Lokakuun kuvat

 Lokakuu on suosikkikuukauteni. 

Aluksi maisemassa kukkii vielä kesä.

Vaikka portti syksyyn on ollut jo jonkin aikaa auki.

Ja kuljettava tie on merkitty.

Luottamus tulevaisuuteen on suuri.

Vaikka tuntuu tältä.

Marjat ovat sentään jäljellä.

Lokakuu on upeiden auringonlaskujen 

ja kissojen aikaa.

Nessa täytti kuusi vuotta.

Luna saapui sydämiimme kaksi vuotta sitten.

Kirjamessujen

ja kirjojen

kuukausi

on päättynyt. Tervetuloa marraskuu!

Risaksi luetut

Valokuvausprojektini edetessä vastaani on tullut rikkinäisiä kirjoja, loppuun asti luettuja. Joissakin kirjoissa osa sivuista on irti tai jopa kadonnut. Käytössä kuluneiden kirjojen tilalle en ole ostanut uutta kirjaa kuin kahdessa tapauksessa.

Jouluna 1969 sain isältä ja äidiltä joululahjaksi Kuin surmaisi satakielen. Irti lähteneet sivut haittasivat lukemista niin paljon, että ostin uuden painoksen pari vuotta sitten.

Jouluna 1970 sain äidiltä joululahjaksi mainion kirjan Tusinoittain halvemmalla. Tämän kirjan luin noin miljoona kertaa.

Uuden painoksin ostin kymmenisen vuotta sitten huomattuani, että viimeiset sivut puuttuvat. Pitäähän ne olla, jos vaikka vielä joskus lukisin kirjan uudestaan.

Uuteen painokseen liittyy nimittäin ongelma. Toisenlaiset kannet, erilainen paperi ja uuden kirjan jäykkyys tekevät siitä oudon, vieraan. Ei tämä olekaan se kirja, jota olen rakastanut ja jonka osaan miltei ulkoa.

Neiti Marple Nemesiksenä

Pidän Neiti Marplesta. Hänen hassahtaneesta olemuksestaan ja terävästä, loogisesta älystään. Pidän siitä ulkoisen ja sisäisen olemuksen välisestä ristiriidasta, jota neiti Marple taitavasti hyödyntää selvittäessään murhia.

Usein ajattelen, että Agatha Christien neiti Marple-dekkarit ovat parasta, mitä hän on kirjoittanut. Näistä Lomahotellin murhat (Caribbean Mystery, 1964) on yksi suosikeistani. Syy sihen on mm. tämä kohtaus:

"Minä tässä vain olen", neiti Marple virkkoi. "Tai ehkä minun pitäisi käyttää hieman voimakkaampaa sanaa. Ellen erehdy, kreikkalaiset nimittivät sellaista henkilöä Nemesikseksi, oikeutta valvovaksi jumalattareksi."

Nemesiksellä oli yllään yöasu ja aamutakki, jalassaan tohvelit ja päässään vaaleanpunainen villahuivi.

Yövaatteissaan herra Rafielia herätellyt neiti Marple teki herra Rafieliin suuren vaikutuksen, "Jospa tietäisitte, miltä te näytitte tuona yönä päässänne tuo pörröinen vaaleanpunainen villahuivi, kun seisoitte siinä ja sanoitte olevanne Nemesis."

Agatha Christie jatkoi Nemesis-teemalla kirjassa Neiti Marple koston jumalalttarena (Nemesis, 1971). Siinä herra Rafiel määrää testamentissaan neiti Marplelle 20 000 puntaa sillä edellytyksellä, että neiti Marple vielä kerran toimisi Nemesiksenä.

Tosin herra Rafiel ei sano suoraan, mitä haluaa neiti Marplen tekevän. Rikos on toki ratkaistava, mutta mikä rikos? Herra Rafielin luottamus neiti Marplen kykyihin oli ollut niin suuri, että hän oli ennen kuolemaansa varannut neiti Marplelle paikan Ison-Britannian Kuuluisia Taloja ja Puutarhoja -kiertomatkalle.

Hämmentyneenä neiti Marple tarttuu tehtävään. Hän havainnoi, keskustelee ja tekee muistiinpanoja. Silti kirjaa pitkään kuvaava virke löytyy sivulta 62: "Surullisesti hänelle valkeni ettei mikään ollut ratkennut."

Kirjan nimi johtaa harhaan, sillä neiti Marple ei ole kirjassa koston jumalatar eikä hän hae kostoa. Neiti Marplen tehtävänä on toimia samanlaisena oikeutta valvovana jumalattarena kuin Lomahotellin murhissa, Hän ratkaisee vanhat ja uudet rikokset. Oikeus toteutuu ja vääryys korjataan.

Kirjan lopussa asiaa seuranneet henkilöt luonnehtivat neiti Marplea seuraavasti:
"Niin lempeä - ja niin häikäilemätön,"
"Pelottavin nainen mitä olen tavannut."

Sellaisia jumalattaret saattavat olla.

Risto Isomäki: Con rit

"On niin ihanaa lukea kirjaa myyttisestä eläimestä", totesin siinä vaiheessa kun olin lukenut puolet kirjasta.

Kirja kuitenkin muuttuu hyvin nopeasti kaltaiseni klaustrofoobikon kannalta kauhutarinaksi. Silti tarina on niin koukuttavan jännittävä, että suosista jätin työpäivää edeltävät yöunet viiteen tuntiin tai vielä vähempään.

Con rit on merikäärme, valtavan kokoinen merilohikäärme. Kirjan päähenkilö Martti Ritola uskoo, että con rit, leviathan, quetzalcoatl, kukulkan, nyan, naga, waterhorse ja meerhorse ovat saman lajin nimityksiä eri puolilla maailmaa. Con rit on tunnettu tarinoista, ikivanhoista lakiteksteistä ja lehtileikkeistä, mutta konkreettisia todisteita siitä ei ole. Siksi con ritiä kutsutaan kirjassa myös kryptidiksi eli tuntemattomaksi eläimeksi. Kryptidit ovat Isomäen mukaan etupäässä tarueläimiä, mutta jotkut voivat olla olemassa oikeasti.

Kun Ritola saa vietnamilaiselta ystävältään Hoalta viestin, jonka mukaan con ritin raato oli löytynyt eräältä Ha Long Bayn saarelta, hänelle tulee pakkomielteenomainen halu päästä tutkimaan con ritin raatoa. Matkan ja tutkimusretken rahoittajaksi Ritola pyytää nuoruuden rakastettuaan Camilla Norrstrandia,

Isomäestä kun on kyse, kirjassa käsitellään myös Indonesian metsien hakkuut ja niistä johtuvat turvesuopalot sekä ilmastonmuutoksen synnyttämät supermyrskyt. Vuonna 2011 julkaistussa kirjassa Isomäki ei malta olla kirjoittamatta Fukushiman ydinvoimalaonnettomuudesta. Varoituksen sana rannikoilla toimivista ydinvoimaloista kuullaan myös tässä kirjassa.

Ekologisuus onkin yksi hyvä syy lukea Con rit. Toinen hyvä syy on Isomäen erittäin visuaalinen teksti, jota lukiessa tuntee katsovansa elokuvaa. Niin ja tietenkin myyttinen con rit.

Kuninkaallinen kesäkuu

Kesäkuussa luin pelkästään Stephen Kingiä. Sen siitä saa, kun alkaa lukea kirjasarjaa. Ja siitä, että heti ei ole saatavilla sarjan seuraavaa osaa.

Stephen Kingin Callan sudet -kirjan lukemiseen kului enemmän aikaa kuin olin kuvitellut. Jostain syystä se ei imaissutkaan mukaansa niin tenhoavasti kuin aikaisemmat Musta torni -sarjan teokset.

Callan sudet (The Dark Tower V: Wolves of the Calla, 2003) on tarinaltaan tuttu. Urheat ritarit, samurait tai lännenmiehet saavat kylän/kaupungin asukkailta pyynnön: "Pelastakaa meidät pahalta!" Callan sudet -kirjassa Rolandin ka-tet saa Calla Bryn Sturgisin asukkailta pyynnön pelastaa kyläläisten lapset susilta. Kylässä syntyvät lapset ovat aina kaksosia. Kerran sukupolvessa kylään hyökkäävät sudet vievät toisen kaksosista. Ryöstetyt lapset palautetaan takaisin sen jälkeen, kun sudet eivät niitä enää tarvitse. Palautetut lapset ovat rontteja.

Rolandin, Eddien, Susannan ja ja Jaken sekä Oi-mäyriäisen ka-tet saa Callan susissa yhden jäsenen lisää. Isä Callahan on entisessä elämässään ollut vampyyrintappaja, alkoholisti ja pappi. Hän on matkaillut maailmojen välillä ja nähnyt useita versioita Yhdysvalloista. Callan Bryn Sturgisiin hän päätyi mukanaan pahansuopa Musta Kolmetoista.

Lasten pelastamisen lisäksi Rolandin ka-tetiä työllistää erään tyhjän tontin ostaminen New Yorkissa.

Olisin toki voinut kahden Musta Torni -sarjan osan väliin lukea muutakin kuin Kingiä, mutta oikeastaan halusin vain saada Tulisilmän luettua alta pois. Muistan kun äitini luki Stephen Kingiä. Tulisilmä (Firestarter, 1980) oli yksi häneen vaikutuksen tehneistä Kingin kirjoista, vaikkakin Carrie taisi olla hänen suosikkinsa.

Jostain syystä minun oli vaikea päästä Tulisilmän sisään. Kerronta oli kirjan alussa ohutta, kuin sellaisten asioiden selostamista, jotka lukijan on syytä tietää. Ne olisi voinut kertoa paremmin! Andy (isä) ja Charlien (tytär) paniikinomainen pako, tuuppaukset ja lähes mielipuoliset tutkijat ja agentit eivät minua heti sytyttäneet. Vasta siinä vaiheessa kun Irv Manders ottaa Andyn ja Charlien autonsa kyytiin Tulisilmä todella alkaa. 

Charlien valloilleen päässeet pyrokineettiset kyvyt aiheuttavat suurta tuhoa Mandersin tilalla. Andy ja Charlie pääsevät vielä kerran pakoon Verstaan väeltä. Verstaan agentit saavat lopulta Andyn ja Charlien kiinni. Tarinassa alkaa tavallaan toinen osa, joka kuvaa Andya ja Charliea Verstaan vankeina.

Susannan laulu (The Dark Tower VI: Song of Susannah) jatkuu suoraan siitä, mihin Callan sudet päättyi. Susannan laulu on Musta torni -sarjan toiseksi viimeinen osa. Toivon ettei sarjan viimeinen osa ole täynnä kauhua kuten Susannan laulu on. 

Yksi Musta Torni -sarjan kantavista teemoista on tarinoiden henkilöhahmojen todellisuus/epätodellisuus. Sarjan henkilöt joutuvat pohtimaan, onko heitä oikeasti olemassa. Isä Callahan saa Callan sudet -kirjassa lukea oman tarinansa Painajainen (Salem's Lot, 1975) -kirjasta. Susannan laulussa tämä viedään pidemmälle, kun yhdeksi henkilöhahmoksi ilmaantyy kirjailija nimeltä Stephen King, jonka kuolinilmoitukseen kirja päättyy.

En nauttinut Susannan laulusta. Ka-tet, kohtalon yhdistämät ihmiset ja tässä tapauksessa myös Oi-mäyriäinen, on ollut Musta torni -sarjan oivaltavimpia käsitteitä. Se teki minuun vaikutuksen heti ja otin sen välittömästi käyttööni. Ka-tetin henkinen hajoaminen alkoi Callan susissa. Susannan laulussa se muuttuu myös fyysiseksi:  Rolandin ka-tet ei toimi yhdessä, ei edes samassa ajassa.

Pariin otteeseen kirjassa selitetään, kuinka Susannan/Mian raskaus sai alkunsa. Eikä se riitä, niin epäuskottavasta jutusta on kyse. Selviää sekin, ettei paholainen ole lapsen isä. No se olisikin ollut liikaa! Susannan/Mian synnytys käynnistyy Susannan laulussa hyvin demonisessa ja kammottavassa ympäristössä. Miten vaan tuleekin Rosemaryn painajainen mieleen!

Susannan laulua lukiessani minun oli usein ikavaä Musta torni -sarjan neljää ensimmäistä osaa.

Heinäkuussa aion lukea muutakin kuin Kingiä. Tai ei ehkä Kingiä lainkaan!

Toukokuussa luetut kirjat

Toukokuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa. Luin kyllä tapani mukaan päivittäin, mutta en ehtinyt lukea aloittamaani yli  800-sivuista kirjaa ennen toukokuun päättymistä.

Ensimmäinen toukokuussa lukemani kirja oli Stephen Kingin Musta torni -sarjaan osa 4,5 Tuulen avain.

Tuulen avain sijoittuu sarjassa kirjojen Joutomaa ja Callan sudet väliin. Tuulen avain on perin merkillinen kirja sisäkkäisten tarinoiden vuoksi. Alkuasetelmassa Ronald, Eddie, Susanna ja Jake sekä Oi-mäyriäinen asettuvat vankkarakenteiseen taloon suojaan jäätävältä vihurilta. Ajan kuluksi Ronald alkaa kertoa tarinaa, jossa hän kertoo tarinan nimeltä Tuulen avain. Tarina Tuulen avain oli todella hieno ja itse asiassa valmisteli ainakin minua Callan sudet -osaa varten.

Richard Adamsin Ruohometsän kansa oli ihastuttava kirja villikaneista. Urheudesta, viisaudesta, näkemisestä ja rohkeudesta tehdä asioita toisin kuin aina ennen.

Kirjan lukiessani ihmettelin, miten vasta nyt luen tätä kirjaa, joka kansitekstin mukaan valloitti koko maailman. Minut Ruohometsän kansa valloitti myös! Lemmikkilokki! Morsiamenryöstö!

Kolmannessa toukokuussa lukemassani kirjassa matkustin Shetlandin saarille. Toki syy lukea Ann Cleevesin Musta kuin yö oli sarjassa Shetlandinsaarten murhat, jonka YLE1 näyttää kesän aikana uusintana.

Musta kuin yö on synkkä kirja. Siksi halusin kuvata sen värikkäässä taustassa. Olin nähnyt kirjaan perustuvan jakson ja autuaasti unohtanut kaiken. Hämärien muistikuvien perusteella veikkasin murhaajaksi väärää henkilöä.

Melkein kaikki Christiet

Syyskuu on ollut Agatha Christie -kokoelmalleni ihanaa aikaa.

Lomalta töihin palattauani kollegani - Christie-hovihankkijani - kertoi saaneensa minulle Kirstun arvoituksen. Jopa niin, että sain valita kovakantisen ja pokkarin välillä. Päätin ostaa ne molemmat.

Kun iloitsin Kirstun arvoituksesta Facebookissa, toinen kollegani ilmoitti, että häneltä liikenisi minulle Poirotin varhaiset jutut. Ihana Jaana!

Ja tänään sain syntymäpäivälahjaksi Salomonin tuomion. Sopivasti, sillä Kirstun arvoituksen olen jo lukenut ja viime yönä luin loppuun Poirotin varhaiset jutut.

Näiden kolmen jälkeen Agatha Christie kokolemastani puuttuvat enää nämä kolme kirjaa:

Herra Quin esittäytyy : 12 rikoskertomusta

Puolustuksella on puheenvuoro

Toinen kutsu : seitsemän kertomusta

Stephen Kingin Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohtaa lukiessani odotin kovasti sitä hetkeä, jolloin saan alkaa kirjoittamaan kirjasta. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut kaksi päivää ja edelleen tuntuu vaikealta kertoa kirjasta. Ensinnäkin Tukikohta on hyvin laaja romaani, 1344 sivua. Toiseksi nautin kirjasta paljon. Haluaisin kertoa  kirjasta kaiken, mutta eihän niin voi tehdä. Yritän silti sanoa jotain.

Lyhentymätön ja täydellinen laitos vuodelta 1990.

Tappava virus Stephen Kingin Tukikohdan lähtökohtana on dystopialle klassinen.

Tietokoneohjelmassa oli virhe. Armeijan biolaboratoriossa karkaa erittäin muuntautumiskykyiseksi ja tarttuvaksi muokattu virus. Tietokoneohjelmalta menee noin puoli minuuutia viruksen karkaamisesta siihen kun laboratorio suljetaan ja eristetään. Puoli minuuttia kuitenkin riittää ja virus pääsee leviämään laboratorion ulkopuolelle.

Viranomaiset salaavat tapahtuman. Mediaa estetään kuoleman uhalla kertomasta tapahtumeesta. Kun sairastuneiden ja kuolleiden määrä kasvaa, uutisissa luvataan vastalääkkeen valmistuvan parin viikon sisällä. Sellaista ei tietenkään ole olemassa. Sairauden torjumiseksi ainoana lääkkeenä käytetään eristämistä. Armeija eristää kaupunkeja ja jokainen pakoon yrittävä tapetaan.

Kapteeni Tripsiksi nimetty virus alkaa normaalina flunssana eivätkä ihmiset pidä aivasteluaan ja yskimistään muuna. Jokainen sairastunut kuolee, USA (ja koko maailma) täyttyy kotiin, työpaikalle, autoon, junaan, kouluun, sairaalaan ym. kuolleista ihmisistä. Noin yksi prosentti väestöstä on kuitenkin immuuni virukselle.

Monet eloonjääneet lähtevät etsimään muita ihmisiä. Heidän matkansa saa myös toisen päämäärän unien kautta. Eloonjääneitä kiusaavat painajaiset, joissa pelottava, tumma ja kasvoton mies nostaa esiin heidän syvimmät pelkonsa. Painajaisten vastapainoksi osa heistä näkee unta äiti Abagailista, joka kutsuu heitä luokseen, ensin Polk Countyyn Nebraskassa ja myöhemmin Boulderiin Coloradossa. Samaan aikaan Randall Flagg houkuttelee ihmisiä luokseen Las Vegasiin. Hänen kutsuunsa vastaavat mm. Lloyd Henreid ja Roskismies.

Kerronta keskittyy viruksen aiheuttamien tuhojen ja eloonjääneiden matkojen kuvauksen jälkeen Boulderiin ja siellä asuviin ihmisiin, kuten Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder ja Nadine Cross. Yhteisöä rakennetaan yleisökokouksin ja yhteisin päätöksin 7-henkisen neuvoston laatimista esityksistä. Sana on vapaa, ihmiset ovat tyytyväisä ja ilmapiiri huoleton. Lukuunottamatta lännestä nousevaa tumman miehen uhkaa.

Las Vegasissa tumma mies, Randall Flagg, hallitsee pelolla ja väkivallalla. Myös Las Vegasissa ihmiset ovat tyytyväisiä, mutta heiltä puuttuu rakkaus - kuten vakoilijaksi lähetetty Tom Cullen asian tajuaa.

Tukikohdan päättyessä toinen yhteisö on tuhoutunut ja toinen selviytynyt. Silti vastakkainasettelu yhteisöjen ja niiden johtohahmojen välillä ei ole kirjan keskeisintä antia.

Tukikohta kertoo eloonjääneiden matkasta, selviytymisestä ja elämän jatkumisesta - sekä hyvästä ja pahasta. Ja miten kertookaan! Elävä ihmiskuvaus tempaisee mukaansa välittömästi. Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder, Nadine Cross, Lloyd Henreid ja jopa Roskismies kuvataan niin inhimillisesti, että heidän elämänsä, ilonsa, pelkonsa, tuskansa ja motiivinsa ovat täysin lukijan ymmärrettävissä. Joidenkin kohdalla jopa rakastettavissa. Demoninen Randall  Fagg jää kuitenkin arvoituksellisen epämääräiseksi kuten arkkipahiksen kuuluukin.

Ihmettelin Tukikohdassa muutamaa asiaa. Kummassakaan eloonjääneiden yhteisössä ei käytetä rahaa yltäkylläisyyden vuoksi. Kaikkea on paitsi sähköä ja sekin saadaan järjestettyä. Sen kun valitset mieleisesi talon, auton ja mitä tavaraa ikinä haluatkaan, jota on kaupoissa tai kodeissa tarjolla. Vaikka Tukikohtaa on mainittu dystopiaksi, kirjassa kuvattu suhde rahaan ja omaisuuteen on utopiaa. Ettäkö ihminen ei ryhtyisi rohmuamaan itselleen omaisuutta enemmän kuin tarvitsee? Ettäkö kukaan ei asettuisi kaiken haltijaksi ja ryhtyisi säätelemään sitä, mitä kukin saa? Missä ovat seitsemästä kuolemansynnistä ahneus ja kateus?

King selittää henkilöhahmojensa suulla tämän ja ehkä muitakin asioita sillä, että Kapteeni Trips oli seurausta ihmisen ahneudesta. Eikä vanhaan haluta palata. Ja toisaalta, kirjan aikajana on noin vuosi. Kaikkea ei vuodessa ehdi tapahtua.

Eloonjääneet ovat hyvin huolettomia. Ruokaakin saa säilykepurkeista ja kuivamuonaa on vaikka kuinka paljon.  Luulisi silti edes jonkun ryhtyvän viljelemään maata tai pitämään kotieläimiä. Tosin Kapteeni Tripsin jälkeen villieläinten elintila kasvoi. Peuroja ja jäniksiä oli riittämiin ja pari kertaa niitä tapettiin ravinnoksi.

Koko aikaa ei voinut lukea, välillä piti mm. syödä.

Kun en lukenut Tukikohtaa, ajattelin sen ihmisiä. Odotin seuraavaa lukuhetekä saadakseni taas nauttia esim. Nickin ja Tomin hämmästyttävästä ystävyydestä, Larry Underwoodin kamppailusta itsensä kanssa ja Äiti Abagailin iättömyydestä. Jotkut kohtaukset tai pikemminkin tarinat jäävät mieleeni pitkäksi ajaksi, kuten esim. Tomin ja Stun paluumatka Boulderiin

Stephen Kingin Tukikohta kannatta lukea mm siksi, että sen mestarillinen kerronta tempaa lukijan mukaansa jokaiselle 1344 sivulle! Vierelle kannatta varata USA:n kartta.

Stephen Kingin Tukikohta - kirja ja tv-sarja

Katsoin 90-luvulla telkkarista tv-sarjan Tukikohta. Pidin siitä ja kun huomasin, että se tulee kesäuusintana, katsoin sarjan taas. Stephen King oli tv-sarjan käsikirjoittaja, joten tv-sarja onkin hänen kolmas versio teoksestaan Tukikohta, Ensin Tukikohta (The Stand) ilmestyi vuonna1978. Vuonna 1990 King julkaisi teoksestaan laajennetun painoksen.

Laajennettu painos alkaa Kingin esipuheella, jossa hän perustelee laajennuksen välttämättömyyttä, Yksi syy on vuoden 1978 painoksesta poistetut 400 sivua, sillä kustantamo oletti kirjan olevan liian laaja, ettei kukaan jaksa lukea niin paksua kirjaa. Kaikkia 400 sivua ei ole laajennetussa painoksessa. Kingin mukaan laajennukset syventävät ja rikastavat henkilöhahmoja ja tekevät siten lukukokemuksesta nautittavamman.

Totta. Lukiessani Tukikohtaa olen suuresti nauttinut juuri siitä, että saan tutustua lähes jokaiseen henkilöön perustellisesti. Että saan tietää enemmän Franniesta, Stusta, Larrysta, Nickistä, Äiti Abageilista ja myös Randall Flaggista ja Lloydista.

Siksi onkin mielenkiintoista, että tv-sarjaa varten King on typistänyt henkilöhahmojensa kuvausta huomattavasti ja jättänyt osan henkilöistä kokonaan pois yhdistämällä esim. Nadinen hahmoon myös Ritan tarinan. Harold Lauderin ulkoinen olemus on tv-sarjassa hyvin erilainen kuin kirjassa, mutta siihen King ei ehkä ole voinut vaikuttaa.

Tv-sarja keskittyy hyvän ja pahan vastakkainasetteluun. Perustelut ja henkilöhahmojen esittelyt ovat lähes olemattomia. Neliosaisen sarjan päättyessä ihmettelin, että tässäkö tämä oli. Kehuttu, Kingin parhaaksi mainittu teos, onkin tv-sarjana peruskamaa, tosin taitavasti tehtynä ja erinomaisella musiikilla höystettynä.

Tukikohdasta onkin nyt suunnitteilla uusi 8-osainen minisarja ja elokuva.

Ei ihme, että halusin lukea myös kirjan. Nyt olen lukenut kirjasta runsaan kolmanneksen. Silloin kun en lue, kirjan henkilöt pyörivät mielessäni ja odotan innolla seuraavaa lukuhetkeä. Kaiken aikaa kun ei voi lukea, vaikka olisi kuinka kiinnostava kirja.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)

Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.

Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.

Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.

Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin.  Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.

Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.

Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.

Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!

Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.

Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.

Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?

Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.

Dan Brownin Inferno

Dan Brownin Inferno kiehtoi mieltäni heti ilmestyttyään. Olin juuri lukenut Danten Junalaisen näytelmän Helvetti-osan, Eino Leinon suomentamana. Luin sen ääneen, jolloin säkeiden alussa usein toistunut "Ma hälle" oli hyvin haasteellinen.

Ajattelin olevani todellinen asiantuntija lukemaan Brownin Infernoa. Vihdoinkin kirjan lukeneena myönnän, ettei asiantuntijuudesta ollut tietoakaan. Aikaa oli välissä liian monta vuotta eikä mulla edes ole hyllyssä Jumalaista näytelmää, josta olisin lukiessani voinut virkistää muistiani. Muistin Helvetti-osasta vain jotain. Sen verran, että Infernossa siihen olleet viitaukset vaikuttivat epämääräisen tutulta.

Infernon lukemiseksi ei tarvitse lukea Jumalaista näytelmää, jonka kaikkiin osiin - Helvetin lisäksi Kiirastuli ja Paratiisi - Brown Infernossa viittaa. Jokainen viittaus avataan ja selitetään kirjan tarinan kannalta ja jotkut myös Danten oman aikakauden kannalta.

Inferno oli viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jossa moni luku päättyy tv-sarjamaiseen cliffhangeriin. Koukku toimi oikein hyvin, koska cliffhangerit liittyivät lähes poikkeuksellisesti ongelman ratkaisuun.

Infernon alussa Robert Langdon herää sairaalassa. Häntä on ammuttu päähän (!). Langdon ei muista mitään kahdelta edelliseltä vuorokaudelta. Ei edes sitä, miten hän on joutunut Firenzeen. Lääkäri Sienna Brooks pelastaa Landonin palkkamurhaajalta, joka saapuu sairaalaan tappamaan Langdonia. Ja tarina alkaa.

Langdon alkaa Brooksin kanssa selvittää, mistä ihmeestä on kyse. Matka kulkee Firenzestä Venetsiaan ja Istanbuliin upeiden kirkkojen, museoiden ja palatsien kautta. Matkaoppaana toimivat ahdistavat unet ja Danten kuolinnaamiossa ollut runo.

Kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin mitä Langdon ja Brooks alussa olettavat. Myös Maailman terveysjärjesto WHO on kiinnostunut asiasta sekä salaperäinen Konsortio. Maapallon väestöä reippaasti harventavaan virukseen viitataan ruttona. Mutta mistä oikeasti onkaan kyse? Ja voiko kehenkään luottaa?

Inferno on Dan Brownin muiden kirjojen tapaan hyvin visuaalinen. Yksityiskohtaiset arkkitehtuuriset kuvaukset  esim. Palazzo Vecchiosta Firenzessä, Pyhän Markuksen kirkosta Venetsiassa ja Haga Sofiasta Istanbulissa saavat lukijan näkemään nämä rakennukset. Jos joskus matkustan Istanbuliin, Firenzeen tai Venetsiaan, otan Infernon mukaan matkaoppaaksi :)

Ehkä Inferno oli sitä kevyempää kesäluettavaa, ainakin rytmiltään ja koukuttavuudeltaan. Maapallon liikankansoitus ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisu on kesälukemiseksi kuitenkin todella raskas aihe.

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa on merkillinen kirja, jota ihmettelen vielä kolmannenkin (!) lukukerran jälkeen. Kirjan alussa kuvataan päähenkilö Catherine Morland parodioiden mielikuvaa kirjojen sankkarittarista. Toisessa luvussa Austen on vain hieman armollisempi sankaritartaan kohtaan ja kirjoittaa:

"Hänen olemuksensa oli miellyttävä - ja sievä milloin sattui - ja hänen mielensä oli jokseenkin yhtä tietämätön ja oppimaton kuin naisen mieli seitsemäntoista vuoden iässä yleensä on."

Catherine lähtee varakkaiden naapuriensa kanssa Bathiin, jossa hän tutustuu Thorpen perheeseen. Isabella Thorpesta tulee Catherinen rakas ystävä. Yhdessä he lukevat romaaneja. Isabella jopa luettelee Catherinellee listan kirjoista, jotka kannattaa lukea: Udolpho (jota Catehrine kirjan alussa lukee), Wolfenbachin linna, Clermont, Salaperäiset varoitukset, Mustan metsän ennustaja, Keskiyön kello, Reinin orpo ja Kauheat arvoitukset. Nämä goottilaisen romaanin genreen nykyään luettavat kirjat olivat aikanaan hyvin tunnettuja.

Kirjat täyttävät Catherinen pään. Hän uskoo, että jos hän vain pääsisi goottilaiseen linnaan, hänestä itsestä voisi tulla samanlainen sankaritar kuin näiden romaanien sankarittarista. 1800-luvun alussa kirjoitettua Neitoa vanhassa linnassa pidetään goottilaisen romaanin parodiana. Kuten Cervantesin Don Quijote parodioi ritariromaaneja.

Välillä parodia toimii oikein hyvin. Välillä se unohtuu ja Austen keskittyy kirjassa siihen, minkä osaa parhaiten: realistiseen kuvaukseen ihmisten välisistä suhteista, joissa taloudellisella ja yhteiskunallisella asemalla on suuri merkitys ja joissa aitous ja rehellisyys on häviävät laskelmoinnille ja teeskentelylle.

Neitoa vanhassa linnassa lukiessa alkaa jossain vaiheessa ihmetellä kirjan nimeä. Missä se vanha linna on? Ei sellaista ainakaan Bathissa ole! Catherine saa kirjan puolessa välissä kutsun Tilneyn kotiin, Northangerin linnaan. Siellä Catherine lukemiensa kirjojen (ja Henry Tilneyn matkalla kertoman tarinan) vaikutuksesta  on vakuuttunut siitä, että goottilainen linna on vanhojen vaiettujen salaisuuksien, murhan ja julmuuden tapahtumapaikka. Henry Tilney yllättää Catherinen etsimässä merkkejä murhasta ja saa nuhtelullaan Catherinen tajuamaan kuvitelmiensa mielettömyyden.

Pohtiessaan käytöstään Catherine tajuaa, että "koko juttu olisi ollut lähtöisin hänen siellä [Bathissa] harrastamansa kirjallisuuden lukemisesta". Catherine päättää tulevaisuudessa ajatella ja toimia yksinomaan terveen järjen ääntä kuunnellen.

Neito vanhassa linnassa onkin pamfletti terveen järjen puolesta mielikuvitusta ruokkivaa kirjallisuutta vastaan? Neito vanhassa linnassa on Jane Austenin ensimmäinen romaani, vaikka se julkaistiin postuumisti vuonna 1818. Ehkä kirja todellakin on Austenin ohjelmajulistus: hän hylkää goottilaisen romaanin mielettömänä ja kirjoittaa tarkkanäköistä analyysiä ihmisistä talouden ja yhteiskunnallisen aseman sanelemissa suhteissaan, ironiaa unohtamatta.

Jane Austen tunnetaan usein pelkästään rakkausromaanien kirjoittajana. Rakkautta toki tässäkin kirjassa on. Alahallin seremoniamestari esittelee Catherinelle tanssitoveriksi hienolta herrasmieheltä vaikuttvan herra Tilneyn. Tilneyn kilpakosija John Thorpe, Isabellan veli, kuvataan harvinaisen ikäväksi, jopa vastenimieliseksi, ihmiseksi eikä Catherine hänestä pidä. Kosija John Thorpe onkin vain omassa mielessään.

Henry Tilney on kuitenkin hyvin epäromanttinen romanssin osapuoli. Usein hän ylimielisesti piikittelee Catherinea tämän yksinkertaisuuden, tietämättömyyden ja naiiviuden vuoksi. Austen jopa toteaa Tilneyn vain vakavasti kiintyneen Catherineen, rakkaudesta ei puhuta.

Ostin kirjan myös englanninkielisenä. Northanger Abbeyn avulla selvitin minua vaivanneet nimitykset juomahalli, Ylähalli ja Alahalli. Kun sitten vielä googletin, ilmeni että Lower Rooms on Alahallit ja Upper Rooms on Ylähallit. Wikipedia kertoo näiden kuuluvan Bath Assembly Rooms-kokonaisuuteen Bathissa. Myös juomahalli eli Pump-room on 1799 valmistunut historiallinen rakennus Bathissa

Abbey tarkoittaa luostaria ja Northanger Abbeyn kerrotaan ollen entinen luostari. Suomenkielisen kirjan nimessä esiintyvä linna kuvaa kirjan sisältöä paremmin kuin jos kirjan nimi olisi Neito vanhassa luostarissa. Olen lukenut Northanger Abbeysta myös toisen suomennoksen (P. Merjamaa, 1999), jossa kirjan nimeä ei ole käännetty vaan se on Northanger Abbey.

Austenin kertojan ääni on kirjassa vahva. Tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta välillä Austen kirjoittaa minä-muodossa kirjan kirjoittajana siitä, kuinka hänen tarinansa poikkeaa edellä lueteltujen romaanien kaavasta. Neito vanhassa linnassa alkaa pohdinnalla sankarittaren ominaisuuksista muissa kirjoissa ja Austen vertaa Catherine Morlandin ominaisuuksia niihin. Kirjan loppupuolella Austen kertoo, kuinka kirjan sankarittaren kuuluu palata seikkailuistaan kotiinsa. Ja jatkaa:

"Mutta minun juttuni on aivan erilainen; minä tuon sankarittareni takaisin kotiin yksinäisenä ja alennettuna; eikä mikään suloinen hengen innoitus voi johdattaa minua yksityiskohtaisuuteen."

En tunne 1800-luvun englantilaista kirjallisuuttaa niin hyvin, että tietäisen tällaisen kommentoinnin olleen yleistä. Minusta se vaikuttaa hyvin modernilta. Ja tekee kirjan merkilliseksi.

Luulen, että kolme lukukertaa riittää tälle kirjalle.

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä (The Great Train Robbery) vuodelta 1975 on merkillinen kirja. Periaatteessa se kertoo dokumentinomaisesti vuonna 1855 tapahtuneesa junaryöstöstä. Elettiin Krimin sodan aikaa ja junassa kuljetettiin Krimillä olevien sotilaiden palkkarahat - kultaharkkoina.

Itse ryöstön kuvaus on lyhyt, sillä kirja keskittyy edeltäviin, hyvin huolellisiin valmisteluihin. Rikoksen aivot, herrasmies Edward Pierce saa kuitenkin todeta, että hyvin suunniteltu on vasta puoliksi tehty. Yllättävät takapakit sotkevat ja muuttavat suunnitelmia jopa ryöstöpäivänä. Nopeat ratkaisut ja kyky improvisoida tuottavat kuitenkin tuloksen: kultaharkot saadaan ryöstetyksi.

Tarina jatkuu vielä ryöstön jälkeen, mutta enpä kerro kaikkia.

Tarinan lisäksi kirjassa on runsaasti (melkein enmmän kuin itse tarinaa) viktoriaanisen englannin kuvausta. Crichtonin tavoitteena on saada lukija ymmärtämään aikakauden tapoja, ajattelua ja maailmankuvaa. Uskon, että Crichtonin antama kuva naisen asemasta, koiratappeluista, kaksinaismoraalista, tekopyhyydestä, prostituutiosta, rikollisuudesta, vankiloista ja oikeuslaitoksesta vastaa nykyisinkin tutkimuksen antamaa kuvaa viktriaanisesta englannista.

Minua nämä historialliset kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin itse tarina, varsinkin kun tarinan lopputulokseen viitataan alusta lähtien. Onneksi Crichon oli malttanut jättää yhden yllätyksen kirjan loppuun.

Michael Crichton on ohjannut samannimisen elokuvan, jossa hän on ollut myös käsikirjoittajana ja joka pohjautuu tähän kirjaan.

Ai miksikö luin kirjan, vaikka se ei maailman sadanneksi paras ollutkaan? Koska Michael Crichton on kirjoittanut kirjat Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Ne ovat huomattavasti Herrasmiesryöstäjää parempia kirjoja kriittisyydessään, absurdiudessaan ja tietenkin, koska niissä on dinosauruksia.

28/100: Ruotsalainen dekkari

Helene Turstenin Murskattu tanghevonen oli ensimmäinen ruotsalaisdekkari sitten 70-luvulla luettujen Maria Langin dekkareiden.

Murskatun tanghevosen valitsin Kampin kierrätyshyllyn kirjoista kiinnostavan nimen vuoski. Arvelin, että kirja on dekkari, mutta en arvannut Helene Turstenia ruotsalaiseksi. Muitakaan etukäteistieoja minulla ei kirjasta ollut, koska en lue takakansitekstejä.

Yhden ruotsalaisdekkarin lukeneena en julista nyt tuntevani ne kaikki ja tietäväni kaiken ruotsalaisista dekkareista. Lukiessani mietin, tällaisiäkö ne ovat vai kuuluuko vain Murskatun tanghevosen ominaisuuksiin käsiteltävien asioiden laaja kirjo:

Holokausti, skinheadit, huumekauppa, Helvetin enkelit, murrosikäisten kaksostytärten kasvatus, seksuaalinen häirintä, ju-jutsu ja tietenkin aids, seksi ja raha. Ja suomalaiset.

"Vain suomalaiset osaavat siivota."
"Arja oli kaunis hyvin tyypillisellä suomalaisella tavalla. Hänellä oli paksut vaaleat, olkapäille ulottuvat hiukset, suuret kirkkaansiniset silmät ja leveä suu jossa oli tasaisen kauniit hampaat."

Kirja alkaa Göteborgissa marraskuisena iltana puoli kuudelta, kun mies putoaa parvekkeelta ja kuolee.

12/100: Päättäväisyys

Vielä minä tämän kirjan luen. Olen lukenut jo enemmän kuin puolet!

Tosin en vieläkään ole ymmärtänyt, miksi kirja on kaikilla "Nämä kirjat sinun tulee lukea" -listoilla. Henkilöhahmot ovat vieraita ja olen aivan sekaisin siitä, kuka kukin on. Aurelianoja ja Jose Arcadioita on liikaa.

Tähän mennessä parhaita juttuja ovat olleet mm. unettomuustauti, jota koko Macandon kylä sairasti ja kyläläisten suhtautuminen eläviin kuviin. Pormestari selitti, etteivät elokuvat ole totta eikä niiden takia kannattanut pillastua tai joutua mielenkuohun valtaan. Selitys tuntui masentavalta ja kyläläiset tunsivat tulleensa huijatuiksi ja päättivät olla käymättä elokuvissa.

"Omissa murheissa oli heidän mielestään aivan tarpeeksi kestämistä, joten heillä ei ollut mitään syytä käydä itkemässä mielikuvitushenkilöiden kangastuksenomaisia vastoinkäymisiä."

Samaa mietin minäkin joskus, myös lukiessani kirjaa.

Kirjan henkilöhahmoista Ursula on kiinnostavin. Hän on uskomaton nainen, joka valtavalla sisulla hoitaa ison talon ja kestää perheen miesten hullutukset ja sodat. Osoittaakseni samanlaista sisua, luen kirjan loppuun.

Enkelikaupunki

Pidin kovasti Danielle Trussonin kirjasta Enkelioppi. Kirjan jatko-osa Enkelikaupunki ilmestyi suomeksi viime vuonna. Useasti pitelin kirjaa kädessäni kirjakaupoissa pohtien kirjan ostamista ja ihmetellen sivumäärän vähäisyyttä. En ostanut kirjaa enkä toivonut sitä joululahjaksi. Totesin, että on parasta lainata kirja ensin kirjastosta ja arvioida sitten, kannattaako kirja ostaa.

Luin kirjan vuorokaudessa. Kirjaa en omakseni osta, sillä se ei ollut Enkeliopin veroinen. Enkelikaupunki on jännittävä ja vauhdikas toimintaromaani Da Vinci -koodin tyyliin. Minua eivät sellaiset kirjat kiehdo. Ne vain lukee nopeasti, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja muutaman päivän tai viikon päästä kirjasta ei muista kuin vauhdin.

Enkelioppi päättyi kaaokseen, josta selvisivät enkeliksi muuttunut Evangeline ja Evangelineen rakastunut Verlaine. Enkelikaupungissa enkelinmetsästäjäksi ryhtynyt Verlaine tekee kaikkensa pelastaakseen Evangelinen nefilien ja epäeettisiä tutukimuksia suorittavan Malcolm Godwinin kynsistä.

Vauhtia oli tapahtumien runsauden ja sykkeen lisäksi siirtymisissä paikasta toiseen. Pariisista lennettiin yhdessä hujauksessa Pietariin. Siirtymää Bulgariasta Siperian Tseljabinskiin ei selitetty mitenkään. Sen sijaan matkaa Pietarista Siperiaan Trans-Siperian pikajunalla kuvataan pitkään.

Enkelikaupungissa langenneiden enkelien ja heidän jälkeläistensä tutkimuksessa tehdään uusia ja osin vanhoja löytöjä. Kekseisellä sijalla ovat mm. Fabergén munat, Rasputinin kukka-albumi ja Nooan pelastamat siemenet.

Nooa! Enkelikaupungissa minun oli vielä vaikeampi hyväksyä esitettyjä väitteitä. Ihmettelin minkälaiseen maailmankuvaan liittyy vakaa usko vedenpaisumukseen ja muihin Raamatun kertomuksiin. Fundamentalismista ei ole kyse, sillä ainakin langenneiden enkelien jälkeläisissä tapahtuu evoluutiota. Mitä ihmettä minulle tässä kirjassa yritetään syöttää?

Voi toki olla, että minusta on tullut tosikko enkä osaa enää lukea tällaista kirjaa. Tosin ei minulla ole ollut vaikeuksia lukiessani esim. Philip Pullmanin Universumin tomu -trilogiaa.

Kirjan takakannessa on ote Enkelipaupungin arviosta New York Timesissa. Sen mukaan kirja on "Hyytävän vaikuttava." Lue arvio saadaksesi selville, mitä kirjasta sanotaan.

Onnellisuus 7/100: Tutut ja moneen kertaan luetut kirjat

Lukulampun blogissa Jennu kysyi Miksi kirja kannattaa lukea uudelleen. Lukuisista syistä palata jo luettuihin kirjoihin tunnistin kaikki omikseni.

Kuvassa joitakin niistä kirjoista, jotka luen yhä uudelleen. Koska minua kiehtoo kirjan

- ilmapiiri (Bertramin hotellissa)
- viisaus (Noidan veli)
- mielikuvitus ja mieltäni kutukuttaa Narnian luominen leijonan karjunnalla ja Valkea velho Lontoossa (Taikurin sisarenpoika)
- kaunis kieli ja toistuvat ilmaisut ihastuttavat "jumalainen Odysseia" "huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan" (Saarikosken suomentama Odysseia)
- selvitymistarina vailla vertaa (Ugudibuu)
- tarinat, joihin palaan yhä uudestaan ja joihin vetoan keskusteluissa (Kädettömät kuninkaat)
- alun lumous, jotka jatkuu (Johannes Angelos)
- komisario Adamsbergin murharyhmä ja Kerä niminen kissa (Ikimetsän sydän)
- kirjarutto, mielikuvitus, tarina (Lumikko ja yhdeksän muuta)
- Kun haluan nähdä, toivoa ja muistaa (Shikasta)

Jo luetun kirjan lukeminen on kuin kotiin tulisi. Huokaus ja lepohetki ennen lukemattomien kirjojen välissä. Ja aivan ihanaa!

Onnellisuus 5/100: Hyvä kirja

Onnea on lukea hyvä kirja.

Martha Questin elämästä haluan lukea lisää. Onnea on sekin, että Väkivallan lapset -kirjasarjasta on jäljellä vielä neljä osaa.

Ei enää tylsiä kirjoja

Olen ajatellut, että iltalukemisena voi aivan hyvin olla myös tylsä kirja. Kuvittelin että tylsyys nukuttaa paremmin kuin mielenkiintoiseksi tai jopa jännittäväksi kokemani kirja. Kumma kyllä, tylsää kirjaa luen pitempään. Epätoivoisesti odotan, että kirjassa tapahtuisi jotain kiinnostavaa tai löytäisin kirjasta jotain elähdyttävää. Odotukseni on useimmiten turha mutta sinnikkäästi jatkan lukemista. Hermostun ja nukahtaminen on entistä vaikeampaa.

Nähtyäni Teeman dokumentin ikävystymisestä  ymmärrän miksi. Sen mukaan ikävystyminen, tylsyys, aiheuttaa hermostuneisuutta ja kortisolin erittyminen elimistössä lisääntyy. Stressinpaikka siis. Eikä stressaantuneena saa nukuttua.

Eilen aloitin Toni Morrisonin kirjan Sula. Ei hermostuneisuutta, ei stressiä. Kirjan taitava kerronta, osuva ihmiskuvaus ja hyvä rytmitys rentouttivat mieleni. Stressaavat asiat eivät täyttäneet mieltäni, sen sijaan keskityin lukemaani kirjaan. Kuinka suuri nautinto onkaan lukea hyvää kirjaa!

Tylsiä kirjoja lukiessani olen ehkä ajatellut, että elän ikuisesti. Että voin käyttää aikaa myös tylsien kirjojen lukemiseen. Nyt tiedän, ettei niin kannata tehdä. Yrittäessäni muistaa, mitä tylsiä kirjoja olen lukenut, en muista kirjojen nimiä. Vain unen odottelun ja huonosti nukutun yön.

Oppinut neiti

Kameleontin varjon jälkeen kaipasin rentouttavaa, ihanaa ja kevyttä luettavaa. Kaari Utrion Oppinut neiti on juuri sitä. Lisäksi Oppinut neiti on katsaus 1800-luvun alun säätyläiselämään ja sen normeihin.

Nuorena neitona luin Utriolta Vehkalahden neidot, Sunnevat ja muistaakseni myös Piritta, Karjalan tyttären. Silloin Utrion kirjoissa kiehtoi naishistorian lisäksi siihen aikaan rohkeat ja nuoren tytön mieltä kiihdyttävät romanssit, rakkaudet ja seksi. Oppineessa neidissä ei seksiä ole enkä sitä siihen kaivannut.

Sofia Malm on Smolnan tyttöopiston käynyt oppinut neiti, naimaton opettajatar Pietarissa ja 24 vuotias.

"Minuahan onni suosii!! Olen saanut erinomaisen koulutuksen enkä ole riippuvainen kenestäkään."

Christian ei pystynyt tyrmistykseltään sanomaan mitään. Säätyläisnainen oli aina riippuvainen jostakin miehestä, se kuului asemaan, ja juuri se teki hienosta hienon. Kalastajaeukot anasaitsivat oman leipänsä, eivät upseerin tyttäret."

Sofia Malm lähtee Pietarista Porojärvelle Lappiin kuultuaan äitinsä olevan sairas. Lappiin matkaavat myös majuri Lars Hackfelt yhdessä veljenpoikansa paroni Christian Hackfeltin kanssa. Majuri haluaa nähdä kaamoksen ja keskiyön auringon ennen kuolemaansa.

Myöhemmin kirjan tapahtumapaikkoina ovat myös Kortejoki ja Helsinki, mutta Lapin kuvauksessa ja tapahtumissa kirja antaa parastaan. Ero pietarilaisen muodollisuuden ja itsekkyyden ja lappilaisen suoruuden, luonnollisuuden ja välittämisen välillä on suuri, Käyttäytymistä säätelevätkin luonnon asettamat rajat eivät tiukat käyttyäytymiskoodit. Utrio kirjoittaa Lapista ja ihmisen elämästä siellä hurmioituneesti ja hurmaavasti, vapauttavasti.

Lapista Sofia Malm ei palaa Pietraiin, vaan setänsä Sohlbergan kartanoon Kortejoelle. Paluu jäykkään käyttäytymisetikettiion erottaa Sofian matkakumppaneistaan Lars ja Christian Hackfeltista. Sofiasta tulee kotiopettajatar Plmcronan perheen tyttärillä ja siten hän kuuluu perheen palvelusväkeen. Ei sellainen voi seurustella perheen vieraiden kanssa salissa.

Oppineen neidin kautta Utrio tarkastelee kirjassaan naisen asemaa. Sofia Malmin tavoin itsenäinen nainen on mahdollista ehkä Lapissa, mutta säätyläisnainen tarvitsee miehen. Miestä ja mieluiten varakasta sellaista tavoittelevat niin pinskiläinen maakreivitär Isabella von Tallinger kuin debytanttikauteensa valmistautuva Charlotte Palmcronakin.

Charlotten täti ruustinna Palmcrona puolestaan hallitsee aviomiestään ja tyrannisoi lähiympäristöään, oli sitten Kortejoella tai Helsingissä. Mitään ei saanut tehdä ilman hänen lupaansa! Ruustinna Palmcrona muistuttaa Kasvattitytön tarinan rouva Norrisia.

Rentouttava kirja!

Muutenkin Oppinut neiti toi mieleeni Jane Austenin kirjat tapojen, normien ja taloudellisen pakon kuvauksessa. Itsenäisen, oppineen naisen tarina palautti mieleeni myös Hilja Valtosen kirjat. Oikein hyvää luetavaa siis, tämä Oppinut neiti.