Synttäreitä ja kesäsuunnitelmia

Olen synttärisukua. Lapsille järjestämme sukusynttärit vielä heidän täyttäessä 18. Useimmat meistä juhlivat omia synttäreitään joka vuosi. Minä juhlisin synttäreitäni joka kuukausi tai mieluummin joka päivä, mutta jokapäiväinen juhliminen voisi käydä jo työstä … ja voisi olla vaikea saada ihmisiä juhlimaan samaa asiaa joka päivä.

Viikon aikana olen saanut osallistua kahden sisarentyttäreni synttäreille. Vuosien aikana lasten isänpuoleiset sukulaiset ovat tulleet tutuiksi ja heitä on kiva tavata vähintään kerran vuodessa. Juttelemme, nauramme ja syömme hyvin. Nykyään kevyesti salaattia lisukkeineen, mutta ehdottomasti pöydässä on synttärikakku.

Tänään teimme suunnitelmia ja sopimuksia kesää varten. Ehdotin vanhimmalle sisarentyttärelleni, että hän lähtisi kanssani Finnconiin heinäkuun puolessa välissä. Hän oli ensimmäistä kertaa Finnconissa viime vuonna ja piti siitä paljon. Iloissani julistin muille, että lähden Ainon kanssa Finnconiin Jyväskylään. Silloin toiseksi vanhin sisarentyttäreni sanoi voivansa tulla myös. Hän osallistui Jyväskylässä Finnconin yhteydessä pidettävään Animeconiin silloin kun se siellä viimeksi oli, kai vuonna 2007. Päätimme lähteä kaikki kolme.

Tyttäreni katseli vierestä, sillä en pyytänyt häntä mukaani. Häntä ei Finncon tai Animecon kiinnosta, vaikka juuri hän tutustutti minut animeen, mangaan, cosplayhin ja j-rockiin. Hänellä on samaan aikaan vieras Englannista, joten ajankohta ei edes sovi hänelle.

Scifiin minut tutustutti Alavuden kirjasto, jossa uteliaan ja tarinanälkäisenä kuljeskelin hyllyjen välissä löytääkseni hyvää luettavaa. Silmiini osui kummallisen niminen kirja ”Välijääkausi 4”, tekijänä joku Kobo Abe. Luettuani sen halusin lukea lisää tätä merkillistä kirjallisuutta, joka ihmettelee, millainen maailma voisi joskus olla.

Ihme ja ihmetys on ollut usein eniten kirjavalintoihin vaikuttanut seikka. Tätä ihmetystä ja ihmettä menen kesällä kokemaan Finnconiin. Nuoret sisarentyttäreni pitävät huolen siitä, että saan katsella asioita myös nuorten silmin, uusina!

Viime vuoden Finnconista kirjoitin neljä juttua.

Kaikkihan me ollaan siellä

Tänään huomasin, että 12-vuotias sisarenpoikani on laatinut itselleen Facebook-profiilin. En lähettänyt hänelle kaverikutsua. Sen sijaan näin, että hänellä oli kaverinaan lähes vuoden nuorempi serkkunsa.

Facebookin säännöissä sanotaan, etteivät alle 13-vuotiaat saa käyttää sitä. Niinpä sisarenpoikani oli lisännyt ikäänsä kuudella vuodella. Jotta rekisteröiminen olisi täysin varmaa, hän oli myös vaihtanut syntymäpäivänsä tammikuulta heinäkuulle.

Miksi Facebookissa on tällainen ikärajoitus, jonka kaikki FB:hen haluavat nuoremmat kiertävät ilmoittamalla ikänsä väärin? Pitäisikö lapsille olla oma Facebook? Eikä Habbo Hotel tai IRC-Galleria riitä?

Mielelläni poistaisin Facebookista ikärajoituksen. En pidä siitä, että lapsille opetetaan näin kiertäen, että säännöt ovat vain rikkomista varten. Ihmettelen sitä, että ainakin joillekin alle 13-vuotiaille Facebook-profiili vaikuttaa olevan statuksen paikka. Onhan se hienoa olla siellä, missä aikuisetkin. Sanotaan, että kaikki ovat netissä, mutta sen voisi tarkentaa: kaikki ovat Facebookissa. Lapset, isät, äidit, exät, mummut ja vaarit.

Ei sentään – vielä.

Oltuani pari viikkoa taas Facebookissa pidän sitä hyvänä välineenä yhteydenpitoon ihmisten välillä. Aikuisten tavoin myös lapset haluavat pitää yhteyttä kavereihin. Vaikka siihen on lukuisia välineitä, kuten kännykkä ja mese, niitä ei kuitenkaan ole liikaa. Mitäpä muuta ihmiset haluaisivat kuin olla yhteydessä toisiinsa?

Minustakin tuli äiti

En koskaan haaveillut äitiydestä. Tsernobylin onnettomuuden jälkeen allekirjoitin addressin, jossa sitouduttiin synnytyslakkoon. Se oli helppo allekirjoittaa, en uskonut tekeväni lapsia.

Noin kuukautta vaille kolmekymppisenä pillerireseptini loppui. Olin lukenut, että kolmekymppisten on vaikeampaa tulla raskaaksi enkä siksi pitänyt kiirettä uuden reseptin hankinnassa. Puolisoni kanssa meni oikein hyvin, rakastimme toisiamme syvästi ja nukuimme käsi kädessä. Marraskuun lopulla tajusin odottavani lasta. Se oli jännittävää ja ihanaa, totta kai halusin lapsen. Rakastimme tulevaa lastamme. Kutsuimme häntä Jukutä-nimellä Pauli Heikkilän mainion pakinan perusteella. Siinä hän analysoi, mistä suomenkielinen sana vauva on saanut alkunsa.

En tiennyt mitään lapsista enkä vauvoista.

Saimme ihanan tyttären, jolla oli Kätilöopiston yöhoitajan mukaan ”pirun kova ääni”. Syy runsaaseen ja kovaääniseen itkuun ei ollut koliikki, vaan hänellä oli osittainen mahaportin tukkeuma. Tyttäreni ei oppinut imemään rinnasta enkä minä oppinut imettämään. Kolmen viikon päästä luovutin ja siirryin äidinmaidonvastikkeeseen. Syöminen sattui tyttäreen ja hän oksensi miltei kaiken syötyään. Neuvolassa eivät pitäneet tätä huolestuttavana, sillä hän kasvoi hyvää vauhtia.

Vatsakipua kesti vuoden verran. Sen ajan hän itki. Kun hän oli vatsallaan reisieni ja polvieni päällä, hänen olonsa oli helpompi. Vietin vuoden istuen niin. Katsoin Twin Peaksit, Salaiset kansiot, mitä vain televisiosta tuli. Luin tyttärelle ääneen satuja, Hesaria, mitä vain.

Päätin, että toista lasta en tee. Suurin syy siihen oli mieheni babyblues. Lapsen syntymän jälkeen hän masentui syvästi ja palasi traagiseen ja onnettomaan lapsuuteensa. Hän myös koki tulleensa syrjäytetyksi ja se oli varmaan totta. Voimani eivät riittäneet muuhun kuin lapsen ympärivuorokautiseen hoitoon.

Palasin töihin. Vein tyttären päiväkotiin matkalla töihin ja hain hänet sieltä matkalla kotiin. Laitoin ruoan, siivosin kodin, hoidin lapsen. Ja luin mieheni itsemurhaviestejä. Lähes päivittäin kotiin palatessani keittiön pöydällä oli häneltä viesti: ”En jaksa enää, parasta että tapan itseni”.

Hän sai sairaslomaa ja kävi psykologin juttusilla pari kertaa. Psykologi ehdotti hänelle kotoa poismuuttoa. Viikkoa ennen vappua hän muutti. En tajunnut sitä lainkaan, vaikka olimme sitä ennen hyvissä ajoin sopineet lapsen elatuksen järjestämisestä.

Olimme asuneet mieheni työsuhdeasunnossa. Minut häädettiin asunnosta hänen lähtönsä jälkeen. Sain kaupungilta nykyisen vuokra-asunnon. Aloitin elämän yksinhuoltajana.