Suomi on mitätön maa

Suomi on mitätön maa.

Niin mitätön, että Painonvartijat (WeightWatchers) lopetti toimintansa Suomessa kesäkuussa 2010. Työsarkaa Painonvartijoilla olisi ollut. Terveyskirjaston mukaan suomalaisista aikuisista miehistä normaalipainon ylittää kaksi kolmasosaa ja naisista yli puolet.

Painonvartijoiden lähtöä Suomesta perusteltiin taloudellisilla syillä, ei ollut riittävästi ihmisiä, jotka olivat valmiita maksamaan laihduttamisestaan. Painonvartijat jätti kuitenkin tyhjiön laihdutusmarkkinoille ja alalle on tullut runsaasti uusia yrittäjiä. Vaikka kilpailu asiakkaista on kova, asiakashinnat ovat korkeammat kuin Painonvartijoilla oli.

Tänään julkaistun uutisen mukaan lieväkin ylipaino saattaa aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman.

Suomi on niin mitätön maa, että amerikkalainen Sandrew Metronome on ilmoittanut lopettavansa Warner Brosin elokuvien levittämisen Suomessa maaliskuussa 2011. Myöskään muissa Pohjoismaissa ei Sandrew Metronomen levittämänä Warner Brosin elokuvia sen jälkeen enää nähdä.

Toivottavasti joku muu elokuvien levitysfirma ryhtyy levittämään Warner Brosin leffoja. Olisi erittäin ikävää, jos esim. Harry Potter ja Kuoleman varjelukset, osa 2 jäisi kokonaan näkemättä ensin elokuvateatterissa ja sitten dvd:nä.

En ole lukenut maabrändivaltuuskunnan raporttia Tehtävä Suomelle. Tehtävien antaminen kaikille suomalaisille ja erikseen erilaisille ryhmille, kuten opettajille, pomoille ja vanhemmille, on ideana oivaltava, nerokas. Ehkä suomalaisten itsetuntoa saadaan siten nostettua. En tiedä, olisiko paremmasta maabrändistä ollut apua silloin, kun Painonvartijat lopetti Suomessa tai silloin kun Sandrew Metronome teki ratkaisunsa. Voi olla.

20 %

Olen kävellyt töihin ja takaisin siitä lähtien, kun aloitin kävelykauden. Kenkäni eivät ehkä ole parhaat mahdolliset sillä, nilkkani kipeytyivät heti ensimmäisen päivän jälkeen. Kävellessäni en sitä tunne, vaan vasta töissä laitettuani korolliset työkengät jalkaan. Tänään ovat myös reiteni olleet kipeät, tosin se saattoi tulla keväthuumasta. Kävelin ohuissa sukkahousuissa ja ohuessa mekossa eikä siellä aivan niin lämmin ollut.

Kävelyn jälkeisiä kipuja en kävellessäni ajattele. Nautin ulkona olemisesta ja liikkumisesta. Ihmisten katselemisesta. Kaupungin puhdistautumisesta samalla kun hämmästelen hiekan määrää kaduilla. Askeleitani tahdittaa usein ipodissa soiva Kauko Röyhkä, Kävelen, Lauralle ja muut upeat biisit. Ohessa Kauko Röyhkä vuonna 1985.



Kävely vauhditti painonpudotustani, joka on ollut hyvin hidasta tämän vuoden. Olen toki ajatellut, ettei vauhti ole tärkeintä vaan päämäärä. Tänään saavutin yhden tavoitteen: olen laihtunut 20 % aloituspainostani. Tästä välietapista on hyvä jatkaa!

Tammikuun alut

Tammikuu on uusien alkujen aikaa. Minullekin, vaikka syksy on se aika, jolloin tietoisesti aloitan uutta. Tammikuun alut tapahtuvat nopeasti, impulsiivisesti ja vaistomaisesti. Ehkä isot asiat saavat alkunsa juuri niin.

Tammikuussa 1987 olin työtön. Sisareni kertoi työpaikassaan olevan vapaa paikka. Soitin yhteyshenkilölle ja sovimme haastattelun ajankohdaksi seuraavan maanantain. Aloitin työt seuraavana keskiviikkona. Olen siinä työpaikassa edelleen. Välillä olen ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Pari vuotta olin toisessa organisaatiossa äitiysloman ja hoitovapaan sijaisena. Todennäköisesti myös pysyn työpaikassani eläkeikään asti.

Työpaikan saaminen, helsinkiläiseksi muuttuminen ja kihlatun kanssa yhteisen elämän aloittaminen olivat isoja asioita tammikuussa 1987. Ehkä siksi mieleeni jäivät voimakkaasti pakkaset. Silloin oli vielä kylmempi kuin nyt. Helsingin lämpötila pyöri 30 pakkasasteen tienoilla ja muistan useana päivänä olleen yli 30 astetta. Se oli hirvittävää, mutta silloin pakkanen päättyi parin viikon jälkeen. Nykyinen pakkauskausi taitaa vaan jatkua …

Tasan vuosi sitten liitin Päiväkävelyllä-blogin Blogilistalle. Omien tekstien asettaminen vieraiden ihmisten luettavaksi ja kommentoitavaksi oli minulle iso askel. Itseni suojaksi rakentamieni muurien purkaminen oli alkanut. Nykyään se jatkuu mm. itseni esille kaivamisena eli laihtumisena. En ole enää vähään aikaan uskonut tarvitsevani ylimääräisten kilojen muodostamaa suojaa muita ihmisiä vastaan. Minulle laihtuminen tarkoittaa sitä, että uskallan päästää toisen ihmisen lähelle itseäni.

Herkunhimo

Painonvartiointi on sujunut oikein hyvin. Olen laihtunut viidessä viikossa viisi kiloa. Nälissäni en ole ollut, sillä olen ahkerasti syönyt hedelmiä ja kasviksia. En usko kilo/viikko –vauhdin jatkuvan pitkään. Joka kerta viikoittainen vaa’alle meno jännittää, vaikka huomaan vaatteideni mahtuvan paremmin ylleni.

Haaveilen hoikemmasta minusta. Kuinka on helppo ostaa ihania ja kauniita vaatteita. Kuinka kaunis sitten olenkaan. Mietin, kuinka paljon laihdutan – normaalipainon keskivaiheille vai alarajalle. Katselen kuvia itsestäni nuorena ylioppilaana, jolloin painoin 54 kiloa. Miltä näyttäisin, jos tämän ikäisenä painaisin niin vähän? Pystyisinkö laihduttamaan niin paljon? Ja miksen pystyisi?

Sitten on joitakin asioita, joita en pysty vastustamaan. Jos kodissani on makeita herkkuja (ostan niitä toisinaan tyttärelleni), en saa rauhaa ennen kuin ne kaikki on syöty. Mitä pikemmin, sitä parempi. Syön vaikka itse kaikki. Taannoin purkillinen Rainbow’n pähkinäsuklaalevitettä kesti kolme päivää. En tiedä, miten tästä herkunhimosta pääsisin eroon. Luontevin ratkaisu olisi olla ostamatta niitä. Se tarkoittaisi sitä, että en osta niitä tyttärelleni, koska itselleni en niitä osta.

Tämä ratkaisu ei vie herkunhimoa, se vain estää sen toteuttamisen. Tunnen itseni ja epäilen, etten koskaan pysty vastustamaan suklaata, jäätelöä, mutakakkua ja mitä niitä ihanuuksia onkaan. Jonkin aikaa ehkä, mutta sitten se taas iskee. Annan periksi. Päätän syödä, mutta samalla päätän, etten sinä päivänä syö enää muuta kuin kasviksia ja hedelmiä ja juon vain vettä tai Cokis Lightia. Onko tämä sitten niitä terveellisiä ruokatottumuksia?

Kokonainen ihminen

Olen kärsinyt lihavuudestani (oletetusta tai todellisesta) vuosikymmeniä. Monesti olen olettanut, että parisuhteistani ei tullut mitään, koska olen toisen mielestä lihava. Enkä silti ole laihduttanut. Kummallista, että olen antanut itseni jäädä sellaiseen alennuksen tilaan. Että olen heti kättelyssä sanonut itselleni ja muille, että olen ihana, älykäs, viehättävä ja seksikäs, mutta lihava. Joten et kai sinä minua tosissasi tahdo? Ethän millään voi haluta ylipainoista naista? Ja niin oma epävarmuuteni, oma itseluottamuksen puutteeni alkaa nakertaa suhdetta. Eikä siitä sitten mitään tule.

Tästä ehkä johtuu tapani syrjäyttää itseni ollessani suhteessa. Näetkö, vaikka olen lihava, olen valmis tekemään takiasi vaikka mitä – kunhan et pyydä minua laihduttamaan. Jos sanallakaan/eleelläkään vihjaiset siihen suuntaan, että olen lihava tai et halua minua enää läskieni takia, loukkaannun syvästi.

Loukkaannun, koska se on oma pelkoni. Koska pelkään/uskon toisen ajattelevan niin. Että alkuhuuman jälkeen toinen alkaa miettiä: mitä hittoa teen tuon lihavan naisen kanssa. En ole uskonut, että minua voisi rakastaa ja haluta, koska olen ihana. Ja niin suhteet ovat päättyneet. Eräs miesystäväni julisti koko ajan olevansa esteetikko. Siksi hän ei voinut sietää lihavia naisia. Otin hänen sanansa itseeni. Olimme tavanneet normaalipainoisena aikanani, mutta uskoin hänen inhoavan vartaloani. Niin heikko itseluottamukseni oli.

Painonvartioinnin yksi tavoite on saada ihminen uskomaan itseensä – tietyin edellytyksin. Opittuani terveelliset elämäntavat olen yhteiskunnan täysin kelvollinen jäsen, täytän tietyt kriteerit. Tällainen tuntuu ikävältä. En ole koskaan pitänyt ehdoista enkä edellytyksistä, koska ne väheksyvät itse asian.

Ehkä nyt elämänkokemukseni riittää alistumaan, suostumaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Ainakin olen aloittanut terveiden ruokailutottumusten opettelun ja laihduttamisen. Meidän oletetaan olevan hoikkia, terveitä ja kauniita. Ja jos ihminen ei sitä ole, painaa syyllisyys hänen itsetuntonsa maanrakoon. Ainakin minulle on käynyt niin parisuhteiden osalta. Muilla elämänalueilla en ole antanut sen haitata. Olen mikä olen ja se kelvatkoon muille. Olen ajatellut, että olen hyvä sellaisena kuin olen, miksi minun pitäisi alistua näihin odotuksiin ja kotkotuksiin. Eikö ihminen itse ole tärkeä, ei se miltä hän näyttää?

Tällainen ajatus perustuu käsitykseen ihmisestä sekä henkenä että ruumiina, kaksijakoisena. Kunnon Descartes korosti hengen ylivoimaisuutta ruumiin kustannuksella. Näin Descartes on jokaisen ylipainoisen ihmisen suosikkifilosofi, koska hän tavallaan antaa luvan olla lihava. Henki kuitenkin kaiken ratkaisee.

Entä jos lähtökohtana olisikin kokonainen ihminen, jonka osia henkeä ja ruumista ei voi erottaa toisistaan, koska ne ovat yhtä?

Minä vasta opettelen

Sisareni soitti viime tiistaiaamuna ja kertoi menevänsä töiden jälkeen Painonvartijoihin. Olin matkalla töihin juuri ajatellut, että haluan olla hoikempi. Niinpä lupasin mennä hänen kanssaan. Painonvartijoiden punnituksessa sain lähtöpainon, tavoitepainoa en ole vielä miettinyt.

Kuluneen viikon ajan olen katsellut valokuvia itsestäni. Näytän niissä lihavalta. On kummallista, että peili ei minulle sellaista kerro. Peilin mukaan näytän ihan kivalta enkä ollenkaan niin lihavalta kuin kuvissa. Miksi edelleenkin ajattelen kuten ihmiset valokuvauksen alkuaikoina, että valokuva kertoo totuuden? Valokuvaa voi photoshopata mielin määrin. Entä jos photoshoppaisin kaikki itseäni esittävät valokuvat niin, että näytän niissä nuorelta, kauniilta ja hoikalta? Uskoisinko edelleen, että valokuva on totta?

Olin nuorena lukiolaisena hoikka tyttö, sen näen valokuvista. Silti mielikuva itsestäni väittää toista. Vaikka painoin normaalipainon alarajoilla, uskoin olevani lihava. Jos olisin silloin ollut luonteeltani perfektionisti, olisin todennäköisesti sairastunut anoreksiaan. Osasin silloin ottaa asiat rennommin kuin nyt. Silti vietin esim. yhden talven syöden vain näkkileipää ja appelsiineja.

Nyt pitäisi laihtua terveellisemmin keinoin. Oikeastaan Painonvartijoissa on kyse toisenlaisten ruokailutapojen oppimisesta. Paljon vihanneksia ja hedelmiä ja vain hiukan terveellisiä rasvoja. Kaikkea saa syödä. Sisareni sanoi, että hän aikoo olla Painonvartijoissa viisi vuotta. Niin kauan hän uskoi menevän terveellisempien ruokailutottumusten oppimiseen. Minua hänen sanansa lohduttivat. Minulla ei olekaan kiire. Minun ei tarvitse olla jouluun mennessä hoikka kuin oljenkorsi. Minä vasta opettelen.