Vuonna 2022 luetut kirjat

Luin viime vuonna hyvin vähän. Enimmäkseen olin väsynyt, uupunut, enkä jaksanut lukea. Toisaalta somen lumovoima oli entistä suurempi.

Tammikuussa luin peräti kaksi kirjaa. Katharine McGeen Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti ja Yoko Ogawan Muistipoliisin.

Helmikuussa luin Johanna Sinisalon Ukkoshuilun.

Maaliskuussa luin Bram Stokerin Draculan.

Huhtikuussa en ehtinyt/jaksanut lukea yhtään kirjaa.

Toukokuussa lukemista tärkeämpää oli ihastella tulppaneja.

Kesäkuussa jatkoin kukkien rakastamista.

Heinäkuussakaan en lukenyt yhtään kirjaa.

Elokuussa ei millään ehdi lukea.

Syyskuussa on aivan mahdotonta lukea.

Lokakuussa luin kaksi kirjaa. Virpi Hämeen-Anttilan Vapauden vahdit ja Reijo Mäen Hotel Californian.

Ja ostin useamman kirjan, koska kirjamessut. Ovidiuksen Muodonmuutoksia ostin sisareni avustuksella tori.fi;:stä. 

Marraskuussa luin kaksi kirjaa Enid Blytonin Seikkailujen saaren ja Emily St. John Mandelin Asema 11:n.

Joulukuussa luin Stephen Kingin Kirjoittamisesta.

Kaikkiaan 9 kirjaa. Suosikkini näistä yhdeksästä kirjasta ovat Asema 1,1 Dracula ja Kirjoittamisesta.

Monia kirjoja aloitin, mutta en jaksanutkaan lukea loppuun. 

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Stockan hulluilla päivillä hullaannuin vain Akateemisessa kirjakaupassa. Päätin kerrankin tarttua härkää sarvista, rohkaista luontoni ja lukea H.P. Lovecraftin novelleja. Uskoin, että minun on sivistettävä itseäni tutustumalla tämän kuuluisan kauhukirjailijan teksteihin. Ostin H.P. Lovecraftin kootut teokset 1: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia.

Nopeasti tajusin, että en pidä Lovecraftistä. Ensimmäiset kertomukset alkaen Kammottavasta talosta jatkuen Varjoon Innsmouthin yllä olivat ällöttäviä. En nauttinut niiden lukemisesta, ne tuntuivat hyvin vierailta, vaikka kertojana oli ”minä”. Novellit eivät herättäneet minussa pelkoa tai kauhua.

Lovecraftin novellien lähtökohtana tuntuu olleen vierauden ja erilaisuuden herättämä pelko, kauhu ja inho. Kammottavaa on etenkin eri lajien risteytymine, kuten novelleissa Varjo Innsmouthin yllä ja Dunwichin hirviö. Myös jokainen poikkeama ns. normaalista ihmisyydestä on novelleissa tarkoitettu kauhua herättäviksi.

Toisenlainen puheääni herätti novellien kertojissa pelkoa olemalla ”jonkin inhottavan, jättiläismäisen hyönteisen monotonista surinaa”, jonka ”tuottaneilla elimillä ei ole mitään yhteistä ihmisen puhe-elinten tai minkään muidenkaan nisäkäslajien vastaavien elinten kanssa”.

Vuosina 1924-1931 ilmestyneet kertomukset ammensivat kauhun ulkopuolelta tulevasta uhasta, usein joidenkin kieroutuneiden tai alkukantaisten ihmisten myötävaikutuksella tai psyykkisesti yliherkkiä ihmisiä hyväksikäyttämällä. Tämä ulkopuolinen uhka kuvattiin niin epämääräisesti, että se ei minua pelottanut. Lovecraft käytti usein termiä sanoinkuvaamaton, mutta yhden kauhun hän kuvailee tarkasti. Useassa novellissa toistuva kuvaus kertoo, millainen olento Cthulhu on.

Olin helpottunut saatuani luettua kirjan loppuun. Oloni oli silti jotenkin likainen ja ahdistunut. Tarinoissa vahvasti esiintuotu erilaisuuden ja toiseuden vastenmielisyys herätti minussa vastenmielisyyttä tarinoiden arvomaailmaa kohtaan. Markku Sadelehto toteaa kirjoittamassaan esipuheessa, että Lovecraft oli kiihkeä rotuopin kannattaja. Siksi ihmettelenkin, miksi Jalava kustansi tämän teoksen tänä vuonna.

Uskomattoman puhdistavaa oli kirjan lukemisen jälkeen katsoa Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu putkeen. Star Wars –elokuvissa erilaisuus ei ole uhka, se ei ole pelottavaa. Eri lajien kanssakäyminen on niissä riemastuttavan luontevaa, vaikka ewokit yrittävätkin ensin syödä Leian, Luken ja Hanin. Iloitsin jopa juhlista Jabba the Hutin luona sen useiden lajien kirjon vuoksi.

Luin kirjan, vaikka välillä haeskelin hyllystäni muuta luettavaa, kauniimpaa, helpompaa ja vähemmän kieroutunutta. Jatkoin, koska halusin tietää, mikä se Cthulhu oikein on. Teoksen myöhemmissä novelleissa alkaen Cthulhun kutsusta jatkuen Kuiskaukseen pimeässä varoitetaan ottamasta selvää näistä asioista. Olisipa kirjan kannessa ollut tämä varoitus. Olisin taatusti pärjännyt ilman tätä kirjaa.

Harper's Island

Hesarin tv-kolumnisti Matti Rämo arvioi tänään Harper's Islandia otsikolla Hosuminen pilaa mysteerin. Olen hänen kanssaan osittain samaa mieltä. Pariin ensimmäiseen jaksoon olisi riittänyt ihmisten esittelyä, tunnelman luontia ja jännityksen tiivistämistä. Katsojaa ei kiinnosta tuntemattomaksi jääneen roolihahmon kuolema. Varsinkin kun kuolemat sivuutetaan nopeasti. Mutta ei mysteeri eikä sarja siitä pilalle mennyt.

Aloitin Harper's Islandin katsomisen kesällä ilman etukäteistietoja sarjasta. Ensimmäiset jaksot katsoin kannettavan ääressä keskittyen moneen muuhun asiaan samanaikaisesti. Mutta jotain sarjasta jäi mieleen niin, että seuraavinakin öinä tv oli auki Ruotsin tv4:lla Harper's Islandin alkamisaikaan.

Minut koukutti sarjaan sen tunnelma ja pelottavuus. Ja omituisen kamalat, pirullisen kekseliäät murhat. Koko sarjan ajan ihmettelin, mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin ja miksi hän on murhaamisessa niin luova. Henryssä, sulhasessa,on jotain hyvin kiehtovaa ja salaperäistä. Ihmettelin, miksi hän menee Trishin kanssa naimisiin. Henryn kiinnostus ja rakkaus Abbya, lapsuuden ystäväänsä, kohtaan on ilmeinen. Sarjan edetessä aloin pitää myös Calista ja Chloesta ja tietenkin Jimmystä, Abbyn poikakaverista. Se pikkutyttö on pelottava.

Katson sarjan neloselta uudestaan. Ehkä tajuan viittaukset murhaajan persoonallisuuteen paremmin. Ehkä nautin harhautuksista enemmän nyt kun tiedän niiden olevan harhautuksia. Hyvin suurella todennäköisyydellä eläydyn tarinaan ja saan nauttia jännityksestä ja pelottavuudesta.

Fiktion tarjoama pelko ja kauhu on turvallinen tapa jännittää. Niin sanotaan. Se ei aina ole niin. Olen useamman yön valvonut pelosta vapisten, uskaltamatta nukkua. En vieläkään halua katsoa Manaajaa enkä Halloweeniä. Japanilaisen kauhun ehkä parhaan leffan Ringin annoimme sisarelleni. Heti tuntui kotona turvallisemmalta.

Pilkkosen pimeää

Päivän kirkkaudessa on vaikea ymmärtää yön pimeyttä. Vielä vaikeampaa on ymmärtää pimeydessä syntyneitä pelkoja.

Pelkään pimeää ja pimeässä. Valoisia kesäöitä en pimennä tummin paksuin verhoin. Kotonani yöllä noustessani juomaan minun ei tarvitse sytyttää valoja, koska katuvalot ja isot teollisuuslamput valaisevat kotiani.

Mutta laivan hytissä on pilkkosen pimeää. Viime yönä heräsin naapurihytin asukkaiden kovaääniseen, mutta hyväntuuliseen keskusteluun. Pimeässä hapuilin kännykkääni katsoakseni kelloa. En nähnyt kellonaikaa, koska jäin tuijottamaan päiväystä: la 18.7.2009. Mitä on tapahtunut? Olenko nukkunut yhden päivän yli, mistä on kyse? Mieleeni tuli Johanna Sinisalon novelli Tango merellä, jonka alussa päähenkilö herää muutamaa kuukautta myöhemmin kuin luuli. Tajusin nopeasti, että eilinen kellonaikojen siirtäminen oli jotenkin erehdyttänyt kännykkääni ja tyynesti asetin oikean päivänmäärän.

Levollista unta en enää pystynyt nukkumaan. Säpsähtelin pimeässä outoja ääniä. Laiva piti merkillistä ääntä. Onko varmasti kaikki hyvin? Olimme toisella kannella, joka onnettomuuden sattuessa joutuisi veden valtaan varmasti. Hukkuisinko tyttären kanssa tällä matkalla? Eikä hytistä edes pääsisi nopeasti pois, koska kehotuksen mukaisesti ovessa oli varmuusketju päällä!

En ollut illalla löytänyt kolikkopussiani. Olin varma, että olin hukannut myös kotiavaimeni. Ei olisi ikinä pitänyt lähteä minnekään, tänne me jäädään eikä päästä elävinä pois.

Aamun koitto ei tuonut lisää valoa hyttiin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Lopulta kello oli niin paljon, että sai nousta ylös. Vihdoinkin valoa ja aurinkokannen auringonpaistetta.