Innostus, epäilys ja helpotus

Parisen viikkoa sitten sain loistavan idean. Olin niin innoissani, että olin hypätä ulos nahoistani.

Kyse on juttusarjasta, kirjoitusharjoituksesta. Pyrin kirjoittamaan lyhyesti, nasevasti, hauskasti, ilmaisuvoimaisesti ja ymmärrettävästi pieniä tekstejä. Ne eivät ole novelleja, ne eivät ole aforismeja, ne eivät ole runoja. En tiedä, miksi niitä pitäisi kutsua, mutta ei nimityksellä ole merkitystä.

Teksteissä on kyse toisenlaisesta näkökulmasta asioihin. En ole missään nähnyt asioita käsiteltävän sillä tavalla. Käännän asiat nurin ja katselen niitä vinosta vinkkelistä. Olin ylpeä ideastani ja uskoin siitä uuden elämän alkavan.

Pari viikkoa niitä kirjoitettuani iski epäilys. Onko tässä sittenkään mitään mieltä? Nolaanko itseni totaalisesti näillä jutuilla?

Pohdin asiaa pitkään. Löysin uusia näkökulmia ideaani ja siitä syntyneeseen projektiin. Löysin mielekkyyden uudestaan. Nyt olen entistä vakuuttuneempi, että kyse on ainakin minulle itselleni erinomaisesta asiasta. Voi olla, että nolaan itseni. Mutta mitä sitten?

Olen helpottunut. Jos joku asia tuntuu näin hyvältä, se ei voi olla väärä tai huono.

Vastauksia

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa kuumeisena. En silloin ole normaali itseni. Vastaan edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihin.

Pidän kommenteista, olivat ne sitten samanmielisiä, erimielisiä, haastavia, kyseenalaistavia tai jopa kiittäviä. Koska pidän niistä, pyrin itsekin kommentoimaan, mutta en aina. Päätökseni lopettaa Päiväkävelyllä ei johtunut kommenteista tai niiden puutteesta. Elän ehkä jonkinlaista kriisiaikaa itseni kanssa ja se ilmenee pysähtyneisyytenä. Olen jumissa enkä silloin tiedä, mistä ja miten kirjoittaisin.

Annikki, olen itsekin huomannut lukiessani toisen hyvin henkilökohtaista blogia, että en tiedä, miten sellaista kommentoisin. Toisen avomielisyys ja herkkyys koskettavat, mutta voiko siihen sanoa jotain, joka ei kuulosta latteudelta.

Kirjoitan politiikasta ja ajankohtaisista asioista silloin, kun minusta tuntuu, että minulla olisi asiasta jotain sanottavaa tai että en voi vaieta tästä asiasta enää. Kirjoitan myös hyvin henkilökohtaisia tekstejä, koska minua kutkuttaa ajatus niiden kirjoittamisesta tuntemattomille ihmisille. Kuvittelen myös, että minun henkilökohtaisilla kokemuksillani ja tuntemuksillani voisi olla jotain yleisempää merkitystä. Tarkoitan sitä, että en usko olevani niin ainutlaatuinen ihminen, etteivätkö muutkin ihmiset olisi kokeneet rakkautta, pettymystä, iloa, surua, ahdistusta ja onnea. Jollain tavalla tällaisten kokemusten ja tunteiden jakaminen on tärkeää.

Soolis, sinun perheenjäsenesi ja ystäväsi saisivat olla ylpeitä siitä, että ovat sinun sukulaisiasi ja ystäviäsi juuri koska pidät hienoa blogia. Minun ystäväni ja sukulaiseni lukevat blogiani, ainakin silloin tällöin, ja joskus mainitsevat siitä minulle jotain. Pari kertaa he ovat kommentoineet juttujani. On minulle sanottu myös, että ”minä en lue sun blogia, se on niin ahdistava”. Oli toki ahdistava yhteen aikaan, mutta ei ole enää.

Elämä on epäreilua, mutta ei aina. Jos joku vaikka kirjoittaisikin vain sielunsa syvästä katkeruudesta elämän epäreilusta kohtelusta, niin sitten kirjoittaisi. Kyllä nettiin blogeja mahtuu ja lukijoitakin riittää.

Asioista voi kirjoittaa niin monella tavalla. Minä kirjoitan melko raskaasti, joko saarnaan tai tunteilen. Ehkä juuri siksi olen onnistunut lopettamaan monta keskustelua esittämällä kommenttini, vaikka se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Etäisyyden ottaminen asioihin ja itseeni on minulle vaikeaa, sitä opettelen varmaan loppuelämäni. Keveyttä ja tekstin ilmavuutta ihailen ja joskus kirjoituksissani sitä tavoittelen. Yleensä siinä epäonnistun, mutta jatkan harjoituksia.

Olen pitkälti samaa mieltä Mummon kanssa blogien kommentoinnista. Ilahduin kovasti ideasta poistaa kommentointimahdollisuus. Aivan varmasti se olisi vapauttavaa. En sellaista kuitenkaan tee, koska sellaisen puuttuminen on turhauttavaa silloin, kun haluaisi kommentoida toisen tekstiä.

Olen usein harkinnut sanelulaitteen hankintaa. Ilmaisukykyni on parempi puhuessani toisen ihmisen kanssa tai perustellessani kantaani keskustelussa kuin kirjoittaessani asioista. Jokin vimma, jokin kummallinen käsitys siitä, että haluan kirjoittaa ja että minun pitää kirjoittamaan, saa minut jatkamaan kirjoitusharjoituksia. Sanelulaitteella salakuuntelisin itseäni ja kirjoittasin ylös sanomisiani. No, ehkä siitä ei tulisi mitään. Puhe ja teksti ovat kovin erilaisia ilmaisutapoja.

Keittiön pöydän ääressä

Vaimo ja mies istuvat keittiön pöydän ääressä. Yhdessä on oltu parikymmentä vuotta ja vielä pitäisi löytää yhdessäolon kipinä.
- Rakastatko sinä minua, kysyy mies vaimolta.
- Rakastan. Olen rakastanut koko tämän ajan.
- Mutta en silti voi enää olla kanssasi.
Ja vaimo alkaa kertoa miehelle kertomusta heidän liitostaan. Tarina on miehelle tuttu, onhan hän toinen tarinan päähenkilöistä. Mutta ei hän ollut koskaan ajatellut asioita naisen kertomuksen tavalla.

Vaimo kertoo huumaavasta rakastumisesta mieheensä. Kuinka mies tuntui olevan yhtä aikaa seikkailu ja koti. Ajatusten leikki ja äly huikaisi heitä molempia. Seksi oli mahtavaa ja upeaa. Mies oli kekseliäs rakastaja ja sai hellyydellään naisen avautumaan. Mies nautti vaimonsa hyväilemisestä ja sai hänet kehräämään.

Vuosien aikana vaimo ja mies tottuivat toisiinsa. Ensimmäiseksi muuttuivat suudelmat. Ei enää pitkiä nautinnollisia suudelmia, vain kevyt suukko. Huulille ja myöhemmin poskelle tai otsalle. Hyväilyt vähenivät myös, suhteen fyysisyys heikkeni. Seksiä oli ensin kerran viikossa, sitten joka toinen viikko. Kerran kuukaudessa oli rajapyykki. Sen ohitettua kumpikaan ei edes muistanut, koska olivat viimeksi rakastelleet.

Vähäiset seksikerrat olivat rajuja. Mies tuli ilman esileikkiä, tyydytti itsensä vaimoon, ei huomioinut hänen tarpeita tai haluja. Harvoin harjoitettuna seksi sattui vaimoon. Otti kipeää.

Eniten vaimo kuitenkin kaipasi hyväilyjä.

- Pitäisit minua hyvänä. Sivelisit kädellä ihoani, tuntisit vartaloni rajat. Et kuitenkaan osaa niitä ulkoa! Haluan hellyyttä.
- Mikset ole sanonut mitään?
- Olen sanonut. Et vain ole kuullut.
- Onko kertomasi syy siihen ettet voi olla kanssani? Vaikka sanoit rakastavasi minua?
- Haluan myös tuntea olevani rakastettu. Tunnen rakastavani yksipuolisesti. Sellainen tekee ajan myötä katkeraksi. En aina edes muista, miksi sinua rakastan. Miksi olen antanut kulua näin pitkän ajan ennen kuin sanon asiasta sinulle niin, että kuulet sanomani?

Vaimo ja mies istuvat keittiön pöydän ääressä sanattomina. Mies ei tiedä, mitä sanoisi vaimolleen. Aivan selvästi se odottaa jotain, mutta mitä tässä voi sanoa. Että rakastan häntä, että muutan tapani, että sinäkin voisit lähestyä minua. Puhuminen, keskustelut ja asioiden pohtimiset olivat aina olleet heidän suhteessaan yhtä tärkeää kuin seksi. Miten nyt on yhtäkkiä niin, ettei ole kumpaakaan?

Mies ei sano mitään. Oikeastaan ei ole mitään sanottavaa.