua. Ainakaan en ole nähnyt hänellä koskaan muuta korua kuin kihlasormuksen.

Lahjalla alkaa olla jo kiire, juhlat alkavat kolmelta. Lähden Hietsun kirpparille etsimään sopivaa lahjaa. Hyvällä tuurilla löydän sieltä juuri sen, jota tietämättäni etsin.