Huudot häiritsivät minua, en pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Ajattelin, että näin isossa talossa lisäkseni joku muu kuulee huudot ja tekee asialle jotain. Ilmeisesti ei, sillä huudot jatkuivat. Puolisen tuntia niitä kuunneltuani en enää kestänyt ajatusta siitä, että kukaan ei tee mitään jonkun huutaessa apua. Mitä jos huudot yhtäkkiä lakkaisivat? Tarkoittaisiko se sitä, että huutaja on menettänyt tajunnan tai kuollut?
Päästin poliisit rappuun ja kotiini kuuntelemaan huutoja. Välillä he kävivät viereisessä rapussa, jos huutaja olisikin siellä. Ei ollut. Pelkäsin, että huudot loppuvat ja että sen jälkeen olisi mahdotonta paikallistaa avuntarvitsijaa. Hienotunteiset poliisit eivät olisi halunneet soittaa jokaista ovikelloa ja palasivat yhä uudelleen asuntooni kuuntelemaan huutoja.
Lopulta he uskoivat löytäneensä asunnon ja lähtivät kodistani. Vielä sen jälkeen huudot jatkuivat. Jonkin ajan päästä ne loppuivat. Siitä kului vielä puolisen tuntia siihen, että poliisi soitti minulle ja kertoi asunnon löytyneen ja henkilön saavan apua. Olin helpottunut.
Avatessani kotini ovet poliisille mielessäni oli hädän lisäksi toinen ajatus: ”Miksi ihmeessä en ole siivonnut?” Sänkyäkään en ollut vielä ehtinyt petata. Ja minun mielestä sotkuisen kodin lisäksi vielä nolompaa on ruveta siivomaan vieraiden saavuttua. Niinpä yritin olla kuin en huomaisikaan koko asiaa. Se sujui helposti, sillä melkein koko huomioni oli keskittynyt huutojen kuuntelemiseen.
Lomani aikana siivoaminen on tuntunut täysin tarpeettomalta toimenpiteeltä. Olin varma, että kukaan ei tule käymään. Ehkä kuitenkin on totta, että koskaan ei voi tietää, kuka tulee käymään.
Tilanteesta on jo muutama tunti. Palautuminen tyyneyteen ja rauhallisuuteen on vielä kesken. Ehkä juhannusaaton vietto sisarten kanssa auttaa siinä.