15/100: Joulupukin pajassa

Laatikoita penkoessani (etsin tulostuspaperia) silmiini osui vanha, koneella kirjoitettu kolmisivuinen näytelmä. Yläreunassa lukee isäni käsialalla Kirj. Päivi Erkkilä v. 1968. Olin kirjoittanut näytelmän Joulupukin pajassa koulun joulujuhlaa varten. Muistan että se myös esitettiin.

Uskon saaneeni jonkin verran apua kirjoittamisessa. Ja ehkä teksti on harjoituksissa muokkautunut. Olen kuitenkin varma, että Kissavieköön-niminen unilääke on minun ideani. Myös keskeisin juonenkäänne liittyy kissaan. Muistan kuinka vaikeaa oli saada kissa näyttelemään, mutta silakka hoiti tehtävänsä ja Lillukka-kissamme selviytyi roolistaan.

Näytelmää ei voi skannata. Vain ensimmäisestä sivusta saa kunnolla selvää. Kaksi muuta sivua on spriikopiokoneella ja punaisella musteella aikaansaatuja. Jälki on epäselvä ja skannattuna se näyttäisi vielä epäselvemmältä. Kirjoitin näytelmän word-tiedostoksi ja säilytän alkuperäiset tekstit hyvässä tallessa. Olen ylpeä ainoasta kirjoittamastani näytelmästä!

Reunustettuja lunttilappuja

Historia pysyi suosikkiaineenani koko koulunkäynnin ajan. Myöhemmin, lukiossa, englanti oli se aine, johon eniten satsasin. Opiskelin itsekseni englanninkielen idiomeja ja luin ilokseni englanninkielen sanakirjaa. Englanninopiskeluun minulla ei kuitenkaan ollut samanlaista kunnianhimoa kuin historianopiskeluun. Olihan minulla pakko olla historiasta kymppi, koska se oli lempiaineeni.

Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Oppikoulussa keksin, että voin luntata hissantunneilla. Kirjoitin läksyt pienenpienille lappusille, jotka reunustin samanlaisella paperilla kuin millä oppikirja oli päällystetty. Olin varma, ettei opettaja huomaa mitään. Eikä huomannutkaan. Lunttaustekniikkani ansiosta pärjäsin kokeissa hyvin. En siksi, että olisin luntannut kokeissa (sitä en uskaltanut tehdä), vaan siksi että kirjoittamalla lunttilappuja asiat olivat jääneet mieleeni. Tämän huomattuani lopetin lunttilappujen kirjoittamisen, mutta jatkoin läksyjen kirjoittamista.

Lukiossa historiassa pärjääminen oli vaikeampaa. Ekana vuonna ei kiitettäviä herunut ja olin epätoivoinen. Miten on mahdollista, että en pärjää historiassa, vaikka kuinka luin? Erään kerran kokeisiin valmistuessani paiskasin kirjan seinään ja purskahdin itkuun: "Ei tästä kuitenkaan mitään tule!" Isosiskoni poimi kirjan lattialta, tuli luokseni ja sanoi: "Luetaan yhdessä!"

Sain siitä kokeesta ensimmäisen historian kympin lukioaikana. Myöhempiin kokeisiin luin yksistäni ja pärjäsin hyvin. En tarvinnut kuin tämän yhden onnistumisen ja tiedon siitä, että saan sisareltani apua tarvittaessa.

Ylioppilaskokeisiin luimme yhdessä. Olimme loistava tiimi, sparrasimme toisiamme ja päivän päätteeksi kertasimme toisillemme oppimamme. Hän kirjoitti kuusi ällää, minä hieman vähemmän.

Tämä vain tuli mieleeni. Toisinaan ikävöin ylioppilaskevättä, kokeisiin lukemista yhdessä sisareni kanssa. Se oli innostunutta, keskittynyttä ja kovaa työtä.

Lukemisen ilo

Aloitin koulunkäynnin viisivuotiaana. Siitä vajaan kuukauden päästä täytin kuusi vuotta. Olin liian nuori, mutta siihen aikaan ei ollut koulukypsyystestejä. Koulutarkastaja vähän ihmetteli asiaa, mutta antoi minun jatkaa. Vanhempani eivät minua pakottaneet koulunpenkille niin varhain. Minä halusin ehdottomasti kouluun, koska halusin oppia lukemaan. Isosiskoni ei enää lukenut ääneen, hän halusi nauttia lukemastaan kaikessa rauhassa. Äiti ei koskaan lukenut meille ääneen eikä Sanna-Liisa ollut vielä aloittanut koulun siivooja-keittäjä-talonmiehenä. Oli siis pakko oppia itse lukemaan.

Minulla oli erinomainen muisti. Opin ulkoa kaiken. Symbolifunktioni ei ollut vielä herännyt. En ymmärtänyt asioita, mutta osasin ne ulkoa. Opettaja huomasi sen ja taisi muutaman kerran puheessaan viitata minuun luokan huonoimpana oppilaana.

Ennen joulua koin valaistuksen. Ymmärsin numero yhden ja yhden pystyssä olevan sormen yhteyden. Sen jälkeen opin laskemaan ja lukemaan nopeasti.

Luin kaiken mitä käsiini sain. Onneksi asuimme koululla, jonka tiloissa sijaitsi kylän sivukirjasto. Muutaman vuoden päästä äidistäni tuli sen kirjaston hoitaja. Hän pätevöityi kirjekurssilla, johon yhdistyi viikon tai kahden pituinen kurssi Kälviällä. Kirjoja, uusia ja vanhoja riitti luettavaksi.

Äitini rakasti lukemista. Hänelle kirjat antoivat mahdollisuuden matkustaa ja kokea muutakin elämää kuin omaansa. Mutta isäni mielestä muiden kuin oppikirjojen lukeminen oli laiskottelua. Aina nähdessään lapsensa lukevan hän vaati lukemisen lopettamista ja töihin ryhtymistä. Milloin oli poimittava viinimarjoja, milloin siivottava tai tehtävä mitä tahansa muuta kuin luettava romaaneja.

Niin paljon kuin lukemisesta nautinkin, liittyi siihen aina syyllisyys isäni ansioista. Pitäisi tehdä jotain järkevää. Jotain hyödyllistä.

Kävin koulun nopeasti, kirjoitin ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja muutin pois kotoa, ensin Helsinkiin ja sitten Tampereelle opiskelemaan. Sain lukea niin paljon kuin halusin ilman syyllisyyttä.

Lukemiseni on viime vuosina vähentynyt. Nykyään useimmat kirjat ovat minulle erinomaista unilääkettä. Ohuenkin kirjan lukeminen kestää viikkoja ellei kuukausia. Järkevä tekemiseni on kai sitten lisääntynyt? Jos järkevänä pitää kotitöiden tekemistä, bloggaamista ja Facebookissa oleilua, niin kyllä.

Mutta kun haluan todella levätä, ”olla tekemättä mitään”, otan hyllystäni jonkun ihanan kirjan ja vietän koko päivän tai viikon sängyssä lukien. Ja nautin.