Unettomuutta ja lisäkiloja

16 päivää ilman tupakkaa. Oltuani viikon myös ilman unta (en oikein sano kolmen tunnin yöunia nukkumiseksi) otin selvää, mitä tupakoinnin lopettaminen saa aikaiseksi.

Kuulemma 15 lisäkiloa on pieni hinta jostain niin terveellisestä teosta kuin tupakoinnin lopettaminen. Ja voihan sitten joskus laihduttaa ylimääräiset kilot pois. (Tupakointi nopeuttaa aineenvaihduntaa ja siksi mallit tupakoivat.) Hidastuneen aineenvaihdunnan lisäksi kiloja tuo jatkuva syömisentarve. Kuulemma kannattaa etukäteen pohtia, minkälaisin vihanneksin ja hedelmin tähän syömishimoon vastaa. Eläköön rationaalisuus ja loogisuus! Jos joskus tapaatte ne, kertokaa, että voisivat käväistä Päiväkävelyllä.

Tuon lihomisjutun tiesin ennestään. Unettomuudesta en ollut kuullut keneltäkään mitään. Ehkä siihen ei väsymykseltään ole kukaan pystynyt.

Väkisinkin tulee mieleen, mitä hyötyä tästä on. Lihominen ja samanaikainen unenmäärän dramaattinen väheneminen ei ole terveellistä eikä se tunnu hyvältä. Mieleeni nousee epäilys siitä, että tupakointi on valittu terveyden ykkösviholliseksi, koska lihominen on liian monimutkainen ilmiö ja alkoholin terveyshaitoista ei saa puhua.

Ohessa kuva kaikille niille, jotka pitävät tupakointia tyylikkäänä.

Kokonainen ihminen

Olen kärsinyt lihavuudestani (oletetusta tai todellisesta) vuosikymmeniä. Monesti olen olettanut, että parisuhteistani ei tullut mitään, koska olen toisen mielestä lihava. Enkä silti ole laihduttanut. Kummallista, että olen antanut itseni jäädä sellaiseen alennuksen tilaan. Että olen heti kättelyssä sanonut itselleni ja muille, että olen ihana, älykäs, viehättävä ja seksikäs, mutta lihava. Joten et kai sinä minua tosissasi tahdo? Ethän millään voi haluta ylipainoista naista? Ja niin oma epävarmuuteni, oma itseluottamuksen puutteeni alkaa nakertaa suhdetta. Eikä siitä sitten mitään tule.

Tästä ehkä johtuu tapani syrjäyttää itseni ollessani suhteessa. Näetkö, vaikka olen lihava, olen valmis tekemään takiasi vaikka mitä – kunhan et pyydä minua laihduttamaan. Jos sanallakaan/eleelläkään vihjaiset siihen suuntaan, että olen lihava tai et halua minua enää läskieni takia, loukkaannun syvästi.

Loukkaannun, koska se on oma pelkoni. Koska pelkään/uskon toisen ajattelevan niin. Että alkuhuuman jälkeen toinen alkaa miettiä: mitä hittoa teen tuon lihavan naisen kanssa. En ole uskonut, että minua voisi rakastaa ja haluta, koska olen ihana. Ja niin suhteet ovat päättyneet. Eräs miesystäväni julisti koko ajan olevansa esteetikko. Siksi hän ei voinut sietää lihavia naisia. Otin hänen sanansa itseeni. Olimme tavanneet normaalipainoisena aikanani, mutta uskoin hänen inhoavan vartaloani. Niin heikko itseluottamukseni oli.

Painonvartioinnin yksi tavoite on saada ihminen uskomaan itseensä – tietyin edellytyksin. Opittuani terveelliset elämäntavat olen yhteiskunnan täysin kelvollinen jäsen, täytän tietyt kriteerit. Tällainen tuntuu ikävältä. En ole koskaan pitänyt ehdoista enkä edellytyksistä, koska ne väheksyvät itse asian.

Ehkä nyt elämänkokemukseni riittää alistumaan, suostumaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Ainakin olen aloittanut terveiden ruokailutottumusten opettelun ja laihduttamisen. Meidän oletetaan olevan hoikkia, terveitä ja kauniita. Ja jos ihminen ei sitä ole, painaa syyllisyys hänen itsetuntonsa maanrakoon. Ainakin minulle on käynyt niin parisuhteiden osalta. Muilla elämänalueilla en ole antanut sen haitata. Olen mikä olen ja se kelvatkoon muille. Olen ajatellut, että olen hyvä sellaisena kuin olen, miksi minun pitäisi alistua näihin odotuksiin ja kotkotuksiin. Eikö ihminen itse ole tärkeä, ei se miltä hän näyttää?

Tällainen ajatus perustuu käsitykseen ihmisestä sekä henkenä että ruumiina, kaksijakoisena. Kunnon Descartes korosti hengen ylivoimaisuutta ruumiin kustannuksella. Näin Descartes on jokaisen ylipainoisen ihmisen suosikkifilosofi, koska hän tavallaan antaa luvan olla lihava. Henki kuitenkin kaiken ratkaisee.

Entä jos lähtökohtana olisikin kokonainen ihminen, jonka osia henkeä ja ruumista ei voi erottaa toisistaan, koska ne ovat yhtä?

Minä vasta opettelen

Sisareni soitti viime tiistaiaamuna ja kertoi menevänsä töiden jälkeen Painonvartijoihin. Olin matkalla töihin juuri ajatellut, että haluan olla hoikempi. Niinpä lupasin mennä hänen kanssaan. Painonvartijoiden punnituksessa sain lähtöpainon, tavoitepainoa en ole vielä miettinyt.

Kuluneen viikon ajan olen katsellut valokuvia itsestäni. Näytän niissä lihavalta. On kummallista, että peili ei minulle sellaista kerro. Peilin mukaan näytän ihan kivalta enkä ollenkaan niin lihavalta kuin kuvissa. Miksi edelleenkin ajattelen kuten ihmiset valokuvauksen alkuaikoina, että valokuva kertoo totuuden? Valokuvaa voi photoshopata mielin määrin. Entä jos photoshoppaisin kaikki itseäni esittävät valokuvat niin, että näytän niissä nuorelta, kauniilta ja hoikalta? Uskoisinko edelleen, että valokuva on totta?

Olin nuorena lukiolaisena hoikka tyttö, sen näen valokuvista. Silti mielikuva itsestäni väittää toista. Vaikka painoin normaalipainon alarajoilla, uskoin olevani lihava. Jos olisin silloin ollut luonteeltani perfektionisti, olisin todennäköisesti sairastunut anoreksiaan. Osasin silloin ottaa asiat rennommin kuin nyt. Silti vietin esim. yhden talven syöden vain näkkileipää ja appelsiineja.

Nyt pitäisi laihtua terveellisemmin keinoin. Oikeastaan Painonvartijoissa on kyse toisenlaisten ruokailutapojen oppimisesta. Paljon vihanneksia ja hedelmiä ja vain hiukan terveellisiä rasvoja. Kaikkea saa syödä. Sisareni sanoi, että hän aikoo olla Painonvartijoissa viisi vuotta. Niin kauan hän uskoi menevän terveellisempien ruokailutottumusten oppimiseen. Minua hänen sanansa lohduttivat. Minulla ei olekaan kiire. Minun ei tarvitse olla jouluun mennessä hoikka kuin oljenkorsi. Minä vasta opettelen.

Lihavuudesta eroon

Masennuksen oireita ovat mm. ruokahaluttomuus ja unettomuus. Soili Lehdon väitöskirjassa Biological Findings in Major Depressive Disorder with Special Reference to the Atypical Features Subtype (Vakavaan masennustilaan ja sen epätyypilliseen oirekuvaan liittyviä biologisia löydöksiä) todetaan myös epätyypillinen masennus, jonka oireita ovat jatkuva uupumus ja kyltymätön ruokahalu. Tällainen epätyypillinen masennus jää usein diagnosoimatta masennukseksi ja siten hoitamatta.

Ja niin epätyypillisesti masentunut ihminen syö lisää pysyäkseen hereillä ja paino nousee. Olen tunnistanut uupumuksen ja ruokahalun masennuksen oireiksi siitä lähtien, kun aloin pohtia lihavuuden syitä. Olen jo kauan ollut vakuuttunut siitä, että lihavuushoito tulisi aloittaa syväterapialla. Jokaisella ylipainoisella on hyviä syitä siihen, että syövät liikaa, mutta joita ei kuitenkaan välttämättä tiedosteta.

Väitän, että useimmiten lihavuuden syinä ovat masennus ja menneisyyden traumat. Herkät ja haavoittuvat ihmiset rakentavat läskistä ympärilleen suojamuuria pahaa maailmaa vastaan. Sitten onkin hyvä kysellä "Miksi kukaan ei rakasta minua", kun ei itsekään pysty rakastamaan lihavaa itseään. Masennus vain syvenee ja taas syödään. Kierre, josta on vaikea päästä eroon.

Kaikki lihavuus ei toki johdu masennuksesta. Onhan erilaisia sairauksia ja perintötekijätkin saattavat altistaa lihomiselle. Siinä vaiheessa, kun ihminen väittää itselleen, että olen ihana näin lihavana, parasta mitä minä voin olla, hän on kieltänyt lihavuuden ongelmana ja tehnyt siitä hyveen itselleen. En usko, että hän on onnellinen. On kovin rankkaa olla koko ajan niin näkyvästi yhteiskunnan normien ja ihanteiden vastainen. Eikä itsensä hyväksyminen ole silloin helppoa.

Väitän, että lihavien ihmisten syyllistäminen (esim. "itseaiheutetut sairaudet", joiden hoitokustannukset potilas maksaisi kokonaan itse ilman Kelan-koravuksia) ei auta yhtään. Kukaan lihava ei siitä ala laihduttaa. Ei auta myöskään terveyshöpinät. "Kun syöt terveellisesti ja muutat elintapasi, elämäsi laatu paranee". Niin varmaan, mutta ensin pitäisi hoitaa pois lihavuuden aiheuttaneet henkiset vammat. Ja siihen tarvitaan terapiaa.

Aivan eri asia on se, että lihavuus on niin vakava ulkonäöllinen virhe tässä ajassa. Siitä kirjoitan ehkä joskus toiste.