Käpertyä vai seikkailla

Olen levoton. Lauantain normaalit rutiinit - siivoaminen, kaupassakäynti ja ruoanlaitto - eivät nyt houkuta. Mieluummin tapaisin rakkaita ihmisiäni, juttelisimme, nauraisimme ja valaisisimme toistemme elämää. En silti soita kenellekään. Ei tässä iässä enää soiteta toiselle ja ehdoteta tapaamista nyt heti. Kaiken pitää olla ennalta suunniteltua, kalenterissa on oltava merkintä tapaamisesta jo viikkoja etukäteen.

Käpertyminen omaan elämään, sen rajoihin ja aikatauluihin, on keski-ikäistymisen selkeimpiä indikaattoreita. Kun impulsiivisuudelle ei enää anneta tilaa, kun aikataulun ja sunnitelmien muuttaminen tuntuu mahdottomalta, elämä on turvallista ja ehkä yllätyksetöntä. Sitä juuri useat ihmiset kaipaavat jatkuvien muutosten maailmassa. Mutta minulle se ei sovi ja ehkä siksi olen yksin.

Tänään ja huomenna minulla olisi vielä mahdollisuus nauttia kotona olemisesta. Maanantaina lähden evakkoon, aloitan seikkailun. Haluaisin seikkailla jo tänään.

En soisi niiden päättyvän

Ajatus ensimmäisen poikakaverin tapaamisesta sai minua pohtimaan nuorena koettua ensirakkautta ja ties kuinka monennetta rakkautta keski-iällä. Ensirakkaudessa on usein kyse asioiden kokemisesta ensimmäisen kerran: suudelmat, hyväilyt, seksi (kortsun kanssa tietenkin). Ja myös sen ihmettely, mitä yhdessä oleminen, seurustelu tarkoittaa. Onko se sitä, että ollaan koko ajan, aina, yhdessä? Entä mitä rakastavaiset tekevät silloin kun eivät rakastele? Kuinka oppia tuntemaan toinen siinä elämäntilanteessa, jolloin oma minäkin tuntuu vieraalta ja oudolta?

Minä sain olla seitsemän vuotta ensirakkauteni kanssa. Tänään tapasin hänet. Kahden tunnin ajan puhuimme, kyselimme toistemme kulumiset ja tekemiset, kävimme läpi elokuvat ja musiikin, lapset ja heidän elämänsä. Muistin hyvin sen nuoren Päivin, joka rakastui häneen. Muistin myös sen nuoren miehen, johon silloin rakastuin. Oli edelleen aivan ihana.

Keski-ikäisen rakkaudessa voi myös kysyä, mitä tehdään silloin, kun ei rakastella. Tosin rakastelu on todennäköisesti paljon harvinaisempaa herkkua kuin nuorena. Jotain muuta täytyy siis olla. Älyn ja mielikuvituksen leikkiä, keskusteluja, musiikkia ja elokuvia. Yhteisiä rientoja, joilla täyttää yhdessä vietetty aika. Mutta mukana ovat aikaisemmat rakkaudet, pettymykset ja pelot. Varaukseton rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen voi olla niin vaikeaa, ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta, että tuntuisi kuin olisi ”tulivuori sisälläin”, kuten Pelle Miljoona lauloi.

Keski-ikäisellä on lisäksi oma elämänsä. Rakkauden iskiessä siitä saatetaan luopua yhdessä vietetyn ajan eduksi, mutta usein vain ensihuuman ajaksi. Sitten alkaa tasapainoilu oman elämän, yhteisen elämän ja toisen elämän välillä. Ensirakkaudessa kysymys oman identiteetin säilyttämisestä toiseen uppoamisen rinnalla on irrelevantti, käsittämätön. Keski-iässä niiden välille on löydettävä tasapaino, muuten rakkaus ei kestä.

Ensirakkaus päättyy aikanaan, niin myös keski-ikäisen ties kuinka mones rakkaus. Tämä on realiteetti, vaikka kuinka ajattelisi Pentti Saarikoskea mukaillen: ”En soisi niiden päättyvän”.