Veisu luonnonkoneille

 

Olen viime aikoina nauttinut kovasti iltalukemisestani. Ne lyhyet hetket, jotka ehdin lukea ennen nukahtamistani. 

Sain työkaverilta lainaksi Becky Chambersin teoksen Veisu luonnonkoneille (suom. Kaisa Ranta 2024) maininnalla ”hyväntuulista scifiä”. Ja kyllä, olen viihtynyt kirjan kanssa hyvin ja pitkään. Kirja kyllä on ohut ja pikkuinen, mutta minä luen päivän aikana ehkä viisi minuuttia, joinain toisena jopa kaksikymmentä minuuttia. Väsymys yleensä voittaa ja nukahdan. Kirja on edelleen kesken. 

Kirjan kieli on hykerryttävää. Ilmaisut ovat tuoreita ja kekseliäitä, kiitokset suomentajalle. Esimerkkeinä toveikkuus ja hymy

toiveikkaiden hämähäkkien metsästysmajoja

Mr. Cody oli hyvännäköinen mies, jonka käsivarret pystyisivät halkomaan tukkeja ja hymy haihduttamaan lineaarisen aikakäsityksen kenen tahansa mielessä.

Veisu luonnonkoneille on ensimmäinen osa sarjassa Munkki ja robotti. Sarjan toinen osa on myös käännetty suomeksi nimellä Ylistys kaunolatvoille. Ajattelin hankkia molemmat kirjahyllyyni.

Risto Isomäki: Con rit

"On niin ihanaa lukea kirjaa myyttisestä eläimestä", totesin siinä vaiheessa kun olin lukenut puolet kirjasta.

Kirja kuitenkin muuttuu hyvin nopeasti kaltaiseni klaustrofoobikon kannalta kauhutarinaksi. Silti tarina on niin koukuttavan jännittävä, että suosista jätin työpäivää edeltävät yöunet viiteen tuntiin tai vielä vähempään.

Con rit on merikäärme, valtavan kokoinen merilohikäärme. Kirjan päähenkilö Martti Ritola uskoo, että con rit, leviathan, quetzalcoatl, kukulkan, nyan, naga, waterhorse ja meerhorse ovat saman lajin nimityksiä eri puolilla maailmaa. Con rit on tunnettu tarinoista, ikivanhoista lakiteksteistä ja lehtileikkeistä, mutta konkreettisia todisteita siitä ei ole. Siksi con ritiä kutsutaan kirjassa myös kryptidiksi eli tuntemattomaksi eläimeksi. Kryptidit ovat Isomäen mukaan etupäässä tarueläimiä, mutta jotkut voivat olla olemassa oikeasti.

Kun Ritola saa vietnamilaiselta ystävältään Hoalta viestin, jonka mukaan con ritin raato oli löytynyt eräältä Ha Long Bayn saarelta, hänelle tulee pakkomielteenomainen halu päästä tutkimaan con ritin raatoa. Matkan ja tutkimusretken rahoittajaksi Ritola pyytää nuoruuden rakastettuaan Camilla Norrstrandia,

Isomäestä kun on kyse, kirjassa käsitellään myös Indonesian metsien hakkuut ja niistä johtuvat turvesuopalot sekä ilmastonmuutoksen synnyttämät supermyrskyt. Vuonna 2011 julkaistussa kirjassa Isomäki ei malta olla kirjoittamatta Fukushiman ydinvoimalaonnettomuudesta. Varoituksen sana rannikoilla toimivista ydinvoimaloista kuullaan myös tässä kirjassa.

Ekologisuus onkin yksi hyvä syy lukea Con rit. Toinen hyvä syy on Isomäen erittäin visuaalinen teksti, jota lukiessa tuntee katsovansa elokuvaa. Niin ja tietenkin myyttinen con rit.

Kirjastoasiaa

Ken Follettin hienossa romaanissa Kun suuret sortuvat pohditaan myös kirjaston ja lukemisen olemusta.

"Lev osasi lukea, mutta hän ei oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Sanomalehdet oli täällä kiinnitetty painaviin puupidikkeisiin, niin ettei niitä voinut varastaa, ja kylteissä luki: HILJAISUUS. Mitä hauskaa sellaisessa paikassa voi tehdä?" 

Myös kirjastoalan ihmiset saavat oman osansa.

"Hän oli kaupungin kirjastolaitoksen palveluksessa ja tarkka pikkuasioista."

Stephen Kingin Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohtaa lukiessani odotin kovasti sitä hetkeä, jolloin saan alkaa kirjoittamaan kirjasta. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut kaksi päivää ja edelleen tuntuu vaikealta kertoa kirjasta. Ensinnäkin Tukikohta on hyvin laaja romaani, 1344 sivua. Toiseksi nautin kirjasta paljon. Haluaisin kertoa  kirjasta kaiken, mutta eihän niin voi tehdä. Yritän silti sanoa jotain.

Lyhentymätön ja täydellinen laitos vuodelta 1990.

Tappava virus Stephen Kingin Tukikohdan lähtökohtana on dystopialle klassinen.

Tietokoneohjelmassa oli virhe. Armeijan biolaboratoriossa karkaa erittäin muuntautumiskykyiseksi ja tarttuvaksi muokattu virus. Tietokoneohjelmalta menee noin puoli minuuutia viruksen karkaamisesta siihen kun laboratorio suljetaan ja eristetään. Puoli minuuttia kuitenkin riittää ja virus pääsee leviämään laboratorion ulkopuolelle.

Viranomaiset salaavat tapahtuman. Mediaa estetään kuoleman uhalla kertomasta tapahtumeesta. Kun sairastuneiden ja kuolleiden määrä kasvaa, uutisissa luvataan vastalääkkeen valmistuvan parin viikon sisällä. Sellaista ei tietenkään ole olemassa. Sairauden torjumiseksi ainoana lääkkeenä käytetään eristämistä. Armeija eristää kaupunkeja ja jokainen pakoon yrittävä tapetaan.

Kapteeni Tripsiksi nimetty virus alkaa normaalina flunssana eivätkä ihmiset pidä aivasteluaan ja yskimistään muuna. Jokainen sairastunut kuolee, USA (ja koko maailma) täyttyy kotiin, työpaikalle, autoon, junaan, kouluun, sairaalaan ym. kuolleista ihmisistä. Noin yksi prosentti väestöstä on kuitenkin immuuni virukselle.

Monet eloonjääneet lähtevät etsimään muita ihmisiä. Heidän matkansa saa myös toisen päämäärän unien kautta. Eloonjääneitä kiusaavat painajaiset, joissa pelottava, tumma ja kasvoton mies nostaa esiin heidän syvimmät pelkonsa. Painajaisten vastapainoksi osa heistä näkee unta äiti Abagailista, joka kutsuu heitä luokseen, ensin Polk Countyyn Nebraskassa ja myöhemmin Boulderiin Coloradossa. Samaan aikaan Randall Flagg houkuttelee ihmisiä luokseen Las Vegasiin. Hänen kutsuunsa vastaavat mm. Lloyd Henreid ja Roskismies.

Kerronta keskittyy viruksen aiheuttamien tuhojen ja eloonjääneiden matkojen kuvauksen jälkeen Boulderiin ja siellä asuviin ihmisiin, kuten Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder ja Nadine Cross. Yhteisöä rakennetaan yleisökokouksin ja yhteisin päätöksin 7-henkisen neuvoston laatimista esityksistä. Sana on vapaa, ihmiset ovat tyytyväisä ja ilmapiiri huoleton. Lukuunottamatta lännestä nousevaa tumman miehen uhkaa.

Las Vegasissa tumma mies, Randall Flagg, hallitsee pelolla ja väkivallalla. Myös Las Vegasissa ihmiset ovat tyytyväisiä, mutta heiltä puuttuu rakkaus - kuten vakoilijaksi lähetetty Tom Cullen asian tajuaa.

Tukikohdan päättyessä toinen yhteisö on tuhoutunut ja toinen selviytynyt. Silti vastakkainasettelu yhteisöjen ja niiden johtohahmojen välillä ei ole kirjan keskeisintä antia.

Tukikohta kertoo eloonjääneiden matkasta, selviytymisestä ja elämän jatkumisesta - sekä hyvästä ja pahasta. Ja miten kertookaan! Elävä ihmiskuvaus tempaisee mukaansa välittömästi. Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder, Nadine Cross, Lloyd Henreid ja jopa Roskismies kuvataan niin inhimillisesti, että heidän elämänsä, ilonsa, pelkonsa, tuskansa ja motiivinsa ovat täysin lukijan ymmärrettävissä. Joidenkin kohdalla jopa rakastettavissa. Demoninen Randall  Fagg jää kuitenkin arvoituksellisen epämääräiseksi kuten arkkipahiksen kuuluukin.

Ihmettelin Tukikohdassa muutamaa asiaa. Kummassakaan eloonjääneiden yhteisössä ei käytetä rahaa yltäkylläisyyden vuoksi. Kaikkea on paitsi sähköä ja sekin saadaan järjestettyä. Sen kun valitset mieleisesi talon, auton ja mitä tavaraa ikinä haluatkaan, jota on kaupoissa tai kodeissa tarjolla. Vaikka Tukikohtaa on mainittu dystopiaksi, kirjassa kuvattu suhde rahaan ja omaisuuteen on utopiaa. Ettäkö ihminen ei ryhtyisi rohmuamaan itselleen omaisuutta enemmän kuin tarvitsee? Ettäkö kukaan ei asettuisi kaiken haltijaksi ja ryhtyisi säätelemään sitä, mitä kukin saa? Missä ovat seitsemästä kuolemansynnistä ahneus ja kateus?

King selittää henkilöhahmojensa suulla tämän ja ehkä muitakin asioita sillä, että Kapteeni Trips oli seurausta ihmisen ahneudesta. Eikä vanhaan haluta palata. Ja toisaalta, kirjan aikajana on noin vuosi. Kaikkea ei vuodessa ehdi tapahtua.

Eloonjääneet ovat hyvin huolettomia. Ruokaakin saa säilykepurkeista ja kuivamuonaa on vaikka kuinka paljon.  Luulisi silti edes jonkun ryhtyvän viljelemään maata tai pitämään kotieläimiä. Tosin Kapteeni Tripsin jälkeen villieläinten elintila kasvoi. Peuroja ja jäniksiä oli riittämiin ja pari kertaa niitä tapettiin ravinnoksi.

Koko aikaa ei voinut lukea, välillä piti mm. syödä.

Kun en lukenut Tukikohtaa, ajattelin sen ihmisiä. Odotin seuraavaa lukuhetekä saadakseni taas nauttia esim. Nickin ja Tomin hämmästyttävästä ystävyydestä, Larry Underwoodin kamppailusta itsensä kanssa ja Äiti Abagailin iättömyydestä. Jotkut kohtaukset tai pikemminkin tarinat jäävät mieleeni pitkäksi ajaksi, kuten esim. Tomin ja Stun paluumatka Boulderiin

Stephen Kingin Tukikohta kannatta lukea mm siksi, että sen mestarillinen kerronta tempaa lukijan mukaansa jokaiselle 1344 sivulle! Vierelle kannatta varata USA:n kartta.

Stephen Kingin Tukikohta - kirja ja tv-sarja

Katsoin 90-luvulla telkkarista tv-sarjan Tukikohta. Pidin siitä ja kun huomasin, että se tulee kesäuusintana, katsoin sarjan taas. Stephen King oli tv-sarjan käsikirjoittaja, joten tv-sarja onkin hänen kolmas versio teoksestaan Tukikohta, Ensin Tukikohta (The Stand) ilmestyi vuonna1978. Vuonna 1990 King julkaisi teoksestaan laajennetun painoksen.

Laajennettu painos alkaa Kingin esipuheella, jossa hän perustelee laajennuksen välttämättömyyttä, Yksi syy on vuoden 1978 painoksesta poistetut 400 sivua, sillä kustantamo oletti kirjan olevan liian laaja, ettei kukaan jaksa lukea niin paksua kirjaa. Kaikkia 400 sivua ei ole laajennetussa painoksessa. Kingin mukaan laajennukset syventävät ja rikastavat henkilöhahmoja ja tekevät siten lukukokemuksesta nautittavamman.

Totta. Lukiessani Tukikohtaa olen suuresti nauttinut juuri siitä, että saan tutustua lähes jokaiseen henkilöön perustellisesti. Että saan tietää enemmän Franniesta, Stusta, Larrysta, Nickistä, Äiti Abageilista ja myös Randall Flaggista ja Lloydista.

Siksi onkin mielenkiintoista, että tv-sarjaa varten King on typistänyt henkilöhahmojensa kuvausta huomattavasti ja jättänyt osan henkilöistä kokonaan pois yhdistämällä esim. Nadinen hahmoon myös Ritan tarinan. Harold Lauderin ulkoinen olemus on tv-sarjassa hyvin erilainen kuin kirjassa, mutta siihen King ei ehkä ole voinut vaikuttaa.

Tv-sarja keskittyy hyvän ja pahan vastakkainasetteluun. Perustelut ja henkilöhahmojen esittelyt ovat lähes olemattomia. Neliosaisen sarjan päättyessä ihmettelin, että tässäkö tämä oli. Kehuttu, Kingin parhaaksi mainittu teos, onkin tv-sarjana peruskamaa, tosin taitavasti tehtynä ja erinomaisella musiikilla höystettynä.

Tukikohdasta onkin nyt suunnitteilla uusi 8-osainen minisarja ja elokuva.

Ei ihme, että halusin lukea myös kirjan. Nyt olen lukenut kirjasta runsaan kolmanneksen. Silloin kun en lue, kirjan henkilöt pyörivät mielessäni ja odotan innolla seuraavaa lukuhetkeä. Kaiken aikaa kun ei voi lukea, vaikka olisi kuinka kiinnostava kirja.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)

Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.

Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.

Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.

Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin.  Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.

Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.

Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.

Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!

Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.

Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.

Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?

Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.

Dan Brownin Inferno

Dan Brownin Inferno kiehtoi mieltäni heti ilmestyttyään. Olin juuri lukenut Danten Junalaisen näytelmän Helvetti-osan, Eino Leinon suomentamana. Luin sen ääneen, jolloin säkeiden alussa usein toistunut "Ma hälle" oli hyvin haasteellinen.

Ajattelin olevani todellinen asiantuntija lukemaan Brownin Infernoa. Vihdoinkin kirjan lukeneena myönnän, ettei asiantuntijuudesta ollut tietoakaan. Aikaa oli välissä liian monta vuotta eikä mulla edes ole hyllyssä Jumalaista näytelmää, josta olisin lukiessani voinut virkistää muistiani. Muistin Helvetti-osasta vain jotain. Sen verran, että Infernossa siihen olleet viitaukset vaikuttivat epämääräisen tutulta.

Infernon lukemiseksi ei tarvitse lukea Jumalaista näytelmää, jonka kaikkiin osiin - Helvetin lisäksi Kiirastuli ja Paratiisi - Brown Infernossa viittaa. Jokainen viittaus avataan ja selitetään kirjan tarinan kannalta ja jotkut myös Danten oman aikakauden kannalta.

Inferno oli viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jossa moni luku päättyy tv-sarjamaiseen cliffhangeriin. Koukku toimi oikein hyvin, koska cliffhangerit liittyivät lähes poikkeuksellisesti ongelman ratkaisuun.

Infernon alussa Robert Langdon herää sairaalassa. Häntä on ammuttu päähän (!). Langdon ei muista mitään kahdelta edelliseltä vuorokaudelta. Ei edes sitä, miten hän on joutunut Firenzeen. Lääkäri Sienna Brooks pelastaa Landonin palkkamurhaajalta, joka saapuu sairaalaan tappamaan Langdonia. Ja tarina alkaa.

Langdon alkaa Brooksin kanssa selvittää, mistä ihmeestä on kyse. Matka kulkee Firenzestä Venetsiaan ja Istanbuliin upeiden kirkkojen, museoiden ja palatsien kautta. Matkaoppaana toimivat ahdistavat unet ja Danten kuolinnaamiossa ollut runo.

Kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin mitä Langdon ja Brooks alussa olettavat. Myös Maailman terveysjärjesto WHO on kiinnostunut asiasta sekä salaperäinen Konsortio. Maapallon väestöä reippaasti harventavaan virukseen viitataan ruttona. Mutta mistä oikeasti onkaan kyse? Ja voiko kehenkään luottaa?

Inferno on Dan Brownin muiden kirjojen tapaan hyvin visuaalinen. Yksityiskohtaiset arkkitehtuuriset kuvaukset  esim. Palazzo Vecchiosta Firenzessä, Pyhän Markuksen kirkosta Venetsiassa ja Haga Sofiasta Istanbulissa saavat lukijan näkemään nämä rakennukset. Jos joskus matkustan Istanbuliin, Firenzeen tai Venetsiaan, otan Infernon mukaan matkaoppaaksi :)

Ehkä Inferno oli sitä kevyempää kesäluettavaa, ainakin rytmiltään ja koukuttavuudeltaan. Maapallon liikankansoitus ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisu on kesälukemiseksi kuitenkin todella raskas aihe.

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa on merkillinen kirja, jota ihmettelen vielä kolmannenkin (!) lukukerran jälkeen. Kirjan alussa kuvataan päähenkilö Catherine Morland parodioiden mielikuvaa kirjojen sankkarittarista. Toisessa luvussa Austen on vain hieman armollisempi sankaritartaan kohtaan ja kirjoittaa:

"Hänen olemuksensa oli miellyttävä - ja sievä milloin sattui - ja hänen mielensä oli jokseenkin yhtä tietämätön ja oppimaton kuin naisen mieli seitsemäntoista vuoden iässä yleensä on."

Catherine lähtee varakkaiden naapuriensa kanssa Bathiin, jossa hän tutustuu Thorpen perheeseen. Isabella Thorpesta tulee Catherinen rakas ystävä. Yhdessä he lukevat romaaneja. Isabella jopa luettelee Catherinellee listan kirjoista, jotka kannattaa lukea: Udolpho (jota Catehrine kirjan alussa lukee), Wolfenbachin linna, Clermont, Salaperäiset varoitukset, Mustan metsän ennustaja, Keskiyön kello, Reinin orpo ja Kauheat arvoitukset. Nämä goottilaisen romaanin genreen nykyään luettavat kirjat olivat aikanaan hyvin tunnettuja.

Kirjat täyttävät Catherinen pään. Hän uskoo, että jos hän vain pääsisi goottilaiseen linnaan, hänestä itsestä voisi tulla samanlainen sankaritar kuin näiden romaanien sankarittarista. 1800-luvun alussa kirjoitettua Neitoa vanhassa linnassa pidetään goottilaisen romaanin parodiana. Kuten Cervantesin Don Quijote parodioi ritariromaaneja.

Välillä parodia toimii oikein hyvin. Välillä se unohtuu ja Austen keskittyy kirjassa siihen, minkä osaa parhaiten: realistiseen kuvaukseen ihmisten välisistä suhteista, joissa taloudellisella ja yhteiskunallisella asemalla on suuri merkitys ja joissa aitous ja rehellisyys on häviävät laskelmoinnille ja teeskentelylle.

Neitoa vanhassa linnassa lukiessa alkaa jossain vaiheessa ihmetellä kirjan nimeä. Missä se vanha linna on? Ei sellaista ainakaan Bathissa ole! Catherine saa kirjan puolessa välissä kutsun Tilneyn kotiin, Northangerin linnaan. Siellä Catherine lukemiensa kirjojen (ja Henry Tilneyn matkalla kertoman tarinan) vaikutuksesta  on vakuuttunut siitä, että goottilainen linna on vanhojen vaiettujen salaisuuksien, murhan ja julmuuden tapahtumapaikka. Henry Tilney yllättää Catherinen etsimässä merkkejä murhasta ja saa nuhtelullaan Catherinen tajuamaan kuvitelmiensa mielettömyyden.

Pohtiessaan käytöstään Catherine tajuaa, että "koko juttu olisi ollut lähtöisin hänen siellä [Bathissa] harrastamansa kirjallisuuden lukemisesta". Catherine päättää tulevaisuudessa ajatella ja toimia yksinomaan terveen järjen ääntä kuunnellen.

Neito vanhassa linnassa onkin pamfletti terveen järjen puolesta mielikuvitusta ruokkivaa kirjallisuutta vastaan? Neito vanhassa linnassa on Jane Austenin ensimmäinen romaani, vaikka se julkaistiin postuumisti vuonna 1818. Ehkä kirja todellakin on Austenin ohjelmajulistus: hän hylkää goottilaisen romaanin mielettömänä ja kirjoittaa tarkkanäköistä analyysiä ihmisistä talouden ja yhteiskunnallisen aseman sanelemissa suhteissaan, ironiaa unohtamatta.

Jane Austen tunnetaan usein pelkästään rakkausromaanien kirjoittajana. Rakkautta toki tässäkin kirjassa on. Alahallin seremoniamestari esittelee Catherinelle tanssitoveriksi hienolta herrasmieheltä vaikuttvan herra Tilneyn. Tilneyn kilpakosija John Thorpe, Isabellan veli, kuvataan harvinaisen ikäväksi, jopa vastenimieliseksi, ihmiseksi eikä Catherine hänestä pidä. Kosija John Thorpe onkin vain omassa mielessään.

Henry Tilney on kuitenkin hyvin epäromanttinen romanssin osapuoli. Usein hän ylimielisesti piikittelee Catherinea tämän yksinkertaisuuden, tietämättömyyden ja naiiviuden vuoksi. Austen jopa toteaa Tilneyn vain vakavasti kiintyneen Catherineen, rakkaudesta ei puhuta.

Ostin kirjan myös englanninkielisenä. Northanger Abbeyn avulla selvitin minua vaivanneet nimitykset juomahalli, Ylähalli ja Alahalli. Kun sitten vielä googletin, ilmeni että Lower Rooms on Alahallit ja Upper Rooms on Ylähallit. Wikipedia kertoo näiden kuuluvan Bath Assembly Rooms-kokonaisuuteen Bathissa. Myös juomahalli eli Pump-room on 1799 valmistunut historiallinen rakennus Bathissa

Abbey tarkoittaa luostaria ja Northanger Abbeyn kerrotaan ollen entinen luostari. Suomenkielisen kirjan nimessä esiintyvä linna kuvaa kirjan sisältöä paremmin kuin jos kirjan nimi olisi Neito vanhassa luostarissa. Olen lukenut Northanger Abbeysta myös toisen suomennoksen (P. Merjamaa, 1999), jossa kirjan nimeä ei ole käännetty vaan se on Northanger Abbey.

Austenin kertojan ääni on kirjassa vahva. Tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta välillä Austen kirjoittaa minä-muodossa kirjan kirjoittajana siitä, kuinka hänen tarinansa poikkeaa edellä lueteltujen romaanien kaavasta. Neito vanhassa linnassa alkaa pohdinnalla sankarittaren ominaisuuksista muissa kirjoissa ja Austen vertaa Catherine Morlandin ominaisuuksia niihin. Kirjan loppupuolella Austen kertoo, kuinka kirjan sankarittaren kuuluu palata seikkailuistaan kotiinsa. Ja jatkaa:

"Mutta minun juttuni on aivan erilainen; minä tuon sankarittareni takaisin kotiin yksinäisenä ja alennettuna; eikä mikään suloinen hengen innoitus voi johdattaa minua yksityiskohtaisuuteen."

En tunne 1800-luvun englantilaista kirjallisuuttaa niin hyvin, että tietäisen tällaisen kommentoinnin olleen yleistä. Minusta se vaikuttaa hyvin modernilta. Ja tekee kirjan merkilliseksi.

Luulen, että kolme lukukertaa riittää tälle kirjalle.

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä (The Great Train Robbery) vuodelta 1975 on merkillinen kirja. Periaatteessa se kertoo dokumentinomaisesti vuonna 1855 tapahtuneesa junaryöstöstä. Elettiin Krimin sodan aikaa ja junassa kuljetettiin Krimillä olevien sotilaiden palkkarahat - kultaharkkoina.

Itse ryöstön kuvaus on lyhyt, sillä kirja keskittyy edeltäviin, hyvin huolellisiin valmisteluihin. Rikoksen aivot, herrasmies Edward Pierce saa kuitenkin todeta, että hyvin suunniteltu on vasta puoliksi tehty. Yllättävät takapakit sotkevat ja muuttavat suunnitelmia jopa ryöstöpäivänä. Nopeat ratkaisut ja kyky improvisoida tuottavat kuitenkin tuloksen: kultaharkot saadaan ryöstetyksi.

Tarina jatkuu vielä ryöstön jälkeen, mutta enpä kerro kaikkia.

Tarinan lisäksi kirjassa on runsaasti (melkein enmmän kuin itse tarinaa) viktoriaanisen englannin kuvausta. Crichtonin tavoitteena on saada lukija ymmärtämään aikakauden tapoja, ajattelua ja maailmankuvaa. Uskon, että Crichtonin antama kuva naisen asemasta, koiratappeluista, kaksinaismoraalista, tekopyhyydestä, prostituutiosta, rikollisuudesta, vankiloista ja oikeuslaitoksesta vastaa nykyisinkin tutkimuksen antamaa kuvaa viktriaanisesta englannista.

Minua nämä historialliset kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin itse tarina, varsinkin kun tarinan lopputulokseen viitataan alusta lähtien. Onneksi Crichon oli malttanut jättää yhden yllätyksen kirjan loppuun.

Michael Crichton on ohjannut samannimisen elokuvan, jossa hän on ollut myös käsikirjoittajana ja joka pohjautuu tähän kirjaan.

Ai miksikö luin kirjan, vaikka se ei maailman sadanneksi paras ollutkaan? Koska Michael Crichton on kirjoittanut kirjat Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Ne ovat huomattavasti Herrasmiesryöstäjää parempia kirjoja kriittisyydessään, absurdiudessaan ja tietenkin, koska niissä on dinosauruksia.

Oppinut neiti

Kameleontin varjon jälkeen kaipasin rentouttavaa, ihanaa ja kevyttä luettavaa. Kaari Utrion Oppinut neiti on juuri sitä. Lisäksi Oppinut neiti on katsaus 1800-luvun alun säätyläiselämään ja sen normeihin.

Nuorena neitona luin Utriolta Vehkalahden neidot, Sunnevat ja muistaakseni myös Piritta, Karjalan tyttären. Silloin Utrion kirjoissa kiehtoi naishistorian lisäksi siihen aikaan rohkeat ja nuoren tytön mieltä kiihdyttävät romanssit, rakkaudet ja seksi. Oppineessa neidissä ei seksiä ole enkä sitä siihen kaivannut.

Sofia Malm on Smolnan tyttöopiston käynyt oppinut neiti, naimaton opettajatar Pietarissa ja 24 vuotias.

"Minuahan onni suosii!! Olen saanut erinomaisen koulutuksen enkä ole riippuvainen kenestäkään."

Christian ei pystynyt tyrmistykseltään sanomaan mitään. Säätyläisnainen oli aina riippuvainen jostakin miehestä, se kuului asemaan, ja juuri se teki hienosta hienon. Kalastajaeukot anasaitsivat oman leipänsä, eivät upseerin tyttäret."

Sofia Malm lähtee Pietarista Porojärvelle Lappiin kuultuaan äitinsä olevan sairas. Lappiin matkaavat myös majuri Lars Hackfelt yhdessä veljenpoikansa paroni Christian Hackfeltin kanssa. Majuri haluaa nähdä kaamoksen ja keskiyön auringon ennen kuolemaansa.

Myöhemmin kirjan tapahtumapaikkoina ovat myös Kortejoki ja Helsinki, mutta Lapin kuvauksessa ja tapahtumissa kirja antaa parastaan. Ero pietarilaisen muodollisuuden ja itsekkyyden ja lappilaisen suoruuden, luonnollisuuden ja välittämisen välillä on suuri, Käyttäytymistä säätelevätkin luonnon asettamat rajat eivät tiukat käyttyäytymiskoodit. Utrio kirjoittaa Lapista ja ihmisen elämästä siellä hurmioituneesti ja hurmaavasti, vapauttavasti.

Lapista Sofia Malm ei palaa Pietraiin, vaan setänsä Sohlbergan kartanoon Kortejoelle. Paluu jäykkään käyttäytymisetikettiion erottaa Sofian matkakumppaneistaan Lars ja Christian Hackfeltista. Sofiasta tulee kotiopettajatar Plmcronan perheen tyttärillä ja siten hän kuuluu perheen palvelusväkeen. Ei sellainen voi seurustella perheen vieraiden kanssa salissa.

Oppineen neidin kautta Utrio tarkastelee kirjassaan naisen asemaa. Sofia Malmin tavoin itsenäinen nainen on mahdollista ehkä Lapissa, mutta säätyläisnainen tarvitsee miehen. Miestä ja mieluiten varakasta sellaista tavoittelevat niin pinskiläinen maakreivitär Isabella von Tallinger kuin debytanttikauteensa valmistautuva Charlotte Palmcronakin.

Charlotten täti ruustinna Palmcrona puolestaan hallitsee aviomiestään ja tyrannisoi lähiympäristöään, oli sitten Kortejoella tai Helsingissä. Mitään ei saanut tehdä ilman hänen lupaansa! Ruustinna Palmcrona muistuttaa Kasvattitytön tarinan rouva Norrisia.

Rentouttava kirja!

Muutenkin Oppinut neiti toi mieleeni Jane Austenin kirjat tapojen, normien ja taloudellisen pakon kuvauksessa. Itsenäisen, oppineen naisen tarina palautti mieleeni myös Hilja Valtosen kirjat. Oikein hyvää luetavaa siis, tämä Oppinut neiti.

Ensimmäiset ja vanhimmat

Agatha Christie -kokoelmassani on kaksi ensimmäistä teosta ja kolme vanhinta teosta - näkökulmasta riippuen.

Ensimmäisen Agatha Christieni hankin kesällä 1988. Muistan ihmetelleeni kirjaa ostaessani: "Ostanko todella Christietä? Eihän kukaan itseään kunnioittava lukija lue aikuisena Christietä!" Silti tuntui hyvin tärkeältä saada kirja omaksi ja lukea se mahdollisimman pian.

Neiti Marplen viimeinen juttu oli parikymmentä vuotta kirjahyllyni ainut Christie.

Neiti Marplen viimeinen juttu (Sleeping Murder, 1976)

Kun sitten aloin kerätä tosissani Christien dekkareita, ostin mitä vastaan tuli. Kirppareilta, antikvaareista, kirjamessuilta. Enimmäkseen käytettyjä, vanhoja kirjoja.

Kirjojen ilmestymisjärjestys alkoi kiinnostaa siinä vaiheessa kun huomasin viittauksia aikaisempinn teoksiin. Laadin perusteellisen luettelon Christien suomennetuista kirjoista eri nimivaihtoehtoineen unohtamatta alkuperäisiä nimiä ja julkaisuvuotta.

Ensimmäisenä listassa komeili Stylesin tapaus. Odotin jännityksellä hetkeä, jolloin se tulisi minua vastaan ja voisin sen ostaa. Merkittävä teos muutenkin tämä Stylesin tapaus, sillä jo siinä tulevat tutuiksi Hercule Poirot ja kapteeni Hastings.

Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles, 1920) kirjamessuilta vuonna 2009

Lapsena ihailin kovasti naapurin kirjahyllyä, jossa Riksin sarjassa ilmestyneet Agatha Christiet komeilivat. Niinpä luulin, että painovuodeltaan vanhin Christieni on Riksin sarjassa ilmestynyt Lentävä kuolema, Riksin sarja kun taitaa olla vanhempi sarja kuin SAPO. Harmi vain, hyllyssäni oleva Lentävä kuolema on toinen painos vuodelta 1959.

Lentävä kuolema (Death in the Clouds, 1935)

Kokoelmani painovuodeltaan vanhin on kuitenkin Mykkä todistaja vuodelta 1953. Sen ostin vuoden 2011 kirjamessuilta.

Mykkä todistaja (Dumb witness, 1937)

Olen loman aikana kuvannut Christie-kokoelmani. Sen innoittamna saattaa tulla muutama Christie-juttu lisää. Muun muassa kirjoista, joita en muista edes lukeneeni!

Kameleontin varjo

Minette Waltersin Kameleontin varjo (The Chameleon's Shadow, 2007) oli toinen kirja, jonka valitsin kirjaston poistokärrystä. Olin ehkä joskus bongannut kirjailijan nimen. Kollegan mukaan Kameleontin varjo oli dekkari ja ehkä siksi valitsin sen. Tai sitten kirjan punaiset kannet viehättivät.

Kameleontin varjon alkusitaateissa määritellään 'varjo' Oxford English Dictionaryn mukaan ja 'Aivovamma, traumaattinen aivovaurio' Wikipedian mukaan. Itse kirja alkaa uutisella surmatyöstä. Sitaatit ja uutinen toimivat tunnelman virittäjinä, ja saavat lukijan odottomaan psykologista dekkaria.

Luutanantti Charles Acland joutui miestensä kanssa väijytykseen Irakissa. Muut kuolivat, mutta Acland jäi eloon. Hän menetti vasemman silmän ja kasvojensa vasemman puolen. Ennen sosiaalinen, ystävällinen ja naisia hurmannut Charles muuttuu umpimieliseksi ja aggressiiviseksi. Vielä sairaalassa ollessaan hän osoitti selvästi inhoavansa maishoitajia ja hyökkäsi äitinsä ja entisen tyttöystävänsä Jenin kimppuun. Sairaalan psykiatri Robert Willis yrittää päästä perille Aclandin psyykkisistä vammoista. Keskustelut lapsuuden perheestä ja entisestä tyttöystävästä eivät johda mihinkään, Acland ei niistä halua puhua.

Päästyään sairaalasta Acland muuttaa Lontooseen, toivoo pääsevänsä takaisin armeijaan ja elää kuin munkki, askeettisen köyhästi. Koko hänen omaisuutensa mahtuu merimiessäkkiin. Puuttuvan silmän peittää musta silmälamppu. Acland tutustuu lääkäri Jacksoniin, isokokoiseen naiseen, joka omistaa tyttöystävänsä kanssa pubin. Jackson taivuttaa Aclandin muuttamaan pubin yläkertaan asumaan, sillä Aclandin selkeä erilaisuus ja sopeutumattomuus kiehtovat häntä.

Alun uutisen lisäksi kaksi muuta miestä on murhattu. Heillä on kaikilla yhteyksiä armeijaan ja heihin viitataan homoseksuaaleina. Lisäksi yhden vanhan miehen kimppuun hyökätään, mutta hän pääsee pahoinpitelijäänsä pakoon. Vanhus väittää hyökkääjällä olleen mustan silmälapun. Poliisi kuulustelee Aclandia, päästää tämän vapaaksi, mutta alkaa ottaa selvää Aclandista ja hänen elämäänsä liittyvistä ihmisistä.

Epäluuloinen, umpimielinen ja psyykkiseltä tasapainoltaan horjuva Acland on äkkipikainen eikä hänestä ota selvää. Ei poliisi eikä Jackson. Onko Acland murhannut kolme miestä? Jos on niin miksi?

Aloittaessani Kameleontin varjoa suhtauduin siihen epäluuloisesti. Aluksi Acland on suorastaan vastenmielinen. Psykiatri Willisin lisäksi Jackson vaikuttaa olevan ainut, joka saa jonkinlaisen yhteyden Aclandiin. Ja mitä enemmän Jackson ja Acland keskustelevat, sitä todemmaksi ja kiinnostavammaksi Aclandin henkilöhahmo muuttuu. Kokonaisemmaksi, mutta ei ehyeksi. Traumaattisia kokemuksia näyttää olevan liikaa.

Pidin Kameleontin varjosta, sillä se poikkesi tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan siitä, mitä useimmiten luen. Pidin Jacksonin sitkeydestä, jolla hän selvittää Aclandin traumoja. Opin pitämään Aclandista ja jopa luottamaan häneen. Se on paljon se!

Noidan rippi

Oloni oli kuin karkkikaupassa. Olin ensimmäisten joukossa penkomassa kirjastosta poistettuja kirjoja. Tosin kirjoista oli poistettu kansilehdet enkä tuntenut läheskään kaikkia tarjolla olevia kirjoja. Intuitioon luottaen valitsin kolme kirjaa vain nimen ja kirjan alun perusteella. Mieleeni juolahti Bertie Bottin jokamaun rakeet ja saatoin vain toivoa saavani mansikkaa enkä vaikkua.

Ensimmäinen kirja on luettu ja se oli paljon enemmän kuin pelkkää mansikkaa. Olin valinnut Susan Fletcherin kirjan Noidan rippi, koska se alkoi Edinburgissa vuonna 1692, kaupungissa, jonne joskus haluan matkustaa. Kirjan nimi oli hieman epäilyttänyt, noidat eivät minua ole kovin paljoa kiinnostaneet.

Kirjan päähenkilö Corrag on nuori nainen, jonka isoäiti ja äiti on tapettu noitana. Hän itse odottaa kahlehdittuna sellissä talven taittumista kevääksi, jotta hänen kuolemantuomionsa voitaisiin panna täytäntöön. Polttorovio odottaa noitaa.

"Noita. Kuin varjo se seuraa.
Nimiä on muitakin - akka, huora. Ämmänpiru. Porttoa kuulee usein, ja näin julmia nimiä ei hennota sälyttää edes koiralle - mutta minulle sumeilematta.

"Mutta noita...
Nimistä vanhin. Pahin. Tunnen sen mudanjähmeän painon. Tiedän miten suu liikkuu sanoessaan sen."

"Minä mietin paljon.
Kuten kuka minut muistaa? Kuka tietää oikean nimeni - koko nimeni? Sillä noitaa ihmiset huutavat, kun teen kuolemaa. Noitaa, kun tumman taivaan täyttää leimuava valo." 

Corragia tulee tapaamaan irlantilainen pastori Charles Leslie. Hän haluaa kuulla Corragilta Glencoen verilöylystä, jossa MacDonaldin klaani pistettiin hengiltä ja ryöstettiin. Leslien motiivit kuulla Corragia on poliittinen. Hän haluaa todistaa valloittajakuninkaan Wilhelm III Oranialaisen määränneen verilöylyn. Todiste kuningasta vastaan auttaisi kuningas Jaakko II takaisin valtaan. Leslie itse on karkotettu Irlannista ja hän ikävöi kovasti vaimoaan ja lapsiaan, jotka jäivät Irlantiin.

Kunnon kristityn tavoin Leslie inhosi ja vihasi Corragia astuessaan tämän selliin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa vaimolleen näin:

"Paholainen puhuu tuon olennonpuolikkaan kautta naiselliseen tapaan - ja on hänen omaksi parhaakseen, että hänet poltetaan, pikimmiten. Tuli puhdistaa hänen sielunsa. Liekit vapauttavat hänet pahuudesta, ja on monin verroin parempi kuolla puhdistuen kuin elää sillä tavalla - ilman Kristusta, häväistynä."

Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta ensin hän haluaa kertoa elämäntarinansa. Äidin opetuksista.

"Äiti sanoi aina Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto. Hän kulki korkeissa, tuulisissa, ruohoisissa paikoissa, koska nuo paikat eivät voineet satuttaa häntä - eivät sillä lailla kuin ihmiset.

Älä rakasta. Sillä viha ei ole koskaan kaukana rakkaudesta.
Kuten valo, se tarvitsee vastaparin - pimeän -, jotta sitä voi edes sanoa valoksi."

Rakkaudesta.

"Älä rakasta. Mutta mitään muuta en ole koskaan tehnyt."

Elämän kunnioituksesta.

"Menin rannalla kasvan lepän luo. Otin yökköset hiuksistani ja laskin ne puun lehdille. Yhden toisensa jälkeen. Sanoin noin... ja kun olin irrottanut kaikki pikku eläimet itsestäni, pidätin henkeä ja astuin vesiputouksen alle."

Voisin siteerata vaikka koko kirjan, mutta se ei ole mielekästä eikä kai laillistakaan :)

Noidan rippi lumosi minut tekstinsä kauneuden ja viisaan sisältönsä vuoksi. Valitessani kirjoja kirjston poistokärrystä tarkoitukseni oli lukea kirjat ja laittaa ne sen jälkeen kiertoon. Noidan rippiä en laita kiertoon. Olen itsekäs ja pidän sen kirjahyllyssäni lukeakseni sen viisauksia yhä uudestaan.

Ei takkaa, ei tupaa

Jos Ei takkaa, ei tupaa (Sans feu ni lieu, 1997) olisi ollut ensimmäin lukemani kirja Fred Vargasilta, en tiedä, olisinko ihastunut häneen kirjailijana.

Aloin lukea Fred Vargasin kirjoja väärästä päästä. Ensimmäinen lukemani oli Jalattomat, elottomat ja se oli huikea. Jännittävä, hauska, yllättävä, monipuolinen, hämmentävä, pelottava ja kammottava. Ja ehdottomasti upea ja nautittava lukukokemus. Sen jälkeen luin Vargasia sitä mukaa kuin hänen tuotantoonsa törmäsin kirjastoissa, kirjakaupoissa tai divareissa. Komisario Adamasberg murharyhmineen valloitti minut täysin. Fred Vargas ja komisario Adamsberg on innostanut minua kolmen blogijutun verran.

Yli vuosi sitten tutustuin Vargasin varhaisempaan tuotantoon ja evankelistoihin kirjassa Pystyyn, kuolleet! Mielenkiintoinen, joo. Tuttua Vargasia, joo. Mutta ei parasta mahdollista.

Ei takkaa, ei tupaa -kirjaan oli vaikea suhtautua. Evankelistat ovat mukana tarinassa, sivuhenkilöinä. Päähenkilö on eläkkeellä oleva sisäministeriön rikostutkija Louis Kehweiler. Hänen hahmonsa on lähellä Adamsbergiä mutta ei aivan. Ja koska vertailin tätä kirjaa koko ajan myöhempään tuotantoon, en osannut tästä nauttia.

Kuinka todistaa ilmeisen syyllisen syyttömyys tilanteessa, jossa poliisikaan ei tutki muita vaihtoehtoja, on yksi dekkarien peruskysymys. Oikea murhaaja pitää toki löytää ja syylliseksi epäilty piilottaa siihen asti. Asetelma on perinteinen, mutta Vargasin totetus on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Paljon Vargasia lukeneena tunnistin syyllisen heti ensi esittelyssä. Lukiessani sainkin sitten jännittää, kuinka juuri tämän henkilön syyllisyyteen päädytään.

Vargasin henkilöhahmot eivät tässäkään kirjassa ole keskivertoihmisiä. Haitaria soittava Clément kuvataan älyltään vajaaksi. Marthe on Pariisin vanhin huora. Talorähjässä asuvat kolme historiantutkijaa ja eläkkeellä oleva komisario tulivat tutuiksi jo Pystyyn, kuolleet! -kirjassa. Siinä toki paljon eläväisempinä ja kukin omalla persoonallisuudellaan erottuvina.

Jos Ei takkaa, ei tupaa olisi ollut ensimmäinen lukemani Fred Vargas, olisin todennäköisesti laittanut nimen muistiin ajatuksella tältä kirjailijalta kannattaa varmaan lukea muutakin.

Suomen Dekkariseura myönsi Vargasille Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008. Sinä vuonna ilmestyi suomennettuna Ikimetsän sydän (Dans les bois éternels, 2006).

Kuoleman koira

Agatha Christie käyttää teoksissaan harvoin yliluonnollisia elementtejä selittämään tapahtumia. Vaikka jotkut Christien hahmot uskovat yliluonnolliseen ja ovat innokkaita spiritistejä ja meedioiden uskollisia asiakkaita, selitys tapahtumiin on aina luonnollinen. Yliluonnollista, parapsykologista, pidetään naurettavana ja hassahtaneiden ihmisten asiana.

Christien teoksessa Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 1931) pelataan pöydän pyöritystä (kyse lienee jonkinlaisesta spiristismistä), mutta sitä pidetään ehdottomasti hölynpölynä. Kirjassa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (The Pale Horse, 1961) ihmisten uskoa yliluonnolliseen käytetään hyväksi monin tavoin.

Poikkeus Christien tuotannossa suhteessa yliluonnolliseen on Kuoleman koira ja muita kertomuksia (The Hound of Death, 1933). Vain yhdessä kertomuksessa tapahtumille annetaan luonnollinen selitys, muissa kertomuksissa mysteeriä ei edes pyritä selittämään muulla kuin yliluonnollisella. Kuolleet haluavat kertoa eläville kuolemastaan, talon ilmapiiri muuttaa sen asukkaat, ennakkoaavistukset varoittavat oikeasti ja ikivanhoja mystisiä yhteisöjä on olemassa. Tarinoiden kertoja on usein ulkopuolinen tarkkailija, järjen edustaja, joka vastentahtoisesti päätyy selittämään juuri kyseisen mysteerin yliluonnollisen avulla.

Kuoleman koiran niminovellissa ei ole kyse koirasta. Tässä kirjassa ei ole viisaita eläimiä, jotka varoittavat omistajaansa hämmästyttävällä vaistollaan. Yksi kissamysteeri on kuitenkin mukana. Se olisi ollut luonteva lisä teokseen Mystisiä kissatarinoita, mutta Christieltä ei sellaista kai osattu hakea.

Kuoleman koiran 12 kertomusta ovat nautittavaa luettavaa, Christien taiturimainen teksti pitää otteessaan jokaisen tarinan ajan. Pelottavia tarinoita, joita ei lueta yksin mökissä keskellä metsää, ne eivät ole, mutta mukavan pelon väristyksen niistä saa.

Huhtikuussa luetut

Kummallista, miten vaikeaa on muistaa, mitä huhtikuussa luin. Joskus päätin, että otan kuvan jokaisesta lukemastani kirjasta, jotta muistaisin, mutta enpä ole sitä viime aikoina tehnyt.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Muistan kuitenkin, että sain huhtikuun alkupuolella luettua Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Tämä oli kolmas kerta, kun olin Mikael Karvajalan matkassa. Edellisestä lukukerrasta on lähes 24 vuotta. Muistin kirjasta jotain ja senkin enimmäkseen väärin. Yllätyin, kuinka synkkä, raaka ja julma vuonna 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka on. Tukholman verilöyly marraskuussa 1520, noitaoikeudenkäynti, talonpoikaissodat Saksassa ja Rooman hävitys osoittivat vääjämättömästi, kuinka pettynyt Waltari oli ihmisen kykyyn olla hyvä.

Itse Mikael Karvajalka ajelehti tilanteesta toiseen ajopuun lailla kokemattomuuttaan, nuoruuttaan ja hölmöyttään. Anttia Mikael pitää tyhmänä ja yksinkertaisena ja kohtelee siksi tätä yliolkaisesti ja välinpitämättömästi. Barbaraa Mikael rakastaa, mutta tajuaa myöhemmin olleensa lumouksen vallassa. (Mikä typerys, rakkaus on lumousta, ei sen ymmärtämiseksi tarvita noitaoikeudenkäyntiä). Vilpittömimmin Mikael rakastaa koiraansa.

En mennyt kirjastoon lainaamaan jatko-osaa Mikael Hakim, jonka olen lukenut ainakin kerran aikaisemmin. Minulla oli kiire lukea kirjahyllyni uudet Agatha Christiet.

Agatha Christie ja salaliitot

Salaperäisestä matkustajasta kirjoitin aikasemmin. Sen lisäksi luin Kohtalon portin, Määränpää tuntemattoman ja Poirotin lyhyet jutut. Minulla ei ole tapana lukea kirjoista etukäteen mitään. Haluan yllättyä, ottaa kirjan vastaan suoraan ilman ennakkokäsityksiä.

Salaperäinen matkustaja (1970, suom. 1989), Määränpää tuntematon (1954, suom. 1986) ja Kohtalon portti (1973, suom. 1983) eivät oikeastaan ole dekkareita vaan thrillereitä, joissa pahuutta edustaa maailmanvaltaan pyrkivä ja tapahtumia ohjaileva salaliitto. Kohtalon portti on lähimpänä dekkaria ja näistä kevyin. Siinä Tommy ja Tuppence ratkovat tyylillään, mitä tapahtui kauan sitten talossa, jonka he olivat ostaneet eläkepäivinään.

Kohtalon portissa on joitakin samoja henkilöitä kuin Salaperäisessä matkustajassa. Tämä hämmensi minua. Tuntui kuin Christie olisi halunnut vakuuttaa lukijansa pahojen salaliittojen olemassaolosta. Ei vakuuttanut minua.

Poirotin lyhyet jutut (1945, suom. 1995) olivat liian lyhyitä .Nopeasti kerrottuja tarinoita, jotka eivät jääneet mieleen. Sitäpaitsi, minulla oli taas kiire tarttua seuraavaan kirjaan.

Olin lukenut Ruusun nimi -blogista innostavan jutun Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa. Viimeiset sivut ja sanat luin vappaupäivänä, mutta kai sen voi laskea huhtikuussa luetuksi. Kimpassa on lämminhenkinen kirja Philibertistä, Camillesta, Franckistä ja Paulettesta, jotka asuvat Philibertin aristokraattisuvun omistamassa asunnossa.

Anna Gavalda: Kimpassa

Toukokuussa on tarkoitus lukea lisää Christietä. Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa on myös listalla. Lisäksi aion tutustua itselleni uuteen kirjailijaan Peter Straubiin.

Salaperäinen matkustaja

Agatha Christien Passenger to Frankfurt julkaistiin vuonna 1970. Se oli 80-vuotiaan kirjailijan 80. teos. Suomennettuna teos sai nimen Salaperäinen matkustaja (suom. Anna-Liisa Laine).

Kuvittelin kirjan olevan dekkari. Mutta ei Salaperäinen matkustaja ole dekkari. Jostain luin että se on fantasiaromaani, mutta en sitä siksikään lukisi.

Christie on siirtänyt kirjoittamisajankohdan levottomuudet teokseen liioitellen ja luoden rinnakkaistodellisuuden. Nuorison mellakat ja mielenosoitukset ovat välkivaltaisia, aseiden käyttö on sumeilematonta. Euroopan lentokentät on tuhottu. Vallanpitäjät suunnittelevat jopa ydinaseiden käyttöä nuorisoa vastaan. Eikä Hitler kuollut bunkkerissa vaan Etelä-Amerikassa.

Salaperäinen matkustaja alkaa hyvin. Frankfurtin lentokentällä diplomaatti Sir Stafford Nyen viereen istahtaa nuori nainen, joka sanoo: "Haluan lainata viittanne, haluan passinne. Henkeni on vaarassa".

Kokonaisuus on kuitenkin hyvin sekava. Salaperäisessä matkustajassa on salaliitto, Wagnerin musiikki, nuori Siegfried ja nokkahuilu, ylenpalttiset, suunnattomat rikkaudet ja rikkaiden seurapiirit. Henkilöt jäävät vieraiksi. Vain yksi henkilö nousee ylitse muiden, sir Staffordin Matilda-täti. Hän toteaa kirjan alkupuolella poliitikoista näin:

"Poliitikoilla ei ole aikaa katsella sitä maailmaa, jossa he elävät. He näkevät sen maan jossa he asuvat ja näkevät sen yhtena suunnattoman suurena vaalipuhujankorokkeena. Se riittää nykyisin innostamaan heitä pukeutumaan sotisopaan. He tekevät sellaista  minkä he vilpittömästi uskovat parantavan tilannetta ja yllättyvät kun asiat eivät paranekaan koska he ovat puuttuneet vääriin asioihin. Eikä voi olla tulematta siihen lopputulokseen että poliitikot luulevat että heillä on jonkinlainen jumalallinen oikeus kertoa valheita hyvässä tarkoituksessa."

Terävä huomio!

En saanut otetta kirjaan. Se ei vastannut odotuksiani, en tunnistanut siitä Agatha Christien maagista taituruutta.Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö joskus lukisi kirjaa uudestaan.

Joulukalenteri, osa 6: maanantai

Tänään oli viimeinen maanantai töissä tänä vuonna. Sen kunniaksi sitaatti Mika Waltarilta. Komisario Palmun erehdyksessä Waltari kirjoittaa lakonisesti maanantaista:

Oli syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi.
Oli syksyinen maanantaiaamu, Ja tarkoitan täysin, mitä sanon.

Joulukalenteri, osa 3: jotain muuta, jossain muualla, kiitos!

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -romaanin alussa Judit yrittää tyytyä elämään tässä ja nyt.

Arjen keskellä

Pöydällä huojahteli Juditin rakentama kirjatorni. Se koostui pääosin hiirenkorville luetuista matkaoppaista, joiden sivuilta löytyivät nuoruusajan unelmat: Pariisi. Lontoo. Budapest. Madrid. Praha. New York. Rooma. Kirjat olivat menossa paperinkeräykseen yhdessä Keskisuomalaisten, Kyläuutisten ja Sairaanhoitaja-lehden vuosikertojen kanssa.

Kaipuu johonkin muuhun, jonnekin muualle on kuitenkin liian voimakas. Judit huomaa rukoilevansa muutosta elämäänsä.

Hyvä Jumala. Jos sinä olet yhä siellä, niin ole hyvä ja anna minun vihdoin nähdä ja kokea maailmaa ennen kuin vanhuus tulee. Kuten hyvin tiedät, en ole koskaan päässyt käymään ulkomailla. En ole käynyt Ruotsin-laivaa kauempana ja minusta se on hitonmoinen vääryys, ja tiedoksi vain, että jos tilanteeseen ei tule muutosta niin minun pääni räjähtää, ei minulla muuta, kiitos jos satuit kuuntelemaan ja aamen.

Minäkään en ole ajanut avoautolla Pariisin läpi. Juditilla oli matkaoppaat, minulla on postikortit, joita ystäväni ovat ulkomaanmatkoiltaan lähettäneet. Joskus olen pyytänyt tuomaan kortin tietystä kohteesta, kuten Prahan astrologisesta kellosta tai Louvren edustalla olevasta lasikolmiosta. Kaikista saamistani korteista pidän eniten sisareni New Yorkista lähettämästä kortista.

Joulukalenteri, osa 2: scifi

Uutinen Doris Lessingin kuolemasta nosti kyyneleet silmiini. Doris Lessing on vaikuttanut maailmankuvaani ja ajattelutapaani ehkä enemmän kuin yksikään toinen kirjailija. Aloin lukea yhdeksi Lessingin parhaaksi romaaniksi arvioitua Shikastaa uudestaan. En tosin vain siksi, että se oli nostettu viiden parhaan joukkoon vaan siksi, että Lessingin tuotannosta Shikastan vaikutus on ollut suurin.

Shikastan lukeneet tietävät, millainen on canopuslainen ja kuinka ihana paikka Rohanda olikaan. Jos jokin asia on Shammatista, se ei ole kovin hyvä. METAn puuttumisesta on kirjoitettu jo pitkään! Monet ovat kokeneet Shikastan saarnaavaksi, mutta minut sellainen vakuuttaa.

Joulukalenteriin valisin kuitenkin otteen kirjan esipuheesta Muutamia huomioita, jonka Lessing on päivännyt 7. marraskuuta 1978. Siinä Lessing selittää, miksi scifi on merkittävää kirjallisuutta.

Ote 1

Nykyisin on tullut truismiksi sanoa, että kirjailijat kaikkialla maailmassa rikkovat realistisen romaanin rajoja, koska se mitä omin silmin näemme muuttuu päivä päivältä hurjemmaksi, mielikuvituksellisemmaksi, uskomattomammaksi.

Ote 2

Nämä säihkyvät mestarit [tieteis- ja avaruuskirjailijat] ovat kartoittaneet maailmaamme ja kokonaan uusia maailmoja, kertoneet mitä todella tapahtuu ja kertoneet sen täysin ennennäkemättömillä tavoilla, kuvanneet inhan nykyisyytemme jo kauan sitten, silloin kun se vielä oli tulevaisuutta ...

Näistä samoista syistä luen scifiä. Tosin viime vuosina en ole jaksanut lukea scifiä Hannu Rajaniemeä lukuunottamatta. Trilogiasta ilmestyneet Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas ovat scifin aatelia. Johanna Sinisaloa olen lukenut myös, mutta en haluaisi nimetä häntä scifikirjailijaksi, sillä hän on paljon enemmän. Aivan kuten Doris Lessing.