Ei enää tuplaniteitä eikä kirjakerhopainoksia!

Kokoelmastani puuttuvat kuusi Agatha Christie -suomennosta eivät vain tule vastaan kohtuuhintaisina. En niitä aktiivisesti etsi, tulevat vastaan jos tulevat.

Epätäydellinen kokoelma lienee kuitenkin ihannetila, sillä täydellisyys on pysähtyneisyyttä. Käytän aikaa Agatha Christie -kokoelmani valokuvaamiseen ja huoltoon. Järjestän kirjat yhä uudelleen eri logiikan mukaan. Hankin kirjakerhopainosten tilalle toiset painokset ja kahden kirjan tuplaniteiden tilalle erilliset kirjat.

Kierrätykseen!

Löydettyäni mielestäni paremmat painokset vien kirjakerhopainokset ja kahden kirjan tuplaniteet kierratykseen. Onnellisena taputtelen, itselleni uudet, kirjat hyllyyni. Sitä ennen ne pitää kuitenkin kuvata, yhdessä ja erikseen.

Yhdestä kaksi

Yllättävän monta löysin Helsingin kirjamessuilta. Bertramin hotellista olin kuvitellut, etten koskaan löydä siitä muuna kuin tuplanidekirjakerhopainoksena. Hyvää onnea oli löytää Vuoksi ja luode samantien.

Löytöjä Helsingin kirjasmessuilla

Hercule Poirotin viimeisestä jutusta kertovaa Esirippua ei vaan löydy muuna kuin kirjakerhopainoksena.

Agatha Christie: Esirippu

Parasta tässä painosten vaihtamisessa toisiin on se, että voin jatkaa sitä lähes loputtomiin. Seuraava tavoitteeni voisi olla kerätä kaikki Riksin sarjassa ilmestyneet Christiet muina painoksina ilmestyneiden tilalle.

Kanavaan heitetty

Loppiaisena joulukoristeet pakataan talteen, kuusi riisutaan ja viedään pois. Jätehuoneet ja kaatopaikat täyttyvät kaikenlaisesta krääsästä ja kuusen rangoista. Ja ilmeisesti muutkin kuin jätehuoneet.

Katsellessani eilen Ruoholahden kanavassa uiskentelevia joutsenia ihmettelin kanavaan heitettyä tyynyä. Oliko joulun poissiivoaminen alkanut ottaa päähän? Vai kenties jokin tai joku muu? Ja miksi ihmeessä tyyny pitää heittää kanavaan?

En ryhdy ratkaisemaan kanavaan heitetyn tyynyn arvoitusta, ihmettelen vain. Voihan olla, että jätehuolto on nykyään vaivalloisempaa kuin ennen. Yhden sekajäteastian lisäksi asuintaloni jätehuoneessa on astiat kartonkijätettä ja biojätettä varten Lisäksi paperilla, lasilla ja metallilla on omat astiansa. Ehkä pitäisi olla astia myös tyynyjä varten.

Autottomana ihmisena tiedän varsin hyvin, kuinka hankalaa on päästä eroon esim. vanhasta ja painavasta tietokoneesta. Kerran vuodessa alueella piipahtava HSY:n ei oikein riitä.

Kerrostalon jätehuone 10.1.2011

Siksi kerrostaloissa voisi olla jätehuoneiden lisäksi kierrätystilat mm. elektroniikkaa, huonekaluja, astioita ja kirjoja varten. Sopivin välein kierrätystilat tyhjennettäisiin oikeisiin ja asianmukaisiin jätteenkäsittelypaikkoihin tai kierrätyspisteisiin.

Kirjoista eroon

Katselin kirjahyllyjäni ja ihmettelin yhtä jos toista siellä olevaa kirjaa. Lukemattomia kirjoja, hyviäkin kirjoja, mutta jotka sopivat paremmin jonkun muun kirjahyllyyn. Tietokirjoihini iskin myös silmäni – ne jos mitkä eivät kestä aikaa. Siivosin hyllyistä pois kolme korkeaa pinollista kirjoja. Mutta mitä teen kirjoille, joita en enää hyllyihini halua? Asuintalossani käytettyyn tapaan – kirjat jätehuoneen lattialle – en halunnut turvautua.

Ensin päätin kokeilla antikvariaatteja. Googlettamalla yritin selvittää, mikä antikvariaatti ottaisi kirjojani. Se oli työlästä puuhaa enkä jaksanut siihen pitkään paneutua. Niinpä pakkasin yhden pinollisen kirjoja reppuun ja lähdin myymään kirjoja ilman ennakkotietoja divareiden kokoelmista.

Ensimmäinen antikvariaatti on tunnettu tylystä maineestaan, mutta olen joskus onnistunut myymään sinne kirjoja. Tällä kertaa he olisivat vaihdossa ottaneet kaksi kirjaa. Ei tullut kauppoja. Seuraavassa antikvariaatissa kesätyttö halusi ottaa kirjat lomalla olevan omistajan arvioitavaksi. Annoin ne mielelläni, reppu oli raskas ja hiostava. En halunnut kantaa kirjoja takaisin kotiin. Omistaja soitti myöhemmin. Saisin 8 euroa ja 10 euron edestä vaihtoja. Sopii.

Kirjoja riitti vielä toiseen repulliseen. Rohkeasti kauppasin kirjojani antikvariaatteihin. Eräässä väitettiin, että he ottavat vastaan ”vain hyviä kirjoja”. Eräässä toisessa antikvariaatissa ei ollut enää tilaa liikkua. Kirjoja oli liikaa. Kysymättäkin tiesin, että nyt ei kauppoja tule. Kysyin silti ja omistaja vastasi: ”En minä voi ostaa lisää kirjoja, kun ei niitä kukaan osta täältä”. Katselin ympärilleni ja näin paljon hyvää kirjallisuutta. Myötätuntoisena lupasin seuraavan kerran kirjoja etsiessäni tulla hänen liikkeeseensä.

Antikvariaatteihin tuskastuneena vein kirjat Kirjasto 10:n kierrätyskoriin.

Loput kirjat päätin viedä Kierrätyskeskukseen, onneksi yksi sellainen on melko lähellä. En ollut käynyt siellä pariin vuoteen. Kaikki oli muuttunut, jotenkin hienommaksi, kalliimman näköiseksi. Aikaisempi kotikutoisuus oli tiessään. Sain kuulla olevani myymälän puolella, tavaran vastaanotto oli nurkan takana. Tavaran vastaanotto oli kellarikerroksessa, johon pääsi suoraan ajotasoa pitkin. Tosin sinne päästäkseen ovimies soitti summeria, jotta vastaanottaja tiesi tulla hakemaan meitä. Yhdessä sitten kävelimme kohti tyhjää pöytää, johon sain tyhjätä repullisen kirjoja.

Kirjoista eroon pääseminen oli työlästä ja päätin vastaisuudessa harkita tarkkaan kirjojen ostamista. Päätin myös, että seuraavan kerran vien kirjahyllystäni kirjat kirjastojen kierrätyshyllyihin tai -koreihin. Helsingissä tällainen on tietääkseni Kirjasto 10:ssä ja Itäkeskuksen kirjastossa. Tällainen kierrätyshylly saisi olla kaikissa, niin kaupungin kuin yliopiston kirjastoissa.

Kuvassa Kari Cavénin kierrättämällä toteutettu teos Päävärit.

Epävirallinen kierrätyspiste

Asuintaloni jätehuone toimii epävirallisena kierrätyspisteenä. Asukkaat vievät sinne ylimääräisiksi käyneet, kuluneet ja rikkinäiset huonekalunsa, mattonsa ja tietokoneensa, kirjansa, huonekasvinsa, mitä vain. Viimeksi siellä näytti tältä:

Olen hyödyntänyt kierrätyspistettä monet kerrat. Olen tuonut sieltä kotiini pikkupöydän, tuoleja, kulmakirjahyllyn ja jaloillaan seisovan hyllykön. Tuolit olivat ilmestyneet jätehuoneeseen minulle oivalliseen aikaan. Rippijuhlat olivat seuraavana päivänä eikä minulla ollut kuin muutama tuoli. Toin kotiini 4-5 tuolia ja vieraat pääsivät istumaan.

Minusta on outoa viedä kirjoja jätehuoneeseen, aivan kuin kirjoja olisi maailmassa liikaa. Olen pelastanut omaan hyllyyni mm. John Lennonia, Topeliusta, Haanpäätä ja Salamaa. Topeliuksen Välskärin kertomukset minulla oli ennestään, mutta kyse oli vanhoista painoksista. Toisessa niteessä (osat 1-2) ei ole painovuotta ja toisessa (osat 3-4) on vuosi 1896. Kuvitus on Albert Edelfeltin ja Carl Larssonin, kuten siinä painoksessa vuodelta 2000, joka minulla ennestään oli. Harmi vain, että vanhasta Välskärin kertomuksista ei ollut koko sarjaa, sillä kaikkiaan siinä on 15 osaa.

Tietokoneet, televisiot, tulostimet ja muu kodinelektroniikka ei toki jätehuoneeseen kuulu mitenkään. En tiedä, onko niitä koskaan kierrätetty eteenpäin talon asukkaiden kesken, mutta en usko. Nyt minulla itselläni on rikkinäinen läppäri. Jätehuoneeseen en sitä vie.

Kierrätysinfon sivuilla saattoi tehdä haun jätteiden vastaanottopisteistä, 10 km:n säteellä löytyi Kyläsaaren keräyspiste, Itiksen Gigantti, Sortti-asema ja Kivikon Kuusankoski, jotka vastaanottavat sähkö- ja elektroniikkaromua (SER). Veikkaan, että tarve päästä heti vanhasta tai rikkinäisestä eroon, on syynä televisioihin ja tietokoneisiin jätehuoneessa. Se on niin helppoa.

Minä ehkä kuitenkin odottelen HSY:n keräysautoa, joka liikuskelee Helsingissä 4.4.-12.5.

Kerrostaloasumisen etuna on se, että jätehuolto pelaa. Isoon jätehuoneeseen mahtuu paljon kaikenlaista, joka sinne ei kuuluisi. Epävirallisena kierrätyspisteenä toimiva jätehuone maksaa asukkaille ajan myötä kohonneina jätekustannuksina ja siten vuokrissa tai omavastuumaksuissa. Jokaisen muualla kuin jäteastiassa olevan jätteen poiskuljettaminen maksaa erikseen.

Taloyhtiöissä jätehuoneen käytön epävirallisena kierrätyspisteenä voisi estää tähän tarkoitukseen varattu tila. Taloyhtiön oma kierrätyspiste varmasti täyttyisi aikanaan. Kevät- ja syystalkoisiin voisi liittää kierrätyspisteen tyhjennyksen. Niin minä asian järjestäisin, jos olisin diktaattori.

Matonkuteeksi?

Vaatekaapistani löytyi jätti-ison muovipussillisen verran rikkinäisiä ja loppuun asti käytettyjä vaatteita. Ketä tai mitä varten olen niitä säästänyt? Olenko kuvitellut, että rikkinäiselle yöpaidalle on vielä käyttöä vaatteena? Tiski- tai lattiarätteinä käytettiin joskus muinoin vaatteita, joista ei muuhun ollut. Tai ne leikattiin matonkuteeksi.

Äitini täti, kutsuimme häntä Hilja-tädiksi, istui lapsuudenkodissani monet kesät leikkaamassa matonkuteita. Hän ei ollut puhelias ihminen. En muista hänen koskaan puhuneen. Kuvittelin, että hänen oikea nimensä oli joku muu kuin Hilja, että häntä vain kutsuttiin sillä nimellä hiljaisuutensa vuoksi. Myöhemmin selvisi, että se oli hänen oikea nimensä.

Nyt asia jäi vaivaamaan. Olisinko voinut viedä sen muovipussillisen vaatteita jonnekin, mistä niistä olisi tehty matonkuteita? Olisivatko ne kelvanneet edes siihen tarkoitukseen? Olisin voinut lajitella vaatteet matonkuteiksi kelpaaviin, jos tietäisin, millaista voi viedä ja mihin.

Nopealla Google-haulla sain tietää, että kangastilkkuja ja valmiiksi leikattua matonkudetta voi viedä Kierrätyskeskuksen askartelupörssiin. Opin, että Helsingin eläinsuojeluyhdistykseen voi viedä täkkejä, tyynyjä ja toppavaatteita eläinten alustoiksi. Olisi kannattanut googlettaa aikaisemmin.

Käyttökelpoisia, minulle liian isoja tai muuten tarpeettomiksi käyneitä, vaatteita vein kolme muovipussillista Fidan keräyslaatikkoon. Kaappini ovat vielä täynnä tavaraa. Käyn ne läpi ja kierrätän ne, jotka vielä jonnekin kelpaavat.

Teen tilaa uudelle. En tiedä, mitä se uusi on. Minulla vain on voimakas tuntemus siitä, että vanhasta on päästettävä irti. Jotain tulee ehkä tilalle. Se voi olla mitä vain.

Tarpeetonta tavaraa

Videonauhurini ei ole toiminut pian vuoteen. Nykyään sen ainut tehtävä on näyttää aikaa. Kelloja minulla on riittävästi, mutta jostain syystä tv-pöydän alahyllyllä kököttävän videonauhurin ajannäyttö on ollut merkittävää – tv:tä tai dvd:tä katsottaessa. Ja yöllä kun mitäännäkemättömin silmin yritän ilman silmälaseja nähdä, kuinka paljon saan vielä nukkua.

Monesti olen ajatellut videonauhurista luopumista, pelkkään ajannäyttöön käytettynä se kasvattaa turhaan sähkölaskua. Tänään siirtäessäni kelloja näyttämään tuntia enemmän päätin, että en laita videonauhuria näyttämään kesäaikaa. On aika luopua siitä.

Saman tien tyhjensin videohyllyäni. Mitä teen runsaalla sadalla videonauhalla, joita en pysty katsomaan? Sitä paitsi, dvd:t tarvitsevat lisää hyllytilaa kaiken aikaa. Poistin muutaman nauhan, enempään en pystynyt, mutta sillä sain taas vaihteeksi dvd:t mahtumaan hyllyyn. Musiikkia sisältävistä nauhoista en ainakaan pysty luopumaan. Enkä ostetuista videoista, joita on onneksi vähemmän kuin itsenauhoitettuja videoita.

Työpöydälläni vie edelleen tilaa vuonna 1998 ostettu tietokone (käyttöjärjestelmä Windows 95). Kaapista löytyvät mm. digiboksi (toimii), kreppirauta (toimii) ja suoristinrauta (ei toimi). Vanhaa tietokonetta en ole käynnistänyt monta kertaa sen jälkeen, kun ostin itselleni läppärin. Aluksi siirsin tiedostoja koneelta toiselle, tekstejä ja kuvia. Koska koneet eivät seurustele keskenään, jouduin lähettämään tiedostot sähköpostina itselleni. Tärkeimmät kuvat ja tekstit siirrettyäni en enää jaksanut jatkaa projektia.

Onhan se ruma. Ja vie hemmetisti tilaa. Mitään vikaa siinä ei ole. Muuta kuin se, että siihen ei voi ladata uusia ohjelmia eikä mitään muutakaan. Kirjoittamiseen sitä voi vielä käyttää, mutta miksi niin tekisin. Täysin tarpeeton kone, voisi sanoa.

Talossa, jossa asun, näyttää olevan talontapana viedä jätehuoneeseen kaikki, mitä ei enää tarvitse tai mikä ei enää toimi. Jätehuoneesta olen hakenut huonekaluja (kulmahyllyn, tuoleja, pöydän jne.) ja kirjoja. Luulen, että osittain tällaista kierrätystä varten ihmiset vievät sinne tavaroitaan.

Minä veisin mieluummin tarpeettomat kodinkoneeni ja tavarani sinne, minne ne kuuluisikin viedä. Sähkö- ja elektroniikkaromua voi viedä Helsingissä Sortti-asemille ja Kierrätyskeskuksiin. Kaupungissa kiertää myös keräysauto pari kertaa vuodessa. Niin, veisinhän minä. Mutta vanhan tietokoneen näyttö ja keskusyksikkö ovat minulle liian raskaita. En jaksa niitä kantaa. Eikä minulla ole autoa eikä ajokorttia. Niinpä säilytän näitä tavaroita kotona. Ehkä perustan kotimuseon!

Hyvä päivä itselle

Tänään on ollut hyvä sunnuntai. Ehkä sen takia, että eilen oli paskalauantai. Olin sairas, voin pahoin ja päätä särki. Vielä tänä aamuna vatsassa kiersi jonkin aikaa. Ja sitten olin terve.

Olin yksin koko päivän, tyttäreni oli valokuvaamassa ystävänsä kanssa. Nautin yksinolosta. Tiskasin parin päivän tiskit, pesin pyykkiä ja kuuntelin musiikkia. Tein uudenvuodenaattona tälle vuodelle oman cd:n. Kappaleet ovat sen verran erilaisia, että kokonaisuus on nautittava ja ahaa-elämyksiä antava. Jokaisella kappaleella on oma merkityksensä siitä, mitä tältä vuodelta odotan tai en odota.

Heitin isoiksi käyneitä vaatteita pois. Loppuun asti kuluneita ja osa jopa rikkinäisiä vaatteita, mutta puhtaita. Puhtaus ei auta, Lähetystorin (Fidan) keräyslaatikkoon ei risaisia vaatteita saa laittaa.

Vaatteita läpikäydessäni sovittelin aikoinaan pieniksi jääneitä vaatteita. Jotkut niistä sopivat oikein hyvin, jotkut olivat isoja ja muutama vaate saa odottaa kaapissa laihtumistani. Kummallista on, että pieniksi jääneet vaatteet ovat hyväkuntoisia, lähes uuden veroisia ja hyvännäköisiä. Niitä sovittaessani pidin kovasti itsestäni.

Kierrätysmusiikkia

Katsoin, tai oikeastaan kuuntelin, linnan juhlia. Musiikista sanottiin, että siinä on kierrätysteema. Höristin korviani siinä vaiheessa kun Rihannan Umbrella alkoi soida. Kierräytskappaleeksi sen teki toimittajan mukaan se, että kuuluisa saksalainen bändi Baseballs on kierrättänyt jonkin vanhan biisin. Ei se Umbrella niin kovin vanha ole, vuodelta 2007.

Etukäteen olin lukenut Michael Jackson –blogista, että linnassa soitetaan Jackson Fiven Blame it on the Boogie ja Michael Jacksonin Bad. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Kaartin combon revittelevän Badin tahtiin, mutta sitä ei tv-lähetyksessä kuultu. Combon versio Blame it on the Boogie toimi oikein hyvin.

En löytänyt YouTubesta mieleistäni videota Michael Jacksonin Badista. Niinpä tässä soi Rihannan Umbrella. Sitä paitsi pidän Rihannan Umbrellasta enemmän kuin Baseballsin coverista.

Ebola Helsinki

Työpaikkani kierrätyskärrystä poimin itselleni Taavi Soininvaaran Ebola Helsingin, joka julkaistiin vuonna 2000. Luettuani teoksen ymmärrän, miksi se oli annettu kiertoon.

Teos käynnistyy tuskallisen hitaasti, vaikka kaikki tapahtuu kolmen päivän aikana. Teoksen roiston motiivi esitellään heti alussa, mutta se on epäuskottava. Ainakaan minä en usko, että välttyäkseen joutumasta vankilaan lapsen yliajosta ihminen tappaa muutaman ihmisen ja myy tappavaa ebola-virusta terroristeille. Motiivin selviämisen jälkeen olo oli hyvin ristiriitainen. Näin heikkoa selitystä en usko. Teos koukutti kuitenkin jollain tasolla. Vaikka tarina oli arvattavissa, halusin tietää, miten siinä käy.

Halusin myös tietää, selviääkö kirjailija kunnialla teoksesta. Ei aivan selvinnyt. Teos on kevyt ja kiltti verrattuna Jack Baueriin ja 24:een. Epäuskottavuus ja kliseisyys vaivaa tekstiä ja juonenkulkua. Kliseistä esimerkkinä olkoon papiljotit päässä aamutakissa liikkuva nainen. Ei kai tuollainen kuva naisesta ole ollut muuta kuin panettelua vuosikymmeniin. Lopussa on vielä lupaus mahdollisesta jatkosta. Saisin lukea lisää Arto Ratamon seikkailusta vakoilun jännittävässä maailmassa. Kuinka tylsää.

Taidan palautta Ebola Helsingin kierrätyskärryyn. Ehkä joku toinen nauttii kirjasta enemmän kuin minä.