15/100: Joulupukin pajassa

Laatikoita penkoessani (etsin tulostuspaperia) silmiini osui vanha, koneella kirjoitettu kolmisivuinen näytelmä. Yläreunassa lukee isäni käsialalla Kirj. Päivi Erkkilä v. 1968. Olin kirjoittanut näytelmän Joulupukin pajassa koulun joulujuhlaa varten. Muistan että se myös esitettiin.

Uskon saaneeni jonkin verran apua kirjoittamisessa. Ja ehkä teksti on harjoituksissa muokkautunut. Olen kuitenkin varma, että Kissavieköön-niminen unilääke on minun ideani. Myös keskeisin juonenkäänne liittyy kissaan. Muistan kuinka vaikeaa oli saada kissa näyttelemään, mutta silakka hoiti tehtävänsä ja Lillukka-kissamme selviytyi roolistaan.

Näytelmää ei voi skannata. Vain ensimmäisestä sivusta saa kunnolla selvää. Kaksi muuta sivua on spriikopiokoneella ja punaisella musteella aikaansaatuja. Jälki on epäselvä ja skannattuna se näyttäisi vielä epäselvemmältä. Kirjoitin näytelmän word-tiedostoksi ja säilytän alkuperäiset tekstit hyvässä tallessa. Olen ylpeä ainoasta kirjoittamastani näytelmästä!

Tämäkin kirja muutti elämäni

Lukuviikon kunniaksi aloin miettiä kirjaa, joka muutti elämäni. Onhan niitä, useita, kuten Doris Lessingin Shikasta. Lopulta kaivoin hyllystäni Kuninkaan käskystä etelässä, jonka sain isältäni 6-vuotiaana, kun vihdoin olin oppinut lukemaan.

Kuninkaan käskystä etelässä on lasten kirja Afrikasta ja siellä tehtävästä lähetystyöstä. No silloin kauan sitten mikä tahansa kirja kelpasi luettavaksi. Merkittäväksi kirjaa eivät tehnyt silloin tällöin vilahtavat lähetystyöjutut vaan kirjan tarinat ja kuvat.  Jorma Piirosen kuvitus antoi ihmettelyn aihetta aikana, jolloin tv oli mustavalkoinen ja kanavia oli kaksi.

Kansi antaa viitteitä jostain pelottavasta. Hirveän iso käärme. Muistan kovasti ihmetelleeni, mikä se kuningas mahtaa olla. Pitkään uskoin kannen käärmeen olevan se kuningas :)

Näin isoja lintuja ei Niinimaalla lennellyt.

Käärme tarinassa Iso-Konkoro.

Tarinoissa isot leipäpuut syövät lapsia, noidat kaappaavat lapsia rumpuunsa ja Iso-Konkoro on Okvavango-virran halitja. Yksi tarina on piinannut minua kesästä 1966 lähtien, sillä se ei ollut satua vaan tositarina: koko päivän jalassa olleessa kengässä oli ollut skorpioni. Vieläkin kopistelen kenkäni ja tossuni ne ennen jalkaan laittoa. Skorpionia en usko kengästäni löytyvän, mutta jotain muuta pelottavaa ja vaarallista siellä voi olla! Näin niitä pelkoja syntyy.

Isä on kirjoittanut kirjan sisäkanteen: ”Innoittakoon tämä kirja Sinua lukemaan ja kehittymään sekä lukemisen taidossa että asioitten ymmärtämisessä.”  En tiedä, minkälaista ymmärryksen kasvua isä minussa toivoi tapahtuvan kirjan myötä. Ei ainakaan uskonnollista, sillä kotini ei ollut uskonnollinen.  Kirjamakuni kehittyi kummalliseen suuntaan. Janosin tarinoita oudosta, toisenlaisesta, eri ajasta ja paikasta, vaikka luin kaikkea mahdollista. Edelleen tarinat, jotka hieman heittävät todellisuuden toiselle puolelle, ovat uskomattoman kiehtovia.

Lontoo, 60-luvun alku

Pienenä tyttönä 60-luvulla luulin, että Beatles on rotu. Tämä luulo oli paljon helpompi kestää kuin tieto siitä, mitä Beatles todellisuudessa oli. Se, että Beatles olikin soitinyhtye Englannista, tarkoitti sitä, että en ikinä pääse kirkumaan muiden kanssa tai pyörtyilemään Beatlesien konserttiin. Tapana kun ei ollut päästää reippaasti alle 10-vuotiasta ulkomaille keikkaa katsomaan.

Tajusin syntyneeni väärään aikaan ja väärään paikkaan. Kun vain olisin muutaman vuoden vanhempi! Jospa asuisin Lontoossa enkä Niinimaalla!

Vieläkin aloittaisin aikamatkailun Lontoosta 60-luvun alkupuolella. Enkä lähtisi Lontoosta pois muutamaan vuoteen. Näkisin Beatlesin lisäksi Marc Bolanin, David Bowien ja kaikki muut.

Se oli Virtanen!

Kello on noin kahdeksan illalla. Tähtikirkas taivas, lumi ja kodin valot antavat riittävän valaistuksen lumilyhtyjä tekeville lapsille.

Yhtäkkiä pihaan ajaa taksi. Niin ei Niinimaan koululle ollut kukaan aikaisemmin tullut. Kummallista oli myös se, että autosta nousi uppo-outo mies, joka kysyi: ”Onko tämä Niinimaan koulu?”

Hämmästyttävä tapahtuma ja kummallinen kysymys (miten tuo mies ei sitä muka tiedä?) saivat lumilyhtyjä rakentaneet lapset vain tuijottamaan. Ehkä joku nyökkäsi varovaisesti. Eihän sitä tiedä, millä asialla tuo mies oikein liikkuu.

Talossa oli huomattu taksintulo. Äitini ja Tuulikki-täti tulivat ulos katsomaan, mistä on kyse. Tuulikki tunsi vieraan miehen. Se oli Virtanen!

Tuulikki oli tullut Helsingistä viettämään joulua sisarensa perheen kanssa. En tiedä, oliko Virtasen saapuminen hänelle yllätys vai odotettu tapahtuma. En tiedä, mitä äitini ajatteli petatessaan Tuulikille ja Virtaselle yhteistä petiä. Vapaamielinen 60-luku oli mahdollisesti saapunut myös Niinimaalle. Elettiin ehkä vuotta 1968.

Mitään näitä en muista meidän lapsien pohtineen. Ne olivat sivuseikkoja, sillä Virtanen oli aivan ihana! Virtanen oli vilkas savolainen, joka jakoi hyvää oloaan kaikille ja erityisesti lapsille. Virtanen leikki kanssamme, opetti uusia asioita ja keksi uusia leikkejä ja nauroi kanssamme. Hän opetti piirtämään saman piirroksen isompana ruututekniikalla ja se oli hyvin jännittävää. Hän rakensi kanssamme lumiukkoja, leikki kanssamme lumisotaa ja pelasi shakkia.

Sellaista miestä emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Me lapset rakastimme häntä varauksetta.

Joulu päättyi, Virtanen ja Tuulikki matkustivat pois. Myöhemmin kyselimme Virtasesta Tuulikilta, mutta siitä ei kuulemma tullut mitään. Ihmettelimme kovasti Tuulikkia, olisimme niin mielellämme ottaneet Virtasen perheenjäseneksemme.

Valokuvamatkoja elämään

Voi olla, että en odota tulevaisuudelta mitään ihmeellistä. Elämä jatkuu entiseen malliin, lottovoitto (se 7 oikein) antaa odotuttaa itseään, työpaikka, osoite ja perhetilanne pysyvät samana. Ilman tulevaisuusodotuksia katseeni on kääntynyt menneisyyteen.

En muistele menneitä suuruudenaikoja, paitsi tietenkin kevättä -77, jolloin painoin 54 kiloa.

Haluan muistaa asioita lapsuudestani ja elämästäni. Tarvitsen tähän välineitä ja viime viikot olen lukemiselta, kotitöiltä, nukkumiselta ja televisionkatsomiselta liikenevän ajan käyttänyt valokuvien katsomiseen.

Harmi vain, että minulla on hyvin vähän valokuvia lapsuudestani. Isäni ja äitini ovat olleet innokkaita valokuvaajia, mutta kuvat ovat heillä – ja varhaisimmat kuvat dioina. Vain muutaman olen pihistänyt itselleni. Lapsena ostamallani kameralla olen ottanut ilmeisesti hyvin vähän kuvia.

Minusta nuorena naisena vuosilta 1975-77 on useampi kuva, sillä ensimmäinen poikakaverini rakasti valokuvausta. Opiskeluajaltani Tampereella minulla on ehkä viisi kuvaa. Ei silloin otettu valokuvia, kaikki elämä oli hetkessä.

Aikuisajalta kuvia onkin paljon enemmän. Suuri osa niistäkin on paperisia valokuvia.

Haluan paperiset valokuvat digitaalisiksi. Minulla ei ole skanneria. Työpaikalla on, mutta silloin pitäisi jäädä töiden jälkeen työpaikalle ja se on minulle hyvin vieras ajatus. Kokeilin sitä muutamalla kuvalla ja itse skannaus toimi oikein hyvin.

Lauantaiaamupäivän vietin ottamalla digikuvia vanhoista valokuvista. Kamerani käyttää automaattisesti salamaa, jos sen mielestä valo ei riitä. Salama näkyy kuvissa ikävästi, joten päätin kuvata vain valoisina aamuina.

Kuvaaminen oli niin jännittävää, että käteni tärisivät. Ainuttakaan suoraa kuvaa en valokuvista saanut. Kuvasin Niinimaan koulua, sisaruskuvia, kaverikuvia ja kakkukuvan. Niinimaan koulusta tein tällaisen kollaasin.

Pitäisi olla enemmän aikaa ja - valokuvia.

Kelanauhuri, musiikki ja hevoset

Uudessa yliökuvassa olen 13-vuotias, tai ainakin melkein, ja vuosi on 1972. Olen kirjoittanut aikaisemmin (tosin en löytänyt sitä) tästä käännevuodesta elämässäni, jolloin kolme suurta rakkautta astui elämääni: David Bowie, astrologia ja yksi poika, josta myöhemmin tuli ensimmäinen poikakaverini.

Kuvassa taustalla oleva hevosjuliste kertoo hevoshulluudesta. Se oli tavatonta maaseudulla, jossa hevoset olivat työtä varten. Me neljä tyttöä taisimme olla Alavuden ensimmäiset hevoshullut. Haaveilimme ratsastamisesta, keräsimme hevoskorttia ja lähetimme ravikuninkaalle onnittelukortin.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että naapuritalossa oli hevonen, jolla pääsin ratsastamaan. Ilman satulaa ja pitkillä ohjaksilla. Kypärä minulla sentään oli. Oli upeaa olla ison hevosen selässä. Ratsastin vain lyhyitä matkoja ja enimmäkseen käyntiaskelin. Ratsastin naapurin hevosella korkeintaan vuoden ajan, sillä murrosikä iski.

Ratsastusleirillä olin kolmena kesänä. Rahat leirejä varten ansaitsin siivoamalla viikonloppuisin Niinimaan koulun. Sanna-Liisa oli muuttanut Ruotsiin ja äitini oli koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari jonkin aikaa. Ratsastusleireillä opin hoitamaan hevosta, satuloimaan sen ja myös ratsastamaan. Mutta ei se minun lajini ollut, vaikka vielä toisinaan näen unta ratsastamisesta ja upeasta tunteesta hevosen selässä.

Isä osti kelanauhurin ehkä vuonna 1970. Ei hän sitä minulle tai muillekaan lapsille ostanut, vaan nauhoittaakseen englanninkielen oppitunteja. Kelanauhuri oli Niinimaan kylässä iso juttu ja naapurin isot tytöt ja pojat yllyttivät nauhoittamaan radiosta päivän hittejä.

Niin alkoi radion kuunteleminen. Eihän radiossa silloin rockia soitettu juuri lainkaan. Onneksi oli Sävellahja, jossa oli aina yksi rock-biisi ja Rock eilen – tänään, joka tuli muistaakseni kahtena päivänä viikossa. Ohjelman juontajan Heikki Harman ansioista tutustuin mm. David Bowieen. Soitti Harma toki muutakin, esim. Beatlesia, Genesistä, Alice Cooperia, T. Rexiä ja Janis Joplinia.

Olen viime aikoina käynyt läpi elämäni rakennusaineksia. Romaani- tai pikemmin kaunokirjallisuushyllyn esitteleminen on ollut sellainen. Voi olla, että sitä projektia en enää jatka. Lapsuuteni ja nuoruuteni vaiheiden ja tapahtumien muistaminen ja muisteleminen tuntuvat nyt tärkeiltä keinoilta päästä eteenpäin elämässäni.

edit:
Ja tässä se kuva

Eniten vihaan rahaa

Eniten minä vihaan rahaa. Sen puutetta. Sitä, että raha on kaiken mitta. Vihaan saituutta, joka minussakin ottaa vallan – aina väärässä tilanteessa. Vihaan sitä, että rahanpuutteen takia olen menettänyt mahdollisuuksia tehdä elämästäni paremman ja mielekkäämmän.

Minä ja rahat, me emme vain sovi yhteen. Koko elämäni aikana (51 ja puoli vuotta) olen vain kahden vuoden ajan kokenut, että rahani riittävät. Muuten rahaa on aina ollut liian vähän. Ennen palkkapäivää rahani ovat olleet loppu jo vähintään viikon verran. Ostan ruoan velaksi, jonka vuoksi seuraavassa kuussa kulutusluottojen lyhennyksiin menee taas enemmän rahaa. Kolmannes nettopalkastani menee tällä hetkellä niihin.

Jo lapsena opin, että rahaa ei saa käyttää mihinkään turhaan. Turhuuksia olivat etenkin lapsen omat tarpeet ja halut. Enkä niihin ikinä uskaltanut rahaa pyytääkään.

Sen sijaan varastin isän lompakosta rahaa. Aamuisin, kun kukaan ei ollut vielä hereillä, hiivin keittiöön, otin tuolin, nousin sille ulottuakseni ottamaan isän lompakon lääkekaapin päältä. Pari kolikkoa kerralla, jotta isä ei vain huomaisi. Tällä tavalla myös sisareni hankkivat ”taskurahaa”.

Peltosen kaupassa oli myynnissä kamera, jonka kovasti halusin. Tiesin, että sellaiseen on turha pyytää rahaa, joten varastin koko summan, noin 10 markkaa kerralla. En tajunnut, että kamera oli lelu. En tajunnut myöskään sitä, että minulta kysytään, mistä olen kameran saanut.

Kameran suljin ei toiminut kunnolla. Pelkäsin isääni kovasti, mutta halu ottaa valokuvia oli suurempi. Menin isän luokse kameran kanssa ja pyysin häntä korjaamaan kameran. Jouduin tunnustamaan kameran ostamisen varastetuilla rahoilla. En muista millaisen rangaistuksen sain. Sen muistan, että menin kameran kanssa Peltosen kauppaan ja siellä kamera laitettiin kuntoon.

Rakastin valokuvaamista. Kuvasin etenkin kissaani Pirpanaa, toisinaan sisariani ja joskus pyysin, että minusta otettaisiin kuva kamerallani. Vain muutama kuva on enää jäljellä ja ne olen lujasti liimannut albumiin. Tässä kuvassa olen melkein 11-vuotias ja sylissäni on Pirpana.

Valokuvaajaa minusta ei ole tullut. Se tosin saattaa johtua muista syistä kuin rahan puutteesta tai saituudesta.

Sanotaan, että ihminen katuu kuollessaan tekemättömiä asioita. Tiedän jo nyt, mitä minä kadun kuollessani: jokaista kertaa, jolloin olen rahanpuutteen vuoksi luopunut itselleni tärkeistä asioista. Ja niitä on useita.

Yritän löytää tasapainon itseni toteuttamisen, elämäni paremmaksi tekemisen ja rahanpuutteen välillä. Todennäköisesti tulen vastakin kieltäytymään jostain itselleni hyvin tärkeästä asiasta rahanpuutteen takia. Toivottavasti kuitenkin yhä harvemmin.

Matkustan junalla

Minulla on painajaisissa toistuva teema. Matkustan junalla, yleensä Niinimaalle tai Alavudelle, ja yhtäkkiä olen hirvittävässä vaarassa. Olen jäänyt junasta pois ja seison raiteiden välissä noustakseni toiseen junaan tai päästäkseni asemalle. Raiteet ovat hyvin lähellä toisiaan ja molemmista suunnista tulee juna kiitäen kovaa vauhtia. Junat ohittavat toisensa kohdallani enkä välttämättä selviä siitä hengissä.

Toinen versio junateemasta on, että olen jumissa muiden matkustajien kanssa aivan väärällä asemalla junan hypättyä raiteiltaan. Poispääsyä tuntemattomalta asemalta ei tunnu olevan, sillä sitä ei oikeasti ole olemassa.

Kolmas versio junateemasta on myöhästyminen. Risteysasemalla en ehdi seuraavaan junaan tai en löydä sitä raidetta, jolta juna lähtee. Joskus rautatieasema on vieras, sokkeloinen tai täynnä ihmisiä, että en pääse ostamaan junalippua.

Kaikista junapainajaisista huolimatta matkustan hyvin mielelläni junalla. Junassa on tilaa liikkua ja olla eikä kahvilla käynti pysäytä matkaa. Tosin matka Pohjanmaalta Helsinkiin tapaninpäivänä on tuskaa täynnä enkä sellaista matkaa ole vähään aikaan tehnyt.

Pelottavat painajaiset junien välissä olemisesta juontavat lapsuuden leikeistä. Niinimaan läpi kulki rautatie ja Niinimaan asema oli tavarajunien lastausasema. Pitkät ja tyhjät tavarajunat tukkivat kesäpäivisin lyhyimmän reitin matkalla lammelle uimaan. Ja mitä lapset tekevät tällaisessa tilanteessa? Juoksevat tietenkin junan alitse. Se oli hyvin pelottavaa, mutta uimaan piti päästä.

Äiti aina varoitteli lammessa uimisesta sen syvyyden takia. Hän ei tiennyt, että suurempi vaara oli matka lammelle.

Kuumina kesäpäivinä junaraiteisiin ilmestyi hellekäyriä, jotka suistivat junia raiteiltaan. Muistan kaksi tällaista junaonnettomuutta lapsuudestani, ihan kotini lähellä. En muista kenenkään kuolleen, mutta lapsen mieleen ne lisäsivät ajatuksen maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä vain voi sattua.

Juna oli silti se väline, jolla Niinimaalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pikajunat eivät Niinimaalla pysähtyneet vaan kiisivät hurjaa vauhtia oho. Sen sijaan lättähatulla pääsi Alavudelle tai Seinäjoelle, joista saattoi matkustaa minne mieli teki.

Sunnuntain iloksi G

Kuusi G-kirjailijaa.

Geen aloittaa Galsworthyn Forsytein taru, josta minun on häpeäkseni tunnustettava, että en ole sitä vielä lukenut. Aikomus lukea on silti vakaa, miksi muuten olisin kirjat ostanut.

William Gibsonin Neurovelho lumosi aikoinaan ja sai minut lukemaan muunkin Gibsonilta suomennetun tuotannon. Neurovelho on se kirja, joka toi keskusteluun ja jopa tieteeseen käsitteen kyberavaruus. 2000-luvun alussa verkkoviestintää opiskellessani tähän kirjaan viitattiin yhtenään. Tunsin olevani asioista hyvin perillä, koska olin lukenut Neurovelhon useaan kertaan. Neurovelhon maailma tuo aina mieleeni Besterin Päämääränä tähdet –teoksen, aivan kuin ne olisivat sukua toisilleen.

Gilbrethin sisarusten kirjoittaman Tusinoittain halvemmalla sain jouluna 1970 äidiltäni. Tämä on yksi niistä kirjoista, joilla leikin kirjastonhoitajaa. Olen päällystänyt kirjan kirjastomuovilla, tehnyt kirjan viimeiselle sivulle taskun ja siihen kirjan tiedot sisältävän kortin. Sen mukaan kirja on luokassa 85 ja sen numero on 101. Kortissa on toki myös kirjan tekijät (F BG JR – EGC) ja nimi. Lainaajatietoja varten on omat sarakkeensa, mutta ilmeisesti en ole malttanut lainata teosta koskaan kenellekään.

Olen lukenut Tusinoittain halvemmalla rikki. Sivut ovat irti, väärissä paikoissa ja viimeiset sivut puuttuvat kokonaan. Tyttären hyllyyn ostin kirjasta uudemman painoksen, mutta tästä loppuun luetusta kirjasta en luovu koskaan. Rakastin kirjan tarinoita, sen lämmintä ja rakastavaa tunnelmaa, josta ei ilkikurisuutta ja viisautta puuttunut. Koin suurta hengenheimolaisuutta tähän 12-lapsiseen perheeseen. Valitettavasti tästä kirjasta on tehty vain huonoja elokuvia.

Nikolai Gogolilta minulla on hyllyssä vain Muotokuva. Se on todella sääli, sillä Nikolai Gogol on venäläisistä vanhoista mestareista ollut minulle läheisin. Kuolleet sielut, Reviisori , Päällysviitta, Nenä, Mielipuolen päiväkirja lukuisat muut novellit vampyyreineen kuuluisivat tähän myös. Joskus kuvittelin olevani todellinen Gogol-tuntija, mutta en enää väittäisi sellaista.

Angelika-kirjoista hyllyssäni on vain ensimmäinen. Historiaa, romantiikkaa, eksotiikkaa ja vähän seksiä. Pidin Angelikoista aikoinaan todella paljon. Silloin haaveilin, että olisin sitten joskus aikuisena naisena yhtä viehättävä, vahva ja seksikäs kuin Angelika. Uudestaan en ole Angelikoja lukenut.

Graham Greeneä en ole juurikaan lukenut. Kunniakonsuli oli pitkään hyllyssäni, vaikka inhosin sitä. Olihan ensimmäinen poikakaverini sitä niin kovasti suositellut. Kolmas mies odottaa vielä lukijaansa. Ehkä voisin jatkaa sillä kirja ja elokuva –projektia.

Salaisuus

Mikä sille nyt tuli? Hei, mihin sä hävisit, kävitkö kaukanakin?

En minä sille mitään voinut, että niin tapahtui. Minä vain yhtäkkiä hävisin tästä maailmasta, en reagoinut mihinkään, en nähnyt, en kuullut mitään: silmäni seisoivat päässä, tuijotin ja puhuin sekavia. Jälkeenpäin en muistanut niistä mitään. Kohtaukset olivat hyvin lyhyitä, kestivät alle minuutin, mutta olivat ne silti havaittavia.

Vanhemmat veivät minut tutkimuksiin, ensimmäinen Helsingin reissuni oli matka Lastenlinnan sairaalaan. Siellä otettiin EKG eli aivokäyrä ja tutkittiin monin tavoin. Diagnoosi oli lievä lapsuudenaikainen epilepsia. Sain vahvan lääkityksen. Mogadonia ja Dihydantonia (tästä nimestä en ole varma) aamuin illoin. Niistä huolimatta hyvin jännittävissä tilanteissa sain kohtauksen. Kela-korttiini sain mystisen numeron ja perään 100 %.

Kävin vuoden kahden välein tutkituttamassa aivokäyräni. Ensin Helsingissä ja lopuksi Seinäjoella. Minulle tehtiin älykkyystestikin, joka kertoo enemmän siitä tietämättömyydestä, joka lapsuuden epilepsiaan vielä 1960-1970 –luvuilla liittyi kuin minusta.

Teini-iän myötä oireet hävisivät. Paranin. Pitkään minua hävettivät 100 %:n korvausprosentti ja numerosarja Kela-kortissani. Opiskeluaikoina kävin EKG:ssä saadakseni sen pois. Lääkäri selitti, että normaalista aivokäyrästäni huolimatta merkintää Kela-kortista ei poisteta. Sellainen ei kuulemma ole tapana.

Miksikö kerron tämän nyt? A-talkissa keskusteltiin narkolepsiasta ja sikainfluenssarokotteesta. Erästä äitiä haastateltiin. Hän halusi pysyä nimettömänä, koska ei halunnut tietää kaikkien tietävän juuri hänen lapsensa sairastavan. Ymmärrän sen kyllä.

Mutta.

Minun sairauteni salattiin myös. Opettajilta kouluissa, luokkatovereilta, kavereilta, sukulaisilta. Siitä ei saanut puhua, vaikka se olisi selittänyt outoa käytöstäni. Jälkeenpäin ajatellen en usko, että olisin tuntenut itseni vähemmän oudoksi tai erilaiseksi, vaikka kaikki olisivat tienneetkin sairaudestani. Ehkä pikemmin päinvastoin. Minun ei olisi tarvinnut tuntea itseäni kummalliseksi, kantaa salaisuutta, joka synnytti häpeää.

Ei ihme, että minusta tuli hyvin ujo tyttö, joka tappeli.

Sairauteni salaaminen tuntuu jälkeenpäin väärältä ratkaisulta. Kuinka oikein oli sitten antaa lapselle vahva lääkitys, on toinen asia. Auttoiko se edes? Olisiko kohtauksia muutenkin ollut vähemmän sinä aikana kun söin lääkkeitä? Turha sellaista on toki miettiä. Minä muuten inhoan lääkkeiden ottamista.

Pari vuotta sitten kävin neurologilla ankaran päänsäryn vuoksi. Kertoessani hänelle lapsuuden epilepsiasta lääkäri kääntyi uteliaan kiinnostuneena ja innostuneena puoleeni ja kysyi: Oliko sulla Petit Mal? Vasta tämä lääkärin asenne ja kysymys pois viimeisetkin häpeän rippeet. Aloin olla lähes ylpeä sairaudestani.

Joulukortti vuodelta 1968

Vanhin seinälläni oleva kortti on joululta 1968. Korttiin ei ole merkitty vuotta, mutta lähettäjät Kaija ja Liisa viittaavat juuri vuoteen 1968, sillä ainoastaan sinä vuonna olin tekemisissä Liisan kanssa. Kaija oli luokkakaverini koko kansakoulun ajan ja Liisa oli hänen isosiskonsa.

Syksyllä 1968 perustin luokkakavereideni Kaijan ja toisen Päivin kanssa salaseuran nimeltä Neliapila. Neljättä jäsentä salaseurassa ei koskaan ollut. Salaseuralla oli vihollisia, joille luonnollisesti annoimme heitä paremmin kuvaavat nimet, kuten Kiedä ja Viekas. Neliapilan jäsenillä oli myös salanimet. Minä olin Kova, Kaija oli Runni ja toinen Päivi oli Manu. Meillä oli salaiset tunnusmerkit ja jopa sormukset.

Neliapila ei riittänyt. Kaija ja minä aloimme kirjoittaa jatkokertomusta Päivänpaisteen ja Tupsuhännän seikkailuista. Päivänpaiste ja Tupsuhäntä olivat peikkolapsia, mutta ilmeisesti peikot aikuistuvan nopeasti, sillä he saivat myöhemmin lapsia. Vuorotellen kirjoitimme tarinaa vihkoon. Asiaan kuului, että kirjoittajan vaihdos tapahtui aina, kun Päivänpaiste ja Tupsuhäntä joutuivat jännittävään ja vaaralliseen tilanteeseen. Toisen piti selvittää tilanne ja jouduttaa peikot uuteen seikkailuun.

Olisimme varmaan lopettaneet tarinan lyhyeen, jollei Kaijan sisko Liisa olisi innostunut asiasta. Hän ryhtyi kuvittamaan Päivänpaisteen ja Tupsuhännän seikkailuja. Liisa oli taitava piirtäjä, jolla oli värisilmää. Kuvat olivat kauniita, hauskoja ja ne tekivät jatkokertomuksestamme paljon todellisemman. Silti jossain vaiheessa emme vain jaksaneet kirjoittaa enää.

Vihko Päivänpaisteen ja Tupsuhännän seikkailuista on vanhempieni kodissa, ainakaan en löydä sitä tavoideni joukosta. Muuten olisin liittänyt tähän kuvia tarinastamme.

Onneksi minulla on tämä joulukortti muistuttamassa.

Joulukorttivalokuvassa se on vasemmassa laidassa, neljännessä rivissä alhaalta.

Primäärireaktio

Olen joutunut miettimään primäärireaktioitani. Varsinkin sitä, joka saa minut suuttumaan ja lopettamaan tai tuhomaan jotain itselleni tärkeää.

Voi olla, että kaikki alkoi juoksemisesta. Tai oikeastaan se alkoi jo aikaisemmin. Muistan lapsuuden raivokohtaukset. Niiden vallassa rikoin usein jotain tärkeää. Rikoin keinutuolin. Rikoin herätyskellon, jonka herätysääni oli hyvin kaunis. Käytökselläni toivoin, että minut huomattaisiin, että minua rakastettaisiin. Olinhan jo seitsenvuotiaana kirjoittanut seinään: ”Miksi kaikki vihaavat minua?”.

Jälkeenpäin raivoamisen ja tuhoamiseni nolottivat. Piilottelin vintillä useita tunteja vaatekasojen ja tavaroiden takana. Äiti lähetti sisariani tarkastamaan, olenko siellä vielä. En muista, että he koskaan olisivat pyytäneet minua tulemaan pois piilostani. Kuikuilivat vain ja nauroivat. Se ei helpottanut oloani.

Raivoamisellani ja varsinkin tuhoamisellani halusin sanoa: ”Katsokaa, tästäkin olen valmis luopumaan, jos vain rakastatte minua!”. En tiedä, en ymmärrä, miksi ajattelin, että luopumalla jostain tärkeästä saan rakkautta osakseni. Vielä vähemmän ymmärrän, miksi tämä reaktio nousee edelleen piilotajunnastani pintaan.

En koskaan luovu tai tuhoa jotain, joka ei ole tärkeää. Jos rikon astian, kyse on kauneimmasta kahvikupista tai maljakosta. Nuorten parlamentissa toiminnan lopettaminen oli osittain seurausta tällaisesta primäärireaktiosta. Siihen vaikuttivat monet muut syyt, mutta yksi oli tällainen minulle tärkeän asian lopettaminen, sen juurineen kiskominen elämästäni.

Ja sitten primäärireaktion vallassa päätin lopettaa blogini. Olin kokenut, että isäni oli loukannut minua suuresti ja siksi jälleen kerran aloin tuhota jotain minulle todella tärkeää.

Tein parhaani. Systemaattisesti poistin tekstejäni ensimmäisestä kirjoituksestani alkaen. Se sattui perkeleesti. En pystynyt poistamaan kaikkia tekstejäni – onneksi niitä oli niin paljon. Ehdin kuitenkin poistaa muutaman sellaisen tekstin, josta itse pidän hyvin paljon.

Ensimmäistä kertaa primäärireaktioni kohdistui sellaiseen, jonka olen itse tehnyt ja luonut. Josta oli tullut osa identiteettiäni.

En tiedä, olisinko päässyt primäärireaktioni jäljille ilman sisariani. He olivat puhuneet asiasta ja yksi sisaristani oli sanonut: ”Päivi aina tuhoaa oman työnsä, oman merkityksensä”. Tai ilman ystävääni, joka kehotti minua kirjoittamaan tarinani juoksemisen lopettamisesta. En ole sitä tarinaa vielä kirjoittanut, vaikka olen sen useaan kertaan aloittanut.

Yritän päästä tästä primäärireaktiosta eroon. Helppoa se ei ole, sillä se on syvällä minussa ja saa minut toimimaan impulsiivisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Primäärireaktioni vallassa tuhosin myös yhden rakkauteni.

Ehkä tärkein keino muuttaa primäärireaktiotani on olla noudattamatta sitä. En ryhdykään tuhoamaan tai lopettamaan minulle tärkeää asiaa huomatessani, mitä olen tekemässä tai olen tehnyt.

Ehkä aloitan juoksemisen uudestaan. Päiväkävelyä jatkan.

Pyydän anteeksi jokaiselta suuttumukseni ja tuhoamisvimmani kohteeksi joutuneelta. Annan anteeksi itselleni.

Poliittinen kasvatus

”Kaikki on keskustapuolueen syytä.” Tähän äitini kommenttiin päättyivät useimmat hiukankin politiikkaa hipovat keskustelut lapsuudessani. Idealistisena alkiolaisena äitini oli hyvin pettynyt keskustapuolueeseen, joka hänen mielestään oli unohtanut Santeri Alkion hyvät opit. Suurimmat katkeruuden hetket liittyivät vuotuisiin verokalentereiden ilmestymiseen. Äitini tutki tarkkaan maanviljelijöiden veroäyrit ja vertasi niitä omiinsa. Miten nekin paljon maata ja metsää omistavat sikatilalliset maksavat vähemmän veroäyrejä kuin mitä hän maksoi pienestä, silloin koulun vahtimestari-keittäjän, palkastaan? MOT: keskustapuolueen syyllisyys oli todistettu. Toinen, lähes yhtä raskauttava todiste, oli järvien rehevöityminen.

1960-luvulla keskustapuolueen syyttäminen kaikesta pahasta ei ollut tapana. Eikä se ollut sitä etenkään Alavudella, jonka asukkaista suurin osa on uskollisia keskustan kannattajia ja äänestäjiä ( yli 51 % edellisissä kunta- ja eduskuntavaaleissa).

Alavutelaisittain tyypillisempää ehkä oli se, että äitini toisinaan varmemmaksi vakuudeksi osallistui poliittiseen keskusteluun kommentilla ”Saatanan sossut”. Tälle demereiden pirullisuudelle hän ei koskaan esittänyt perusteluja. Ehkä se oli vain sanonta, jota toisinaan oli soveliaampaa käyttää keskustelussa.

Nämä lähes irralliset lausahdukset muuttuivat perheessäni vitsiksi enkä usko sen synnyttäneen inhoa keskustaa tai demareita kohtaan. Mutta epäluottamus vallassaolijoita kohtaan jäi.

1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku oli myös Alavudella poliittisen aktiivisuuden aikaan. Kouluneuvostovaaleja pidettiin ja monet nuoret tunnustautuivat taistolaisiksi tai maolaisiksi. Kommunistinen opintopiiri jakoi oppejaan. Olin liian nuori ymmärtääkseni näistä muuta kuin kuilun ihmisten välillä. Yhtäkkiä pahiksia olivatkin kokoomuslaiset. Kysymykseeni kokoomuslaisten ajatusmaailmasta minulle vastattiin, että he kannattavat mm. apartheidia ja olisivat kannattaneet natseja. Etelä-Afrikan harjoittama apartheid oli siihen aikaan pahimpia tietämiäni asioita. Eihän sellaista voi kukaan kannattaa, mutta aloin kuitenkin suhtautua varauksellisesti kokoomuslaisiin. Ymmärtääkseni jotain lainasin Marxin Pääoman. Luin muutaman sivun, mutta ei ymmärrykseni siitä lisääntynyt.

Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, kuinka tuon ajan voimakas aatemaailmaa värittää ihmisten tapoja käsittää ja arvottaa asioita. Annan esimerkkejä. Kaupallisuus on pahasta. Kaupallisesti menestynyt bändi, ei kai sellainen voi olla hyvä. Agatha Christie kirjoitti vain yläluokan näkökulmasta, siispä hänen kirjansa ovat vain halpaa viihdettä. Viihde on pahasta, koska se ei sivistä ihmistä eikä sisällä yhteiskunnallista ajattelua. Aikakauden keskeisin ajatus taisi kuitenkin olla käsitys yhteisön ylivoimaisuudesta yksilöön verrattuna. Joukossa on voimaa ja yksilön on sopeuduttava ja alistuttava yhteisön edun mukaisesti.

Noin ei enää ajatella. Kaupallisesti menestyneen bändin täytyy olla hyvä, ei kai se muuten menestyisi. Vapaa-aikana hakeudutaan viihteen pariin sankoin joukoin. Ja yksilö on kuningas yksinäisellä saarellaan.

Odotan jo antiteesia.

edit: Miten tällainen virhe pääsi tekstiin, missä ajatukseni olivat. En odota antiteesia vaan synteesiä.

Tiedonjanoa ja mielikuvitusta

Niinimaan koulun kirjastossa oli lapsuuteni tärkein ja rakkain kirja. Luin ja selasin sen yhä uudelleen. Kyseessä on WSOY:n kustantama Kompassi: nuorten tietokuvasto vuodelta 1959. Kannessa kerrotaan kirjassa olevan 430 värikuvaa, mutta ei kirjan kiehtovuus perustunut pelkästään kuviin. Teoksen 48 artikkeleista suosikkejani olivat
Marco Polo Kiinassa
Meren aarrekammiosta
Maapallomme maailmankaikkeuden osana
Ihmissuvun aamu
Muinaisaikojen eläinmaailmasta
Marie Curien tarina
Käärmeet – äänettömät murhamiehet
Avaruuden kiertolaiset
Jalokivet
Kreetan labyrintti.

Olin tiedonhaluinen lapsi ja nämä artikkelit osittain tyydyttivät uteliaisuuttani ja osittain loivat lisää kysymyksiä. Tähdistä, avaruudesta ja pyrstötähdistä lukeminen saivat minut haaveilemaan astronomin urasta. Vakavissani harkitsin paleontologiksi ryhtymistä, sillä rakastin dinosauruksia. Olisin halunnut tietää niistä paljon enemmän ja kuvittelin itseni loistavaksi dinosaurustutkijaksi, joka tekee sensaatiomaisia löytöjä.

Käärmeet kiehtoivat minua ja luin niistä kaiken, mitä käsiini sain. Eläinten maailma –kirjasarjan käärmeitä käsittelevän osan osasin ulkoa. Käärmeet kiehtoivat, koska ne olivat kauniita, salaperäisiä ja vaarallisia. Niinimaalla oli kyykäärmeitä, joita varsinkin kissanpennut ihmettelivät kovasti. Kerran meillä oli lemmikkinä kyykäärme, kerron sen tarinan ehkä joskus. Salaperäisyyden vuoksi myös merten syvyydet kiehtoivat. Ihmettelin artikkelin kuvitusta, etenkin syvänmeren kalojen valoelimiä. Minusta oli ihmeellistä, että kaloilla oli omat lamput mukanaan aina.

Vaikka Marie Curie oli naisesikuvani, fyysikoksi ja kemian tutkijaksi en koskaan halunnut. Maria Curiessa kiehtoi hänen elämäntarinansa, ponnistelunsa päämäärien saavuttamiseksi ja työn tekeminen yhdessä rakastetun Pierren kanssa.
Kompassi on edelleen minulle rakas. Enää se ei ole väline tiedonjanon ja mielikuvituksen tarpeiden tyydytykseen. Sen sijaan se toimii nostalgisena matkana lapsuuteen ja se auttaa ymmärtämään, miten minusta tuli minä. Kirjan ansiosta minulle ei enää riittänyt pelkästään se, mitä lähiympäristöni minulle kertoi. Tiesin, että maailma oli paljon enemmän ja halusin tietää siitä kaiken.

Siksi lähdin opiskelemaan historiaa. Koin suunnattoman pettymyksen, kun tajusin, etten millään voi tietää kaikesta kaikkea.

Kyllä me leikittiin

Elämä sisarusparvessa ei ollut pelkkää tappelua vaikka edellisestä postauksesta saattaisi hätäisesti niin päätellä. Keskeisimpiä leikkejämme olivat "Ravintolassa istuminen", "Kauppa" ja "Merenpohjan elämää".

Olimme televisioista nähneet, kuinka keskeistä osaa aikuisten elämässä ravintolassa istuminen esitti. Niinpä harjoittelimme sitä istumalla lastenhuoneen pöydän ääressä ja juomalla litrakaupalla vettä. Iltamista olimme oppineet, että asiaan kuului säkenöivä ja lakoninen keskustelu sekä tanssi. Tanssi tarkoitti hyppimistä ja veden hölskymisen kuuntelua. Ravintolassa istuminen oli toisinaan kauppaleikin huipentuma.

Kauppaleikki alkoi aina rahanteolla. Rahaa tarvittiin valtavat määrät ja toisinaan kävi, ettei itse leikki enää jaksanut kiinnostaa. Kauppiaaksi valittu rakensi itselleen kaupan ja valitsi myynnissä olevat tuotteet leluistamme ja joistakin äidin tavaroista. Toiset rakensivat itselleen kodin mahdollisimman kauniiksi. En muista, että koti olisi ollut perhe tyyliin isä, äiti ja lapset. Koti oli kunkin oma koti, mitä sinne muita ihmisiä lisäämään. Kaupassa ostoksilla käynti tarkoitti keskustelua säästä ym. small talkia sekä hinnoista tinkimistä. Tulenarka tilanne, jos kauppias ja asiakas olivat eri mieltä sopivasta hinnasta.

Merenpohjan elämän innoittajana oli Pieni merenneito. Olimme pikkukaloja, joiden elämää varjostivat vaaralliset, isot haikalat. Pikkukalat eivät lojuneet pohjamudissa ja siksi lattialle ei saanut astua. Rangaistusta lattialle astumisesta en muista. Haikalat eivät olleet abstrakteja mielikuvitushahmoja. Haikalan roolissa olivat vanhempamme ja kaikki muut aikuiset, roolituksesta tietämättä. Muissakin leikeissä vanhemmat saivat tietämättään esittää pelottavaa vaaraa – ja siinä usein onnistuen tullessaan keskeyttämään leikkimme.

Edellä mainittuja leikittiin lastenhuoneessa. "Haukkaa ja pikkulintuja" leikittiin keittiössä ja olohuoneessa, sillä siinä pääsi juoksemaan ympyrää. Tämä oli kielletty leikki, jota leikittiin äidin ja isän ollessa saunassa. Koulun luokkahuoneista alaluokka oli lomien ajan suosikki, sillä siellä olivat köydet. Silloin leikittiin "Tarzania liaanissa" ja ihmeteltiin, miksei Tarzan-elokuvissa ikinä näy lannevaatteen alta mitään. Olisihan sieltä kaiken järjen mukaan pitänyt näkyä jotain, vai oliko Tarzanilla muka kalsarit lannevaatteen alla?

Kokki eli vintti oli jännittävä seikkailujen, piilo- ja vaateleikkien paikka. Siellä oli useita huoneita ja komeroita. Yksi huone oli täynnä äidin ja isän vanhoja vaatteita, mm. isän nahkainen moottoripyöräkypärä ja äidin itse tekemiä leninkejä, joista kauneimmat aiheutti monta riitaa prinsessaleikeissä. Kokilta pääsi myös välikatolle etsimään sahajauhojen joukosta pääkalloja ja luita, joita tarinan mukaan sieltä olisi pitänyt löytyä. Ahkerasta etsimisestä huolimatta niitä ei löytynyt.

Ulkoleikit olivat sosiaalisempia, koska niihin usein osallistuivat kylän muut lapset ja nuoret.

Olin tappelija

Heti aamusta olin ärtyisä. Kiroilutti. Kun ystäväni aamupäivällä soitti, oli jokaisessa lauseessani jokin kirosana. Pidän kiroilusta, mutta kiroilen vain poikkeustilanteissa. Päivän mittaan rauhoituin ja ärtyisyys muuttui tehokkaaksi toimintakyvyksi, jota kiireisessä päivässä tarvitsin.

Kiroilu on hyvä tapa purkaa turhaumia ja aggressioita ja se antaa voimaa. Lapsuudessani kiroiluun ei kovasti kiinnitetty huomioita. Ehkä siksi opin vain perisuomalaisia kirosanoja kuten ’perkele’, ’saatana’, jumalauta’ ja ’hitto’. Sitä v-alkuista sanaa ei lähiympäristössäni käytetty kirosanana ja siksi opin sen käytön vasta aikuisena. Äitini kiroili usein kotitöitä tehdessään. Hän ei kovaan ääneen huutanut kirosanoja. Sen sijaan hän sihisi. Opin häneltä, että siivoaminen sujuu oikein hyvin kirosanoja huudellen. Opin kiroilemaan hiljaa ja mielessäni tyttäreni huomautettua siitä. Hänen puuttumisensa kiroiluuni tuntui sananvapausloukkaukselta, jonka jälkeen siivoaminen tuntui tahmealta työltä.

Vihan ja aggression purkamiseen kiroilu on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin väkivalta. Tämän oppiminen vei minulta monta vuotta. Olin lapsena kova tappelemaan. Lapsuudessani sisarteni kanssa hoidimme kaikki erimielisyytemme hyökkäämällä toistemme kimppuun. Revimme hiuksista, purimme, raavimme ja löimme toisiamme. Tappeluissa emme käyttäneet muita aseita kuin kehoamme, mutta uhkasimme toisiamme jopa puukoilla, puuhaloilla ja - hämähäkeillä. Sen verran meillä oli järkeä, että emme uhkauksia toteuttaneet.

Tytöt ovat niin rauhallisia ja lempeitä lapsia. Leikkivät vain nukeilla ja koettavat olla kilttejä.

Sain tappelijan maineen. Ensimmäisellä luokalla isot pojat yllyttivät luokkani ainoan pojan kimppuuni vain nähdäkseen tytön tappelevan. Yllätyin ja suutuin pojan hyökkäyksestä. Tappelin tosissani , purin ja kynsin, minkä ehdin. Opettajani, nuori nainen, tuli lopettamaan tappelun. Nähdessään kynsieni jäljet pojan kasvoissa hän päätti rangaista minua tappelusta. Nöyryyttävästi hän leikkasi kynteni. Poikaa ei rangaistu mitenkään. Janosin kostoa ja tappelin tämän pojan kanssa vuosien mittaan muutaman kerran.

Vielä oppikoulun aloitin tappelijana. Hyvin nopeasti sain huomata, ettei sitä katsottu hyvällä, että tyttö käyttää asioiden selvittelyyn nyrkkejä. Opettelin toisen tavan reagoida asioihin. Tai oikeastaan se tuli luonnostaan ujouteni saattelemana. En reagoinut mitenkään ja lopulta en kuullut enkä nähnyt, kuinka minua kiusattiin. Myöhemmin aikuisena kouluaikaa muistellessani tajusin, että minua pidettiin outona ja omituisena ja siksi minua kiusattiin.

Edelleenkin tilanteessa, jonka koen kiusalliseksi ja hyökkääväksi, ensimmäinen reaktioni on tulla mykäksi. Sanat löydän usein jälkikäteen, eivätkä ne silloin auta. Mutta riittävästi ärsytettynä olen aikamoinen verbaalikko. Joskus kesken riidan huomaan ajattelevani, että olipa tuokin loistavasti analysoitu ja ilmaistu ja toivon osaavani aina ilmaista itseäni yhtä hyvin.

Niinimaa

Kesäinen junamatkustaja katseli ikkunasta ohi vilistäviä maisemia. Niinimaan ohittaessaan matkustaja huokaisi mielessään: ”Tältä maaseutu näyttää, tämä on sitä oikeaa maaseutua”.

Totta. Laitumella laiduntava hevonen, koivujen välistä vilkuttava sininen järvi sekä punaiset, valkoiset ja keltaiset talot, maantie ja kauppa.

Väärin. Niinimaan asukkaista vain muutama perhe sai tulonsa maataloudesta. Niinimaa oli rautatieläisten kylä. Tavarajuniin lastattiin sepeliä ja turvetta. Asemalla oli aina useita tavarajunia odottamassa lastausta. Lapsena rohkeuden mitta oli kulkea tavarajunan ali. Se oli niin pelottavaa, että vieläkin näen painajaisia Niinimaan junista ja niiden alle lähes jäämisestä.

Jos Niinimaalta haluttiin pois, matkustusväline oli useammin juna kuin auto. Junalla kävin hakemassa kissanpennun Sydänmaan asemalta, junalla tulin koulusta pois, junalla lähdin lauantaisin nuorisoseuralle tai Aulavalle. Rautatie aiheutti senkin, että niinimaalaiset nuoret lähtivät Seinäjoelle oppikouluun. Tämä mahdollisuus lopetettiin tylysti ja nuoremmat niinimaalaiset pakotettiin käymään koulunsa Alavuden oppikoulussa. Niinimaa oli pieni kylä, jonka olemassaoloa eivät useimmat alavutelaisetkaan tienneet. Kun oli minun aikani aloittaa oppikoulu, usein esitetty kysymys oli ”Mikä Niinimaa, missä sellainen on?”.

Rautatieläisten lisäksi Niinimaalla oli kaksi yritystä: Peltosen kauppa ja kuljetusliike Veljekset Sihvonen. Peltosen kaupasta sai ostaa hevosen längistä irtokarkkeihin ja tietenkin keskiolueen. Kylän vanhemmat miehet kerääntyivät päivittäin kauppaan ostamaan ja juomaan keskiolutta. Peltosen kauppa oli aina auki, sillä sunnuntaisin sieltä myytiin elintarvikkeita takakautta. Tällöin piti ostokset tehdä Peltosen kodissa, jota vartioi pelottava beagle-rotuinen koira.

Läheinen Kaatialan louhos antoi elannon Sihvosen veljesten lisäksi yhdelle perheelle, jonka isä oli siellä jonain pomona. Louhos lakkautettiin ja perhe muutti pois.

Niinimaalla oli kahden opettajan kansakoulu. Oppilaita oli joka vuosi vähemmän. Ensin koulu yhdistettiin toiseen kouluun ja 70-luvun puolivälissä se lakkautettiin. Koulun lisäksi Niinimaa menetti silloin myös sivukirjastonsa, jonka hoitaja äitini oli. Niinimaan juna-asema muuttui pysäkiksi ja lopulta sekin lakkautettiin. Kauppaa pitäneet Eino ja Vieno kuolivat. Muutaman vuoden kauppaa piti heidän poikansa, mutta hän lakkautti sen kannattamattomana.

Juna viilettää Niinimaan ohi. Maisema on muuttunut. Järvi pilkottaa edelleen, mutta hevosta ei näy. Kauppaa ei ole ja vain jokunen talo näyttää asutulta. Nyt Niinimaa näyttää tyypilliseltä maaseudulta – autioituneelta.

Linkki Eric Flognyn Niinimaa-kuviin. Eric on äitinsä puolelta niinimaalainen ja isänsä puolelta pariisilainen.