Käpertyä vai seikkailla

Olen levoton. Lauantain normaalit rutiinit - siivoaminen, kaupassakäynti ja ruoanlaitto - eivät nyt houkuta. Mieluummin tapaisin rakkaita ihmisiäni, juttelisimme, nauraisimme ja valaisisimme toistemme elämää. En silti soita kenellekään. Ei tässä iässä enää soiteta toiselle ja ehdoteta tapaamista nyt heti. Kaiken pitää olla ennalta suunniteltua, kalenterissa on oltava merkintä tapaamisesta jo viikkoja etukäteen.

Käpertyminen omaan elämään, sen rajoihin ja aikatauluihin, on keski-ikäistymisen selkeimpiä indikaattoreita. Kun impulsiivisuudelle ei enää anneta tilaa, kun aikataulun ja sunnitelmien muuttaminen tuntuu mahdottomalta, elämä on turvallista ja ehkä yllätyksetöntä. Sitä juuri useat ihmiset kaipaavat jatkuvien muutosten maailmassa. Mutta minulle se ei sovi ja ehkä siksi olen yksin.

Tänään ja huomenna minulla olisi vielä mahdollisuus nauttia kotona olemisesta. Maanantaina lähden evakkoon, aloitan seikkailun. Haluaisin seikkailla jo tänään.

Kyllä tarvitsee

Erään Facebookin luonnetestin mukaan olen sataprosenttisesti impulsiivinen. Sellainen on kai mahdotonta, mutta olen impulsiivinen. Kuvittelen, että kaiken on tapahduttava heti. Ja jos jonnekin ollaan menossa, niin mennään sitten eikä meinata.

Olin tänään tyttäreni kanssa kaupungilla. Etsimme minulle mekkoa lakkiaisiin. Ei löytynyt, mutta löysin ihanan sinisen jakun, joka maksoi melkein 400 euroa. Tai löysin ja jätin liikkeeseen: liian kallis.

Minulla oli kova vauhti päällä. Hauskutin tytärtäni sanaleikeillä ja suututin häntä kävelemällä kovaa vauhtia. Moneen kertaan hän huusi minun perääni: Äiti, ei tarvitse juosta!". En minä juossut. Olin vain niin innoissani menossa jo seuraavaan kohteeseen ja silloin vauhti kiihtyy.

Kaikki impulsiivisuus on monesti hukassa. Mutta pidän enemmän impulsiivisesta Päivistä kuin siitä Päivistä, jonka epävarmuus ehkäisee kaiken toiminnan.

Vastaan siis tyttärelleni: "Kyllä tarvitsee".