Tarpeetonta tavaraa

Videonauhurini ei ole toiminut pian vuoteen. Nykyään sen ainut tehtävä on näyttää aikaa. Kelloja minulla on riittävästi, mutta jostain syystä tv-pöydän alahyllyllä kököttävän videonauhurin ajannäyttö on ollut merkittävää – tv:tä tai dvd:tä katsottaessa. Ja yöllä kun mitäännäkemättömin silmin yritän ilman silmälaseja nähdä, kuinka paljon saan vielä nukkua.

Monesti olen ajatellut videonauhurista luopumista, pelkkään ajannäyttöön käytettynä se kasvattaa turhaan sähkölaskua. Tänään siirtäessäni kelloja näyttämään tuntia enemmän päätin, että en laita videonauhuria näyttämään kesäaikaa. On aika luopua siitä.

Saman tien tyhjensin videohyllyäni. Mitä teen runsaalla sadalla videonauhalla, joita en pysty katsomaan? Sitä paitsi, dvd:t tarvitsevat lisää hyllytilaa kaiken aikaa. Poistin muutaman nauhan, enempään en pystynyt, mutta sillä sain taas vaihteeksi dvd:t mahtumaan hyllyyn. Musiikkia sisältävistä nauhoista en ainakaan pysty luopumaan. Enkä ostetuista videoista, joita on onneksi vähemmän kuin itsenauhoitettuja videoita.

Työpöydälläni vie edelleen tilaa vuonna 1998 ostettu tietokone (käyttöjärjestelmä Windows 95). Kaapista löytyvät mm. digiboksi (toimii), kreppirauta (toimii) ja suoristinrauta (ei toimi). Vanhaa tietokonetta en ole käynnistänyt monta kertaa sen jälkeen, kun ostin itselleni läppärin. Aluksi siirsin tiedostoja koneelta toiselle, tekstejä ja kuvia. Koska koneet eivät seurustele keskenään, jouduin lähettämään tiedostot sähköpostina itselleni. Tärkeimmät kuvat ja tekstit siirrettyäni en enää jaksanut jatkaa projektia.

Onhan se ruma. Ja vie hemmetisti tilaa. Mitään vikaa siinä ei ole. Muuta kuin se, että siihen ei voi ladata uusia ohjelmia eikä mitään muutakaan. Kirjoittamiseen sitä voi vielä käyttää, mutta miksi niin tekisin. Täysin tarpeeton kone, voisi sanoa.

Talossa, jossa asun, näyttää olevan talontapana viedä jätehuoneeseen kaikki, mitä ei enää tarvitse tai mikä ei enää toimi. Jätehuoneesta olen hakenut huonekaluja (kulmahyllyn, tuoleja, pöydän jne.) ja kirjoja. Luulen, että osittain tällaista kierrätystä varten ihmiset vievät sinne tavaroitaan.

Minä veisin mieluummin tarpeettomat kodinkoneeni ja tavarani sinne, minne ne kuuluisikin viedä. Sähkö- ja elektroniikkaromua voi viedä Helsingissä Sortti-asemille ja Kierrätyskeskuksiin. Kaupungissa kiertää myös keräysauto pari kertaa vuodessa. Niin, veisinhän minä. Mutta vanhan tietokoneen näyttö ja keskusyksikkö ovat minulle liian raskaita. En jaksa niitä kantaa. Eikä minulla ole autoa eikä ajokorttia. Niinpä säilytän näitä tavaroita kotona. Ehkä perustan kotimuseon!

Primäärireaktio

Olen joutunut miettimään primäärireaktioitani. Varsinkin sitä, joka saa minut suuttumaan ja lopettamaan tai tuhomaan jotain itselleni tärkeää.

Voi olla, että kaikki alkoi juoksemisesta. Tai oikeastaan se alkoi jo aikaisemmin. Muistan lapsuuden raivokohtaukset. Niiden vallassa rikoin usein jotain tärkeää. Rikoin keinutuolin. Rikoin herätyskellon, jonka herätysääni oli hyvin kaunis. Käytökselläni toivoin, että minut huomattaisiin, että minua rakastettaisiin. Olinhan jo seitsenvuotiaana kirjoittanut seinään: ”Miksi kaikki vihaavat minua?”.

Jälkeenpäin raivoamisen ja tuhoamiseni nolottivat. Piilottelin vintillä useita tunteja vaatekasojen ja tavaroiden takana. Äiti lähetti sisariani tarkastamaan, olenko siellä vielä. En muista, että he koskaan olisivat pyytäneet minua tulemaan pois piilostani. Kuikuilivat vain ja nauroivat. Se ei helpottanut oloani.

Raivoamisellani ja varsinkin tuhoamisellani halusin sanoa: ”Katsokaa, tästäkin olen valmis luopumaan, jos vain rakastatte minua!”. En tiedä, en ymmärrä, miksi ajattelin, että luopumalla jostain tärkeästä saan rakkautta osakseni. Vielä vähemmän ymmärrän, miksi tämä reaktio nousee edelleen piilotajunnastani pintaan.

En koskaan luovu tai tuhoa jotain, joka ei ole tärkeää. Jos rikon astian, kyse on kauneimmasta kahvikupista tai maljakosta. Nuorten parlamentissa toiminnan lopettaminen oli osittain seurausta tällaisesta primäärireaktiosta. Siihen vaikuttivat monet muut syyt, mutta yksi oli tällainen minulle tärkeän asian lopettaminen, sen juurineen kiskominen elämästäni.

Ja sitten primäärireaktion vallassa päätin lopettaa blogini. Olin kokenut, että isäni oli loukannut minua suuresti ja siksi jälleen kerran aloin tuhota jotain minulle todella tärkeää.

Tein parhaani. Systemaattisesti poistin tekstejäni ensimmäisestä kirjoituksestani alkaen. Se sattui perkeleesti. En pystynyt poistamaan kaikkia tekstejäni – onneksi niitä oli niin paljon. Ehdin kuitenkin poistaa muutaman sellaisen tekstin, josta itse pidän hyvin paljon.

Ensimmäistä kertaa primäärireaktioni kohdistui sellaiseen, jonka olen itse tehnyt ja luonut. Josta oli tullut osa identiteettiäni.

En tiedä, olisinko päässyt primäärireaktioni jäljille ilman sisariani. He olivat puhuneet asiasta ja yksi sisaristani oli sanonut: ”Päivi aina tuhoaa oman työnsä, oman merkityksensä”. Tai ilman ystävääni, joka kehotti minua kirjoittamaan tarinani juoksemisen lopettamisesta. En ole sitä tarinaa vielä kirjoittanut, vaikka olen sen useaan kertaan aloittanut.

Yritän päästä tästä primäärireaktiosta eroon. Helppoa se ei ole, sillä se on syvällä minussa ja saa minut toimimaan impulsiivisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Primäärireaktioni vallassa tuhosin myös yhden rakkauteni.

Ehkä tärkein keino muuttaa primäärireaktiotani on olla noudattamatta sitä. En ryhdykään tuhoamaan tai lopettamaan minulle tärkeää asiaa huomatessani, mitä olen tekemässä tai olen tehnyt.

Ehkä aloitan juoksemisen uudestaan. Päiväkävelyä jatkan.

Pyydän anteeksi jokaiselta suuttumukseni ja tuhoamisvimmani kohteeksi joutuneelta. Annan anteeksi itselleni.