Puhumalla vapaammaksi

Menneisyydestä löytyy meiltä jokaiselta hyvin kipeitä asioita. Kauhuja, joita ei itsekään uskalla tarkastella. Ne kummittelevat mielen syövereissä ja ne saavat käyttäytymään irrationaalisesti. Ne nousevat pintaan mm. humalan itsesäälissä, jolloin niistä alkaa lähes pakonomaisesti puhua.

Mutta menneisyyden kauhuista ei pääse irti puhumalla niistä humalassa. Se on vain tuskassa piehtarointia eikä sellainen vapauta.

Olen itse kokenut, että niiden kanssa voi elää kertomalla ne, vetämällä ne esiin piiloistaan. Vapauttamalla tuskan ja kauhun sanoiksi, totean ne olemassa oleviksi eikä minun tarvitse niitä enää piilotella. Ei itseltäni eikä muilta. Samalla vapaudun piilotteluun ja salailuun liittyvästä häpeästä.

Olen puhunut, itkenyt ja hämmästellyt menneisyyteni kipupisteitä läheisteni ja rakkaitteni kanssa. Terapeuttisia kohtaamisia, ovien avaamisia mielen syövereihin, ei onneksi ole kovin usein. Sellaisen jälkeen tunnen olevani auki raastettu, vereslihalla ja mielen palautuminen normaalitilaan kestää joskus päiviä. Mutta elämä itseni kanssa on sellaisen jälkeen helpompaa.

Millennium +10

Pakkaset, viima ja kylmyys eivät onnistu lannistamaan minua eikä muitakaan. Toinen luonnonilmiö, täyttyvä kuu, sekoittaa ihmisten mielet ja heikentää harkintakykyä. Hyvä niin, sillä varovaisuudesta on hyvä luopua välillä. Tämä kuukausi on mennyt suojautessa pakkasta vastaan, varovaisin askelin, jotta ei liukastuisi ja kaatuisi.

Tänään on Millennium +10 –bileet. Kyse on kymmenen vuoden katselmuksesta alkaen Millennium-bileistä 31.12.1999. On jännittävää katsoa asioita pidemmällä perspektiivillä, sillä menneisyydessä on aina mukana tulevaisuus. Tulevaa pohdimme myös, mitä siltä odotamme, mitä aiomme tehdä. Kovin systemaattisia emme ehkä ole, paitsi alussa.

Se onkin päiväkirja

En tiedä, miten näin pääsi tapahtumaan. Koko illan olen käynyt läpi taloudellista tilannettani. Minulla on ollut vuosia tapana tilastoida kaikki menoni ja laskuni. Täydellinen tilastoni ei ole. Kadotan kuitteja ja unohdan merkitä kuitittomat ostokset, mutta näin olen aika hyvin perillä siitä, mihin rahani oikein häviävät. Pystyn myös aika hyvin arvioimaan, miten paljon tarvitsen menoihini esim. vuodessa.

Menoistani merkitsen päivänmäärän, maksutavan, laadun, luokan, hinnan ja erikseen vielä tiedon siitä, jos ostin velaksi. Esimerkiksi ruoka kuuluu luokkaan ravinto, olut luokkaan hupi jne. Olutmenoista olen toisinaan (silloin kun olen muistanut) merkinnyt myös, missä seurassa tai tilaisuudessa olen olutta nauttinut.

Näin ”kuitit”-tilastosta on tullut jonkinlainen päiväkirjani. Tänään tein kuukausiyhteenvedot huhtikuusta syyskuuhun. Synnyttikö se mielessäni huolestumista taloudellisesta tilanteesta? No ei, vaikka menoni taitavat olla useimmiten suuremmat kuin tuloni.

Sen sijaan melankolia ja nostalgia, omituinen kaiho ja surumielisyys, hiipivät mieleeni ja valtasivat sen. Enkä ymmärrä miksi. Minähän selvisin kaikesta: ylioppilasjuhlista, surusta ja tuskasta, tyttären englantilaisen poikaystävän vierailusta. Viime aikoina kaikki on tuntunut menevän paremmin. Pidän itsestäni nykyään paljon enemmän. Olen motivoituneempi työssäni kuin aikoihin, olen onnistuneesti muuttanut ruokatottumuksiani ja laihtunut, elämä tuntuu mukavalta.


Ehkä kyse on irtipäästämisestä. Mennyt on menneisyyttä ja sen tajuamiseen tarvitsen välillä melankoliaa ja nostalgiaa. Aikani niissä kieriskeltyäni voin nousta ylös ja huokaista helpotuksesta ja todeta tyytyväisenä ettei mennyt koskaan palaa.

Uudestaan

Muutamana viime päivänä olen joutunut menneisyyden yllättämäksi.

Minulla on tapana kirjoittaa sille paperille, joka on käsillä. Niinpä erilaisten muistiinpanojeni joukosta löytyy kaikenlaisia kirjoituksiani. Tukholmaan otin mukaan vihon, jossa näytti olevan tilaa. Edelliselle sivulle olin kirjoittanut: ”Luoja varjelkoon minua. Olen rakastumassa” … Ei päiväystä. Joskus tällä vuosituhannella.

Sitten etsin muistiinpanojani Stuart Hallin kirjasta Identiteetti. Kesken kaiken vastaan tuli kirjoitukseni, päivätty viitisen vuotta sitten. Kirjoitin siinä, kuinka olin rakastumassa. Samaan ihmiseen kuin aikaisemmin vastaan tulleessa tekstissä. Uskoin, että on kyse elämää suuremmasta rakkaudesta.

Aivan samoin uskoin viime vuonna, samasta ihmisestä. Kuinka monta kertaa samaan ihmiseen voi/pitää rakastua? Luulin hänen olevan menneisyyttä, niin olen itselleni uskotellut. Kuitenkin nämä tekstit saavat minut ihmettelemään, mikä meni pieleen – joka kerta – vaikka meillä oli yhdessä ”pelottavan mukavaa”. Ehkä minulla tai meillä kummallakaan ei ollut rohkeutta kohdata sitä, mitä olisimme voineet olla. Ehkä siksi törmäämme toisiimme yhä uudestaan, nautimme toisistamme yhä uudestaan. Ja pakenemme.