20/100: Laulu

En aina jaksaisi tätä maailmaa. Epäoikeudenmukaisuutta, ilkeyttä, julmuutta, kyvyttömyyttä ymmärtää toisen ihmisen tilannetta, ahneutta, välinpitämättömyyttä, rumuutta, sivistyksen puutetta ja vain yhden vaihtoehdon politiikkaa. Maailma ja ihmiset ovat sekaisin.

Sielun Veljien Laulu antaa silloin toivoa.

Vaikken mä aina jaksa 

uskoa ja rakastaa

niin on täällä vielä helvetisti 

kaunista katseltavaa.

Kauneus ei poista vääryyttä. Mutta se auttaa jaksamaan ja antaa ehkä voimaa taistella vastaan.

En laita tähän maailman kauneinta kuvaa, en edes kauneinta ottamaani kuvaa. Kauneuden voi löytää vain katsomalla ja näkemällä.

Kauneus voi iskeä koska tahansa

En ole lopettanut kirjoittamista. Siihen vain ei ole ollut aikaa.

Olen taistellut (vähän dramatisointia) itseni arvokkaaksi koettuani itseni pitkään täysin arvottomaksi. Etenkin työelämässä. Arvottomuuden tunne on jumiuttanut minua, blokannut parhaansa mukaan minua olemasta minä. En ole siitä vieläkään täysin vapaa, työelämä jaksaa muistuttaa arvottomuudestani vähän väliä.

Jotta en alkaisi väheksyä myös itseäni kyvyttömäksi elämään, menin sisarelleni NLP-hoitoon. Niin kiireistä on elämämme ollut, että olemme ehtineet tavata vain kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kartoitimme, mikä elämässäni on parasta, ihanaa ja mistä nautin eniten. Toisella kerralla asetimme minulle ankkurit, joiden avulla torjua kolmea ihmisen hyvinvoinnin pahinta vihollista. Avuttomuutta/keinottomuutta vastaan taistelen rohkeudella, arvottomuutta vastaan rakkaudella ja en edes muista mikä se kolmas oli, mutta siihen auttaa luottamus.

Ankkurit ovat toimineet erinomaisesti. Aloin luottaa itseeni, suhtautua itseeni rennommin, nähdä asiat toisella tavalla. 

Ankkurit eivät kuitenkaan ole vieneet aikaani. Valokuvat ja valokuvaus ovat sen tehneet. Olen digitoinut suuren määrän valokuvia valokuvaamalla vanhoja kuvia. Sitä ei voi tehdä koska tahansa, sillä tarvitaan juuri tietynlainen valaistus, koska salamaa ei voi käyttää. Valaistuksen ollessa otollinen otan kerralla vajaa sata kuvaa. Toki skannaaminen olisi helpompaa, mutta minulla ei ole skanneria.

Vanhoihin valokuviini liittyy toisinaan merkintä tilanteesta ja ajankohdasta, jolloin kuva on otettu. Usein se puuttuu. Vertailemalla kuvia toisiinsa päättelen ajankohdan, mutta silloinkin se on vain arvaus. Ja lopputulos voi olla kummallinen. Kuten havainto siitä, että tyttäreni olisi käyttänyt samaa mekkoa kahtena eri jouluna: ollessaan viisi ja seitsemän.

Kuvien nimeämiseen olen kehittänyt oman järjestelmän, jonka avulla saan kuvat kronologiseen järjestykseen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei asia minulle heti auennut. Sain nimetä sadat kuvat uudestaan kehittäessäni nimeämisjärjestelmää.

En muokkaa valokuvista ottamiani kuvia juuri lainkaan. Joskus teen rajauksia, mutta en muuta kuvissa mitään. Jotkut kuvat ovat luokattoman huonoja. Joskus koko kuvaussessio on epäonnistunut. Useimmin olen hyvin tyytyväinen kuviin, jotka jaan sisarilleni Picasan ja Facebookin kautta. Aikaa vanhojen kuvien digitoimiseen menee tuhottomasti, mutta yleensä teen sitä vimmaisen innostuneena enkä tajua ajankulua.

Kuvaan myös muuttuvaa maailmaa ympärilläni. Vastapäätä kotiani rakennetaan uutta kaupunginosaa. Otan kuvia eri vaiheista. Kuvien avulla toivon ymmärtäväni muutoksen paremmin. Joskus kuvat ovat niin rumia (koska kohde on ruma), että poistan ne.

Asuinalueeni on hyvin kaunis. Kuljen kameran kanssa (yleensä kevyt pokkari) ja otan kuvan kaikesta kauniista. Katselen ottamiani kuvia yhä uudestaan, olen niistä ylpeä. Olen kuvannut ympäristöäni pian vuoden verran ja kuvia on satoja.

Sen verran arvottomuus nostaa päätään, että huomaan ajattelevani kaunista kuvaa katsellessani, että kuka tahansa olisi voinut ottaa yhtä kauniin kuvan. Ja sitten tajuan: tämän erityisen kuvan olen ottanut minä. Minä olen nähnyt ja tajunnut tämän kauneuden. Tämän vuoksi kuljen kameran kanssa. Kauneus voi iskeä koska tahansa!

Talvikuvia

Palellessani ja kärsiessäni lisääntyvistä nivelkivuista käsissäni en millään voi ymmärtää esi-isiäni, jotka tulivat näin kylmään maahan.

Auringonlaskun aikaan asuinalueellani ymmärrän esi-isiäni täysin. Talven kauneus on huikea. Se saa minut ryntäämään kotiin hakemaan kameraa, ottamaan kuvia ja unohtamaan pakkasen.

Kun hurma on ohi auringon laskettua, nauran itselleni ja kohmeisille sormilleni.

Silmän ja mielen iloa

Taivaallisen ihana sää on houkutellut minut ulos, ihailemaan kesän kauneutta. Kävellen - luonnollisesti.

Aamuisin työmatkalla silmäni lepäävät näissä näkymissä.

Illalla lähden ulos kävelylle. Kiirehdin, sillä haluan päästä meren äärelle.

Paluumatkalla kotiin maltan nähdä jo muutakin.

Kun pääsen kotiin, menen parvekkeelle vilvoittelemaan. Näen sieltäkin meren, mutta tästä näkymästä en ole vielä kauneutta löytänyt.

Silmän ja mielen ilo on haettava muualta.

Korvakoruidentiteetti

Tyttäreni rakastaa korvakoruja. Vuosien ajan hän on pyytänyt lahjaksi tai tuliaisiksi korvakorut. Ystävät ja sukulaiset ovat tuoneet hänelle niitä ja lahjaksi antaneet mm. Kap-kaupungista, Berliinistä, Ateenasta, Pietarista, Krakovasta, Lontoosta, Trondheimista, New Yorkista ja Thaimaasta. Hän on myös ostanut niitä itse. Hänen korvakorukokoelmansa on saanut myös minut haaveilemaan. Jospa joskus laittaisin minäkin reiät korviini.

Ilahduin siitä, että tyttäreni antoi minulle synttärilahjaksi reiät korviin ja harjoituskorvakorut. Tänään tuli kolme viikkoa korvieni rei’ittämisestä ja sain ottaa ne pois. Ne olivat niin tiukassa, että tarvitsin tyttäreni apua niiden poisottamiseen. Otti kipeää. Äiti sanoi aikoinaan harjatessaan hiuksiamme, että naisen täytyy kärsiä kauneuden takia. Kärsin vielä toisenkin kerran laittaessani uudet korvakoruni.

Lauantaina kävin korvakoruostoksilla tai oikeastaan vasta kiertelin ja katselin. Mietin, minkälaisen korvakoruidentiteetin haluan. Miellynkö raskaisiin näyttäviin koruihin vai pidänkö enemmän ohuista renkaista tai nauhakoruista? Päätin, että korvakoruidentiteettini saa kehittyä rauhassa. Ostan sellaiset, jotka sillä hetkellä miellyttävät. Ensimmäiset ostamani ovat ohuet renkaat, joissa on violetti pyramidin muotoinen lasipala. Seuraavat ovat sitten jotain muuta.

Pidän tästä naisellisesta lisästä minussa. Näytän kuulemma huolitellummalta. Se lienee tarpeen, koska huoliteltu ulkonäkö ja minä olemme melko etäisessä suhteessa toisiimme. Hiukseni ovat aina haluamallaan tavalla. Ja vaatteet repsottavat miten sattuu. Sopii minulle, kunhan värit toimivat hyvin yhdessä.

Kauneudesta

Kissa oli pudottanut hyllystä valokuva-albumeja ja ennen paikoilleen palautusta selasin ne läpi. Huomio kiinnittyi etenkin kuviin itsestäni ja toisaalta niiden vähälukuisuuteen. Muistan jossain vaiheessa päättäneeni, etten ota juhliin mukaan kameraani, koska se tarkoittaa sitä, ettei minusta ole yhtään kuvaa. Niinpä niistä juhlista ei ole kuvia lainkaan.

Kun erosin miehestäni ja muutin tyttäreni kanssa tähän nykyiseen asuntoon, kameran ostaminen oli ensimmäisiä tekojani. Oman elämän dokumentointi tuntui tarpeelliselta. Näyn valokuvissa, olen siis olemassa. Jos olette nähneet Jan Troellin Il Capitanon, tiedätte kuinka tärkeää se on. Aina se ei johda murhaajan uraan, mutta pahalta se tuntuu, kun ei löydä itseään ryhmäkuvisst, ei iloisista perhekuvista, ei kaverikuvista, ei mistään - paitsi työpaikan henkilökuntamatrikkelista.

Selaamani valokuva-albumit ovat ajalta ennen digikameroita, uusimmatkin kuvat viiden vuoden takaa. Kuvia katsellessani näin itseni uudella tavalla: minähän olen ollut kaunis ja säteilevä! Miksi kukaan ei sanonut sitä minulle? Kauniiksi minua ovat aikuisiällä kehuneet vain äitini ja sisareni – heidän kehuja on vaikea uskoa. Tuntuu kuin he tekisivät sen viran puolesta.

Eipä minua lapsenakaan kehuttu kauniiksi. Perheessämme oli vain yksi kaunis lapsi. Ainakin vain yhtä kehuttiin kauniiksi. Me muut taisimme sitten olla rumia tai jotain siltä väliltä. Kun ei mainittu kauniiksi, ainakin minä aloin uskoa olevani lähempänä rumaa kuin kaunista. Tällaista omakuvaa ei muuta mikään, vaikka esim. minua pyydettiin mainoskuviin (kyllä, olen mainostanut keittiökalustoa noin 11-vuotiaana), ei muita.

Vaikka nyt näytän mielestäni kauniilta vanhoissa kuvissa (myös lapsuuden aikaisissa), muistan etten pitänyt niitä ”hyvinä” ne ensi kertaa nähdessäni. Voihan olla että kymmenen vuoden päästä pidän itseäni kauniina myös viime viikolla otetuissa valokuvissa. Haluaisin silti pitää itseäni kauniina nyt, en jälkikäteen asiaa valokuvista päätellen.

Käsitykseni omasta ulkonäöstäni ei toki perustu valokuviin. Ihminen on toki niin kaunis, kuin miltä itsestä tuntuu. Kauneus on myös katsojan silmissä. Aina silloin tällöin peiliin katsoessani totean olevani kaunis tai ainakin oikein kivannäköinen.