Se oli Virtanen!

Kello on noin kahdeksan illalla. Tähtikirkas taivas, lumi ja kodin valot antavat riittävän valaistuksen lumilyhtyjä tekeville lapsille.

Yhtäkkiä pihaan ajaa taksi. Niin ei Niinimaan koululle ollut kukaan aikaisemmin tullut. Kummallista oli myös se, että autosta nousi uppo-outo mies, joka kysyi: ”Onko tämä Niinimaan koulu?”

Hämmästyttävä tapahtuma ja kummallinen kysymys (miten tuo mies ei sitä muka tiedä?) saivat lumilyhtyjä rakentaneet lapset vain tuijottamaan. Ehkä joku nyökkäsi varovaisesti. Eihän sitä tiedä, millä asialla tuo mies oikein liikkuu.

Talossa oli huomattu taksintulo. Äitini ja Tuulikki-täti tulivat ulos katsomaan, mistä on kyse. Tuulikki tunsi vieraan miehen. Se oli Virtanen!

Tuulikki oli tullut Helsingistä viettämään joulua sisarensa perheen kanssa. En tiedä, oliko Virtasen saapuminen hänelle yllätys vai odotettu tapahtuma. En tiedä, mitä äitini ajatteli petatessaan Tuulikille ja Virtaselle yhteistä petiä. Vapaamielinen 60-luku oli mahdollisesti saapunut myös Niinimaalle. Elettiin ehkä vuotta 1968.

Mitään näitä en muista meidän lapsien pohtineen. Ne olivat sivuseikkoja, sillä Virtanen oli aivan ihana! Virtanen oli vilkas savolainen, joka jakoi hyvää oloaan kaikille ja erityisesti lapsille. Virtanen leikki kanssamme, opetti uusia asioita ja keksi uusia leikkejä ja nauroi kanssamme. Hän opetti piirtämään saman piirroksen isompana ruututekniikalla ja se oli hyvin jännittävää. Hän rakensi kanssamme lumiukkoja, leikki kanssamme lumisotaa ja pelasi shakkia.

Sellaista miestä emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Me lapset rakastimme häntä varauksetta.

Joulu päättyi, Virtanen ja Tuulikki matkustivat pois. Myöhemmin kyselimme Virtasesta Tuulikilta, mutta siitä ei kuulemma tullut mitään. Ihmettelimme kovasti Tuulikkia, olisimme niin mielellämme ottaneet Virtasen perheenjäseneksemme.

Sunnuntain iloksi G

Kuusi G-kirjailijaa.

Geen aloittaa Galsworthyn Forsytein taru, josta minun on häpeäkseni tunnustettava, että en ole sitä vielä lukenut. Aikomus lukea on silti vakaa, miksi muuten olisin kirjat ostanut.

William Gibsonin Neurovelho lumosi aikoinaan ja sai minut lukemaan muunkin Gibsonilta suomennetun tuotannon. Neurovelho on se kirja, joka toi keskusteluun ja jopa tieteeseen käsitteen kyberavaruus. 2000-luvun alussa verkkoviestintää opiskellessani tähän kirjaan viitattiin yhtenään. Tunsin olevani asioista hyvin perillä, koska olin lukenut Neurovelhon useaan kertaan. Neurovelhon maailma tuo aina mieleeni Besterin Päämääränä tähdet –teoksen, aivan kuin ne olisivat sukua toisilleen.

Gilbrethin sisarusten kirjoittaman Tusinoittain halvemmalla sain jouluna 1970 äidiltäni. Tämä on yksi niistä kirjoista, joilla leikin kirjastonhoitajaa. Olen päällystänyt kirjan kirjastomuovilla, tehnyt kirjan viimeiselle sivulle taskun ja siihen kirjan tiedot sisältävän kortin. Sen mukaan kirja on luokassa 85 ja sen numero on 101. Kortissa on toki myös kirjan tekijät (F BG JR – EGC) ja nimi. Lainaajatietoja varten on omat sarakkeensa, mutta ilmeisesti en ole malttanut lainata teosta koskaan kenellekään.

Olen lukenut Tusinoittain halvemmalla rikki. Sivut ovat irti, väärissä paikoissa ja viimeiset sivut puuttuvat kokonaan. Tyttären hyllyyn ostin kirjasta uudemman painoksen, mutta tästä loppuun luetusta kirjasta en luovu koskaan. Rakastin kirjan tarinoita, sen lämmintä ja rakastavaa tunnelmaa, josta ei ilkikurisuutta ja viisautta puuttunut. Koin suurta hengenheimolaisuutta tähän 12-lapsiseen perheeseen. Valitettavasti tästä kirjasta on tehty vain huonoja elokuvia.

Nikolai Gogolilta minulla on hyllyssä vain Muotokuva. Se on todella sääli, sillä Nikolai Gogol on venäläisistä vanhoista mestareista ollut minulle läheisin. Kuolleet sielut, Reviisori , Päällysviitta, Nenä, Mielipuolen päiväkirja lukuisat muut novellit vampyyreineen kuuluisivat tähän myös. Joskus kuvittelin olevani todellinen Gogol-tuntija, mutta en enää väittäisi sellaista.

Angelika-kirjoista hyllyssäni on vain ensimmäinen. Historiaa, romantiikkaa, eksotiikkaa ja vähän seksiä. Pidin Angelikoista aikoinaan todella paljon. Silloin haaveilin, että olisin sitten joskus aikuisena naisena yhtä viehättävä, vahva ja seksikäs kuin Angelika. Uudestaan en ole Angelikoja lukenut.

Graham Greeneä en ole juurikaan lukenut. Kunniakonsuli oli pitkään hyllyssäni, vaikka inhosin sitä. Olihan ensimmäinen poikakaverini sitä niin kovasti suositellut. Kolmas mies odottaa vielä lukijaansa. Ehkä voisin jatkaa sillä kirja ja elokuva –projektia.

Leikkiä ikä kaikki

Tänään vietetään siskontyttöni Prometheus-juhlaa. Se vastannee rippijuhlaa, mutta enemmän on kyse aikuistumisriitistä. Ihmettelen, kuinka aikuinen 15-vuotias tyttö on, kunnes tajuan: hän on matkalla aikuisuuteen.

Kauko Röyhkä lauloi olevansa mieluummin vanha kuin aikuinen. Aikuisuus on ikävää, pelkkiä velvollisuuksia, työtä ja tylsyyttä, niinkö? Ehkä, jos sen niin haluaa ymmärtää.

Leikki ja leikkiminen liitetään yleensä vain lapsuuteen. Aikuiset eivät leiki! Väittäisin, että käsitys aikuisuuden tylsyydestä johtuu leikin kieltämisestä. Kuitenkin Johan Huizinga kirjoitti leikkivästä ihmisestä. Hänen mukaansa leikki ja leikkisyys on luovuutta, joka heijastuu yhteiskunnan ja kulttuurin kehityksessä. Vakava ja tylsä aikuisuus on väärinymmärrettyä aikuisuutta.

Se, että meiltä useilta leikki unohtuu arjen keskellä, on valitettavaa. Tosin ei leikki ole pelkästään hippasilla oloa tai nukeilla leikkimistä. Itse pidän kovasti sanaleikeistä ja sanontojen konkreettisten ja abstraktien merkitysten sekoittamisesta ja väärinymmärtämisestä.

Leikkinä voisi pitää kaikkea sitä, joka menee konkreettisen kokemuksen ohi ja yli. Mielikuvituksen käyttöä asioiden toisin näkemiseksi. Leikkiä on myös kysyminen ja ihmettely, koska ne edellyttävän sen oivaltamista, että asia voisi olla toisin.

En tiedä, mitä kirjoittaisin siskontyttöni onnittelukorttiin. Ehkä vain kehotan häntä nauttimaan, etsimään, kysymään ja nauramaan.

Kyllä me leikittiin

Elämä sisarusparvessa ei ollut pelkkää tappelua vaikka edellisestä postauksesta saattaisi hätäisesti niin päätellä. Keskeisimpiä leikkejämme olivat "Ravintolassa istuminen", "Kauppa" ja "Merenpohjan elämää".

Olimme televisioista nähneet, kuinka keskeistä osaa aikuisten elämässä ravintolassa istuminen esitti. Niinpä harjoittelimme sitä istumalla lastenhuoneen pöydän ääressä ja juomalla litrakaupalla vettä. Iltamista olimme oppineet, että asiaan kuului säkenöivä ja lakoninen keskustelu sekä tanssi. Tanssi tarkoitti hyppimistä ja veden hölskymisen kuuntelua. Ravintolassa istuminen oli toisinaan kauppaleikin huipentuma.

Kauppaleikki alkoi aina rahanteolla. Rahaa tarvittiin valtavat määrät ja toisinaan kävi, ettei itse leikki enää jaksanut kiinnostaa. Kauppiaaksi valittu rakensi itselleen kaupan ja valitsi myynnissä olevat tuotteet leluistamme ja joistakin äidin tavaroista. Toiset rakensivat itselleen kodin mahdollisimman kauniiksi. En muista, että koti olisi ollut perhe tyyliin isä, äiti ja lapset. Koti oli kunkin oma koti, mitä sinne muita ihmisiä lisäämään. Kaupassa ostoksilla käynti tarkoitti keskustelua säästä ym. small talkia sekä hinnoista tinkimistä. Tulenarka tilanne, jos kauppias ja asiakas olivat eri mieltä sopivasta hinnasta.

Merenpohjan elämän innoittajana oli Pieni merenneito. Olimme pikkukaloja, joiden elämää varjostivat vaaralliset, isot haikalat. Pikkukalat eivät lojuneet pohjamudissa ja siksi lattialle ei saanut astua. Rangaistusta lattialle astumisesta en muista. Haikalat eivät olleet abstrakteja mielikuvitushahmoja. Haikalan roolissa olivat vanhempamme ja kaikki muut aikuiset, roolituksesta tietämättä. Muissakin leikeissä vanhemmat saivat tietämättään esittää pelottavaa vaaraa – ja siinä usein onnistuen tullessaan keskeyttämään leikkimme.

Edellä mainittuja leikittiin lastenhuoneessa. "Haukkaa ja pikkulintuja" leikittiin keittiössä ja olohuoneessa, sillä siinä pääsi juoksemaan ympyrää. Tämä oli kielletty leikki, jota leikittiin äidin ja isän ollessa saunassa. Koulun luokkahuoneista alaluokka oli lomien ajan suosikki, sillä siellä olivat köydet. Silloin leikittiin "Tarzania liaanissa" ja ihmeteltiin, miksei Tarzan-elokuvissa ikinä näy lannevaatteen alta mitään. Olisihan sieltä kaiken järjen mukaan pitänyt näkyä jotain, vai oliko Tarzanilla muka kalsarit lannevaatteen alla?

Kokki eli vintti oli jännittävä seikkailujen, piilo- ja vaateleikkien paikka. Siellä oli useita huoneita ja komeroita. Yksi huone oli täynnä äidin ja isän vanhoja vaatteita, mm. isän nahkainen moottoripyöräkypärä ja äidin itse tekemiä leninkejä, joista kauneimmat aiheutti monta riitaa prinsessaleikeissä. Kokilta pääsi myös välikatolle etsimään sahajauhojen joukosta pääkalloja ja luita, joita tarinan mukaan sieltä olisi pitänyt löytyä. Ahkerasta etsimisestä huolimatta niitä ei löytynyt.

Ulkoleikit olivat sosiaalisempia, koska niihin usein osallistuivat kylän muut lapset ja nuoret.