Parempia aikoja odotellessa

Olin eilen kaljalla, kolmannen kerran tällä viikolla. Näin sosiaalista elämäni ei ole olut aikoihin. Maanantain ja keskiviikon kahden tuopin kaljanjuontitreenit mahdollistivat sen, että pystyin eilen juomaan neljä isoa tuoppia keskiolutta. Se on minulle hyvin paljon.

Matkalla kotiin en pystynyt vastustamaan hot dogia. Rakastan hot dogin makua, johon pääsin nuorena tyttönä aikana, jolloin kouluruokailua ei vielä ollut.

Tänään en kykene mihinkään. Mieleni halajaa lukemista, musiikin kuuntelua, elokuvien katsomista, kirjoittamista, nukkumista, jopa siivoamista. En pysty päättämään, koska kaikki kuulostavat yhtä hyviltä. Tai no, siivouksen ainut houkutin on sen jälkeinen huomattavasti siistimpi ja miellyttävämpi koti. Ne muut antaisivat välittömän tyydytyksen.

Nautin suuresti ihmisten tapaamisesta oluen äärellä. Fiilis on mitä loistavin, ihmiset ovat fiksuja ja upeita ja keskustelut suurenmoisia.

Mutta seuraavan yön ja päivän voin yleensä huonosti. Toisinaan olen juonut niin paljon, että joudun oksentamaan. Se on ällöttävää. Yöllä en saa nukuttua, koska heräilen vähän väliä. Seuraavana päivänä olen väsynyt, päätä särkee ja vatsaan sattuu. Tekee mieli syödä pizzaa, jäätelöä, suklaata, mitä vain rasvaista, suolaista ja makeaa. Silloin painonvartiointi on vain tyhjä sana.

Eniten inhoan sitä, että seuraava päivä kuluu hukkaan krapulan vuoksi. Parempaa oloa odotellessa. Hyvässä ja innostavassa seurassa en muista seuraavaa päivää ja sen kadottamista.

Sosiaalinen elämäni ei ole vilkasta. Harvoin käyn kaljalla ystävieni kanssa. Tämä viikko on ollut hämmästyttävä poikkeus. Olen aina valmis uhraamaan seuraavan päivän viettääkseni hauskan illan ystävieni kanssa. Tilaisuudet siihen ovat yhä harvinaisempia. Koska en juo muuta kuin ystäviäni tavatessani – joita toki tapaan muutenkin – alkoholin käyttöni pysyy vähäisenä.

Nyt menen nukkumaan. Toivon, että voin paremmin herättyäni.

Peili(kuva)

Tänään palatessani ruokatunnilta näytössäni oli tämä Viron parlamentissa otettu kuva:

Kuva on merkillinen. Peilikuvassa olevat ovet ovat kallellaan. Mihin suuntaan ne oikein aukeavat? Onko niistä tarkoitus mennä ulos vai tulla sisään? Miltä näyttää se todellisuus, jonka heijastuma peilikuva on?

Entä kun ihmiset ovat toistensa peilejä, mitä silloin näkyy?Mitä ovat ihmiset, joilla ei ole toista ihmistä vieressään, joilta peili puuttuu? Näkevätkö he peilikuvaansa lainkaan? Ovatko he vampyyreja?

Minkälainen on pitkään yksin ollut ihminen? Sitäkö ennen kuvattiin sanalla vanhapiika, jolla viitattiin naimattomaan ikäneitoon, joka todennäköisesti oli nirsoudessaan omituinen? Kaavamainen ja tapoihinsa kangistunut. Kadottaako yksin oleva ihminen suhteellisuudentajun, koska vain hän itse on kaiken mitta?

Minun peilini ovat tyttäreni, ystäväni ja sisareni. Mutta rakastettua minulla ei ole peilinä. Entä jos uraudun niin paljon omaan elämääni, että en edes tunnista minulle tarjottua rakastavaa peiliä enkä sen heijastamaa kuvaa itsekseni?

Puolikkaasta kokonaiseksi

Sain tietää ensimmäisen poikakaverini pettäneen minua lukemalla hänen päiväkirjaansa. Järkytyin kovasti, sillä olin uskonut rakkautemme olevan täydellistä. Eikä täydelliseen rakkauteen kuulu pettäminen.

Keskustelimme asiasta pitkään. Rakastin häntä niin paljon, ettei hänen jättämisensä tullut mieleenikään. Halusin vain, että hän ei enää tapaa tätä toista naista. Halusin hänen olevan vain minun. Niin hän vakuutti olevansa – ollessaan kanssani.

Keskustelun aikana omaksuin hänen ihmissuhdeteoriansa. Hänen mukaansa ihmissuhteessa on aina kyse vain kahdesta ihmisestä. Jokaisessa ihmissuhteessa. Tämä tarkoittaa täysillä satsaamista siihen ihmiseen, jonka seurassa on, jonka kanssa on. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteessa vaikuttavat vain osapuolten yhteiset kokemukset. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteet muiden kanssa ovat mahdollisia, koska se ei ole osapuolten välisestä suhteesta pois.

Olimme nuoria, toistemme ensimmäiset. Olimme yhdessä seitsemän vuotta. Hän ei pettänyt minua toista kertaa. Minä petin häntä kerran suhteemme ollessa lopuillaan. Sitä ennen oli pari miestä, joiden kanssa olisin halunnut, mutta siihen ei tullut tilaisuutta.

Jollain tavalla ajatus suhteesta, joka on immuni muille suhteille - vaikka niitä olisikin - jäi määrittämään tapaani olla suhteissa. Näin pystyin olemaan toinen nainen, satunnainen rakastettu, toisen muiden suhteiden rinnalla. En vaatinut toista kokonaan itselleni, koska en ymmärtänyt, miksi niin pitäisi tehdä. Olihan toinen kokonaan minun ollessaan kanssani.

Tällainen ajattelu sai minut lopulta uskomaan, että en ole ns. normaalin parisuhteen arvoinen. Että olen vain satunnainen rakastettu, ei mitään muuta. Silti odotin suhteilta enemmän. Petyin katkerasti, koska en kuitenkaan osannut olla satunnaisuutta enemmän.

Tuntuu, että olen tuhlannut kymmeniä vuosia ja lukuisia suhteita tämän takia.

En halua olla toinen nainen. En halua olla satunnainen rakastettu. En halua puolikasta. En halua antaa itsestäni vain puolikasta. Haluan toisen kokonaan, haluan antaa itseni kokonaan.

Voi olla, että en tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta haluan ottaa siitä selvän.

Syyskuu 1994

Väsyttää, niin paljon, että voisin mennä nukkumaan. Normaalisti menisin nukkumaan vasta pari tuntia myöhemmin, mutta ensimmäinen työpäivä puolentoista viikon sairasloman jälkeen väsyttää. Päivä meni siinä, että ihmettelin, mitä olin tekemässä silloin kun jäin viikon lomalle. Yhteensä kaksi ja puoli viikkoa poissa töistä ja olin tänään aivan pihalla. Orientoituakseni listasin työni. En tiedä, oliko se järkevää. Tiedän nyt, mitä minun täytyy tietää ja tiedän myös sen, että luppoaikaa ei töissä tule olemaan. En aio työn määrästä ahdistua.

Kotiin päästyäni olen muistellut syyskuuta 1994. Sairastin silloin ankaran ja pitkäkestoisen flunssan. Kuumetta minulla oli useana päivänä yli 39 astetta. Olin varma, että kuolen siihen. Olin vielä naimisissa ja voimieni uuvuttua mieheni auttoi minua. Hän mm. kantoi minut vessaan. Omin voimin en sinne olisi päässyt. Seuraavana aamuna mieheni oli lähdössä normaalisti töihin. Hän aikoi jättää minut yksin lapsen kanssa. Miten minä lapsesta olisin pystynyt huolehtimaan, kun en pystynyt edes vessaan menemään? Olisiko minun siinä kunnossa pitänyt viedä tytär päiväkotiin?

Rukoilin miestäni ilmoittamaan töihin, että hän myöhästyy, koska vie ensin lapsen hoitoon. Itkin ja anelin, koska pyyntö oli mieheni mielestä kohtuuton. Hänenkö pitäisi joustaa, hänen työnantajansako pitäisi joustaa? Lopulta hän hyvin vihaisena suostui.

En tiedä, miten selvisin sen päivän. Muistelen, että olin niin voimaton, että silmälasien pitäminen päässä oli liian raskasta.

Kun ensimmäistä kertaa sairauden jälkeen pystyin viemään tyttären päiväkotiin, oli 28.9.1994. Matkalla bussipysäkille naapuri kauhisteli jotain Estoniaa ja hukkuneiden määrää. En ymmärtänyt mistä hän puhui. Palasin päiväkodista kotiin – olin vielä sairaslomalla - ja avasin telkkarin. Itkin koko päivän.

Onko niitä?

Annoin itseni tuntea oloni turvalliseksi seurassasi. Halusin painautua syliisi, halusin että otat minut kainaloosi. Uskoin, että silloin olisin turvassa. En sanonut mitään, en tehnyt mitään kertoakseni kaipuustani.

Olisihan minun pitänyt oppia, että tämä tunne huijaa minua. Vähiten olen turvassa kanssasi, koska tunteeni aina yllättävät minut.

Mistä tulee tämä mustasukkaisuus, tämä pettymys?

Missä viipyvät ilo ja luottamus?

Onko niitä?

Kuvassa Kirsi Neuvosen Sateentekijän piilopaikka

Silmät auki vai kiinni?

Nuorena opiskelijatyttönä osallistuin kerran peilileikkiin, jossa kuitenkin oltiin tosissaan. Jokaisen tehtävänä oli kehua itseään peilin edessä. Sen jälkeen piti löytää negatiivisia ominaisuuksia nimetystä, mukana olevasta ihmisestä. Kummatkin tehtävät olivat minulle vaikeita. En harrastanut itseanalyysiä, oikeastaan olin itselleni aika tuntematon typpi. Negatiivisia ominaisuuksia minun piti löytää ihmisestä, johon olin tulisesti rakastunut. Eihän hänessä voinut olla mitään vikaa!

Myöhemmin löysin hänestä yhden vian. Hän ei rakastanut minua niin paljon, että olisimme seurustelleet. Olimme toistemme vakituisia yhden yön kumppaneita ja minun kanssani hän petti jokaista tyttöystäväänsä muutaman vuoden ajan. Olin niin rakastanut, että annoin tämän tapahtua. Tapasimme päivittäin mutta yhteisiä öitä vietimme silloin tällöin, intensiteetti ei ollut kovin suuri.

Kärsin tilanteesta. Olisin halunnut enemmän. Pyristelin pois harrastamalla yhden yön suhteita, opin iskemään miehiä. Hänet kuitenkin halusin. Ajan myötä rakkauteni laimeni, opin olemaan ilman häntä. Koin vielä epätoivoisemman rakkaussuhteen, jonka jälkeen en enää tuntenut voivani jäädä Tampereelle.

Matkustin viettämään vappua Helsinkiin. Sisareni olivat järjestäneet bileet kunniakseni ja kutsuneet sinne kaksi miestä. Toinen oli lapsuudentuttu ja toinen tämän kaveri. Tapaamispaikka oli Runebergin patsas Mantan lakituksen jälkeen. Kun vihdoin löysimme heidät, matkustimme Oulunkylään sisarteni asunnolle bilettämään. En tiedä, mitä sisarillani oli mielessään, mutta väsymyksen iskiessä juhlijoihin, he antoivat minulle ja tälle toiselle miehelle sängyn nukkumispaikaksi. Ei meillä mitään vipinää ollut illan aikana. Eikä ollut sängyssäkään.

Silti jotain tapahtui. Järjestin itseni nopeasti Helsinkiin töihin. Aloin tapailla miestä ja syksyllä menimme kihloihin. Tyttäremme syntyi neljän vuoden päästä elokuussa.

Jälleen kerran rakkaus oli tehnyt minut sokeaksi. Mitkään varoituskellot eivät soineet päässäni, kun sain selville, että hän on ulosotossa maksamattomien laskujen vuoksi. Huoleton rahankäyttönsä aiheutti meille myöhemmin lukuisia vaikeuksia. Rahaa oli aina vähän, eräänä vuonna joulukuun palkkapäivänä tililleni jäi 100 markkaa laskujen maksamisen jälkeen. Oman palkkansa hän oli jo käyttänyt johonkin. Hänen katkera lapsuutensa ei minua huolettanut. Eikä hänen äitinsä katkera lapsuus. Eihän sellaisilla asioilla voi olla vaikutusta meidän rakkauteemme, ei elämäämme lapsen kanssa.

Rakkauden sokaisemat silmäni aukenivat hitaasti mutta varmasti. Hän ei ollut helppo ihminen, mutta hän tunsi minut. Se tuntui hyvältä ja päätin tehdä kaikkeni liittomme onnistumisen eteen. Silti kylmenin häntä kohtaan, rakkaus väheni ja jätti minut. Yritin pitkään vielä sen jälkeen, ehkä liian kauan.

En tiedä, onko rakkaus aina sokeaa. Alussa ehkä. Nuorena ehkä. Entä aikuisen rakkaus, onko se sitten rationaalista? Vai onko rationaalinen rakkaus käsitteellinen mahdottomuus? Kuka haluaa rationaalisen rakkaussuhteen? Ja toisaalta, rakkaus ilman järkeä on hullu ja sokea. Kuka sellaisen haluaa?

Kun yhteisö hajoaa

Kesän 2008 alussa päätin lukea jokaisen Agatha Christien teoksen. Olin katsonut Teemalta Agatha Christien koodin, jossa pohdittiin mm. mikä tekee Christien teoksista niin koukuttavia. Ohjelman arvostava suhtautuminen Christien teoksiin hämmensi minua, koska olin tottunut kuulemaan väheksyviä ja pilkallisia kommentteja niistä. Olin lukenut Christiet alle 13-vuotiaana, enkä enää tarkkaan muistanut, mistä niissä oli kysymys. Murhista - toki - mutta mistä muusta. Päätin ottaa asiasta selvää.

Nyt olen lukenut runsaat 30 teosta, joka Christien runsaassa tuotannossa tarkoittaa sitä, etten ole lukenut vielä puoliakaan hänen teoksistaan. Lukemistani kirjoista löysin taitavan, humoristisen ja ironisen kirjailijan, jonka keskeisin teema on englantilaisen yhteisön hajoaminen. Hajoamista hän kuvaa vieraantumisena toisista ihmisistä, jolloin keskeisessä roolissa ovat perhesuhteet.

Perhe on harvoin ns. ydinperhe. Sen sijaan uusioperhe on hänen kirjoissaan tyypillinen. Perheen isä ei olekaan lasten isä, vaan edellinen aviomies on sitä tai äiti tuo mukanaan avioliittoon omat aikaisemmat lapsensa. Kaikki lapset eivät ole omia, sillä perheyhteisön hajoamista Christie käsittelee myös adoptiolasten kautta. Syyttömyyden taakka –teoksessa kaikki lapset olivat adoptoituja: kukaan perheen jäsen ei ollut sukua toisilleen.

Toinen tapa kuvata vieraantumista on koota yhteen toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Tästä tunnetuin esimerkki on Eikä yksikään pelastunut, vanhalta nimeltään Kymmenen pientä neekeripoikaa. Sama teema on myös kirjoissa Esirippu, Varjossa auringon alla, Kohtalokas viikonloppu ja Kuolema Niilillä ja useissa muissa. Eikä yksikään pelastunut –kirjaa lukuun ottamatta kirjoissa paljastuu ihmisten välille yhteyksiä, joten täysin tuntemattomia he eivät toisilleen ole.

Kolmas vieraantumisen tulkki on muuttuva kyläyhteisö. Ihmisiä on muuttanut pois ja uusia on tullut tilalle. Ketä nämä uudet ihmiset ovat, mistä he ovat tulleet? Tuttu ja turvallinen kylä muuttuu vieraaksi mm. teoksessa Tuijottava katse, jossa uusi asuinalue houkuttaa alueelle uusia asukkaita. Kuolema ilmoittaa lehdessä –teos oli se, joka sai minut pohtimaan vierauden ja vieraantumisen toistuvuutta Christien teoksissa.

Yhteisön hajoamisen kristallisoituma on kuitenkin Hercule Poirot. Hän on ulkomaalainen, belgialainen, jonka ihmiset aina kuvittelevat ranskalaiseksi. Hän on ulkopuolinen, vieras. Siksi häneen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Hän näkee asiat ulkopuolisen silmin eikä jää tuttuuden ja vierauden loukkuun ihmettelemään, kehen voi luottaa.

Luen parhaillaan tämän kesän viimeistä Christietä Kolmas tyttö. Olen hyvin lähellä yliannostusta mitä Christien kirjoihin tulee. Pysyn päätöksessäni lukea ne kaikki, mutta jatkan tutkimusretkeäni ensi kesänä.

Tervetuloa kaikki muut ihanat kirjat!

Riitelevien ihmisten välissä

Inhoan riitelyä ja riitoja. Yleensä myöntelen ja teen kaikkeni välttääkseni konfliktia. Kiivas ja äkkipikainen luonteeni takaa sen, etten niitä pysty täysin välttämään.

Enemmän kuin omaa riitelyäni inhoan sitä, että minulle rakkaat ihmiset riitelevät keskenään. Silloin yritän olla puolueeton, kuuntelen ja ymmärrän kummankin kannan. Olen kaveri molempien kanssa. Joskus konflikti on vain päässäni – itse koen minulle rakkaiden ihmisten olevan riidassa – vaikka mitään näkyvää ristiriitaa ei olisikaan. Lojaalisuuteeni kohdistuu aina siihen ihmiseen, jonka seurassa olen. Tunnen toki omantunnon pistelevän käyttäytymisestäni, sillä joku toinen voisi tulkita sen epärehellisyydeksi ja epäluotettavuudeksi.

Viikonlopulla tajusin, ettei niin voi toimia. On valittava puolensa, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta: miten valita kahden rakkaan väliltä? Kuitenkin oloni helpottuu puolen valitsemisesta, tunnen tekeväni oikein. Silloin pystyn toimimaan välittäjänä kahden ihmisen välillä paremmin.

Yöjuttu

Miksi en pääse sinusta eroon? Vihaan sinua, koska kaipaan sinua. Jokainen päivä toivon näkeväni sinut, kuulevani sinusta jotain. Jokainen päivä pelkään tapaavani sinut. En ole varma, pystyisinkö olemaan viileä. Ai sinäkö siinä, mitä kuuluu, miten menee. En millään pysty olemaan kaverisi. Se sattuu niin pirusti.

Aina välillä ikäväni kasvaa niin suureksi, etten voi pitää sitä sisälläni. Kirjoitan sinusta ja sinulle. Jälkeenpäin minua nolottaa. Miksi toin haavoittuvaisuuteni ja herkkyyteni esille? Miksi en voinut vain kärsiä hiljaa mielessäni? Onko pakko nolata itsensä julkisesti myöntämällä, että olen toivottomasti rakastunut mieheen, joka ei minusta välitä. Välitti hän joskus – hetken. Enkä minä saa häntä mielestäni.

Haluaisin kyllä.

Uudestaan

Muutamana viime päivänä olen joutunut menneisyyden yllättämäksi.

Minulla on tapana kirjoittaa sille paperille, joka on käsillä. Niinpä erilaisten muistiinpanojeni joukosta löytyy kaikenlaisia kirjoituksiani. Tukholmaan otin mukaan vihon, jossa näytti olevan tilaa. Edelliselle sivulle olin kirjoittanut: ”Luoja varjelkoon minua. Olen rakastumassa” … Ei päiväystä. Joskus tällä vuosituhannella.

Sitten etsin muistiinpanojani Stuart Hallin kirjasta Identiteetti. Kesken kaiken vastaan tuli kirjoitukseni, päivätty viitisen vuotta sitten. Kirjoitin siinä, kuinka olin rakastumassa. Samaan ihmiseen kuin aikaisemmin vastaan tulleessa tekstissä. Uskoin, että on kyse elämää suuremmasta rakkaudesta.

Aivan samoin uskoin viime vuonna, samasta ihmisestä. Kuinka monta kertaa samaan ihmiseen voi/pitää rakastua? Luulin hänen olevan menneisyyttä, niin olen itselleni uskotellut. Kuitenkin nämä tekstit saavat minut ihmettelemään, mikä meni pieleen – joka kerta – vaikka meillä oli yhdessä ”pelottavan mukavaa”. Ehkä minulla tai meillä kummallakaan ei ollut rohkeutta kohdata sitä, mitä olisimme voineet olla. Ehkä siksi törmäämme toisiimme yhä uudestaan, nautimme toisistamme yhä uudestaan. Ja pakenemme.

Ehkä minä saan viettää kesäloman

Tänään on viimeinen työpäivä ja sitten alkaa neljän viikon loma. Toivottavasti edessä oleva loma on parempi kuin viime kesäloma. Oli siinäkin hyvät puolensa kuten kirpparilla käynnit ja Agatha Christien lukeminen. Minä muka yksinäinen?

Viime kesän katastrofeja en osannut aavistaa. Tällä hetkellä katastrofin enteet ovat voimakkaat. Tyttären suhde poikakaveriin vaikuttaa olevan viimeisillään. Siitä olen tyytyväinen, mutta olen huolissani tyttärestäni. Hän on omistanut koko elämänsä poikaystävälleen luopumalla toiveistaan ja laiminlyömällä itsensä. Todennäköinen suhteen päättyminen pudottaa hänet tyhjän päälle.

Viime kesänä hän turvautui minuun ja minä puolestani luovuin toiveistani ja laiminlöin itseni ja oman elämäni. Kuluneen vuoden aikana tyttäreni on kasvanut henkisesti voimakkaammaksi. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Ehkä tuleva katastrofi ei ole niin suuri kuin viime kesänä. Ehkä hän selviää siitä nopeammin ja paremmin. Ehkä minä saan viettää kesäloman.

Kesälomalta odotan ennen kaikkea vapautta. Sitä, etten ole sidottu aikatauluihin enkä aikaiseen herätykseen. Että voin mennä minne haluan ja silloin kun haluttaa. Finnconiin haluan mennä, onhan se pitkästä aikaa Helsingissä. Alavudelle haluan matkustaa vanhempieni luokse ja viettää siellä aikaa kauniissa, ison puutarhan ympäröimässä talossa. Aion ottaa aurinkoa Hietsussa.

Kesä on yksinäistä aikaa. Rakkaat, ystävät ja sukulaiset ovat jossain muualla. Siksi kesä ei ole lempivuodenaikani, vaikka nautin auringosta, lämmöstä ja vapaudesta. Vaikka alkaisin kiertää kahviloita ja kapakoita, taidenäyttelyjä ja museoita, ei vastaan välttämättä tule ihmistä, jonka kanssa haluaisin jakaa kesän ihanuudet. Saatan silti yrittää.

Minä rakastan sinua

Sitä on niin vaikea sanoa. En ole sanonut sitä vuosiin. Olen kyllä kysyttäessä myöntänyt näin olevan. Olen vastannut rakkauden sanoihin haluavani toisen elämääni, mutta juuri noita sanoja "Minä rakastan sinua", en ole sanonut.

Yhtä vaikea on ollut uskoa toisen olevan tosissaan sanoessaan "Minä rakastan sinua". Että mies tarkoittaa sitä, ihan oikeasti rakastaa minua.

Olen minä joskus uskonut. Uskoin ekaa poikakaveriani ja uskoin myöhemmin aviomiestäni – kunnes rakkaus meidät jätti. Mutta iän myötä se on ollut yhä vaikeampaa. Joskus minulle on jopa tullut kiusaantunut olo siitä. Miksi mies sanoo noin, vaikka ei sitä kuitenkaan tarkoita? Luuleeko se, että olen niin naiivi, että minä uskon sen?

Kaikkiin suhteisiin rakkauden vakuuttelu ei edes sovi. Olin vuoden verran seksiin perustuvassa suhteessa, jonka alussa totesimme, ettemme rakasta toisiamme. Tavallaan se oli helpottavaa. Mutta ei sellaisesta suhteesta tule mitään pitemmän päälle: seksistä menee maku rakkauden puuttuessa.

Rakkautta pitää olla, mutta miten saada toinen vakuuttuneeksi rakkaudesta. Riittääkö sittenkään mikään? Jos ei itse uskalla rakastaa, jos ei itse usko olevansa rakkauden arvoinen, ei mikään vakuuta.

Mutta minäpä olen rakkauden arvoinen. Olen sitä nyt ja olen ollut aina. Miten en ole sitä tajunnut?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä aiheesta etäisesti, vähemmän henkilökohtaisesti. Siitä epäluottamuksesta, joka ihmisten välillä on. Joka ei kuitenkaan ole epäluottamusta kehenkään muuhun kuin itseen. Aivan sama juttu on kohteliaisuuksien vastaanottamisessa, niitäkään ei oteta tosissaan. Mikä tämä tällainen kulttuuri on, jossa hyviä asioita ei osata ottaa vastaan, sallia itselle?

Se on ihan teflonia

Teflon on reagoimatonta muovia, joka keksittiin vahingossa. Reagoimattomuus johtuu siitä, että teflonin kitkakerroin itseään ja terästä vasten on pienin tunnetuista materiaaleista. Teflonia käytetään paistinpannuissa ja kattiloissa, koska silloin ei tarvitse käyttää rasvaa juuri lainkaan ruoanvalmistuksessa. Ruoka ei myöskään pala kiinni pannuihin, jolloin puhtaanapito on helppoa. Teflon on kätevä ruoanlaitossa.

Traagisiinkin asioihin reagoimattomasta ihmisestä käytetään substantiivia teflon ja sen johdannaisia. Eli voidaan sanoa: ”Se on ihan teflonia”. Sama asia voitaisiin ilmaista sanomalla, että tämä on tunnekylmä ellei peräti tunnekuollut ihminen. Kun eihän se reagoi mihinkään tai kaikki tunteet näyttävät luistavan pois kuin liukkaalla teflonilla.

Minäkin olen ihan teflonia. Suojelen itseäni pinnoittamalla itseni teflonilla. Pakko. Muuten sattuisi aivan liikaa. Suojautumisen aloitin pienenä tyttönä katsellessani ja kuunnellessani vanhempieni riitoja ja tappeluita. Vahvistin pinnoitetta useissa elämänvaiheissa. Tarvitsin sitä kestääkseni kaikki hylkäämiset ja huomiotta jäämiset. Tarvitsin sitä kestääkseni kohtaamani ilkeydet, aggressiot ja vihamielisyydet.

Sen verran jätin suojaamattomia pintoja, että pystyin eroamaan aviomiehestä. Täysin pinnoitettuna jatkaisin varmaan avioliittoa edelleen ja pinnoituksesta olisi tullut muuri, jonka läpi ei pääse mitään. Olisin tunnekuollut.

Yllättävän paljon teflonia olen tarvinnut yksinhuoltajana. Murrosikäinen tytär osaa olla ilkeä ja julma. Nollata toisen täysin. Usein ajattelin, etten ole koskaan elämässäni tavannut mitään tai ketään yhtä sadistista, julmaa ja ilkeää ihmistä kuin tyttäreni. Teflonia tarvittiin paljon, koska pelkäsin repeäväni, suuttuvani, menettäväni malttini ja käyväni lapsen kimppuun. Onneksi tyttären murrosikä on ohi ja minä olen joskus peräti ihminen hänen silmissään, en pelkästään äiti.

Teflonin ansioista opin pitämään suuni kiinni minua loukattaessa. Opin olemaan reagoimatta silloin, kun minuun sattui. Opin olemaan puolustamatta itseäni. Opin kääntämään kaiken sisäänpäin.

Tottumuksesta varjelen edelleen itseäni tunteilta. Etenkin, jos minua loukataan, minut laiminlyödään tai minut unohdetaan, reagoin reagoimattomuudella. En puolusta itseäni. En vaadi selitystä: ”Miksi teit niin, miksi loukkasit minua vaikka tiesit sen sattuvan?”. Olen hiljaa ja yritän seuraavalla kerralla olla oma viehättävä itseni. Ja sillä tavalla teflonpinnoitteeni vain vahvistuu.

Teflon ei ole ikuista, kovinkin pinnoite kuluu rikki. Suojaukseni on niin kova, ettei se helpolla rikkoudu. Kun niin tapahtuu, sattuu aivan helvetisti. 'Kun', ei 'jos'.

Pelejä ja rakkautta

Pidän Bubblesista sekä kortti- ja lautapeleistä. Ihmissuhdepelejä inhoan. Ei voi olla rakkaudesta kyse silloin kun pelataan ihmisillä ja heidän tunteillaan.

Olen saanut seurata tyttäreni parisuhteiden kehittymistä parin vuoden ajan. Nykyisen pojan kanssa hän on ollut neljä kuukautta. Nuori rakkaus ei taida ihmissuhdepelejä. Kumpikin on valmis tekemään kaikkensa toisen eteen ja puolesta.

Ihmissuhdepelin olennaisin sisältö on varovaisuus, tunteiden pidätteleminen ja toisen kyykyttäminen. Ei voi sanoa toiselle, että minä rakastan sinua. Hyvä, jos edes itselleen voi myöntää olevansa rakastunut. Toinen on pidettävä varpaillaan viittaamalla muihin ihaniin naisiin/miehiin, joiden kanssa on vipinää. Tai toinen on jätettävä odottamaan – yhteydenottoa, soittoa, rakkautta, seksiä. On oltava varovainen, koska ei voi tietää, miten juuri tässä parisuhteessa käy.

Ikävät parisuhdekokemuksetko saavat aikaan ihmissuhdepelit? Pelko siitä, ettei minua rakastetakaan? Pelko siitä, että jos annan itseni kokonaan toiselle, olen naurettava ja naiivi? Eikä siipiä haluta polttaa, jäädä yksin vaikertamaan kaipuuta.

Tällaisessa ei ole sijaa rakkaudella lainkaan. Parisuhdepeleissä ei ole kysymys rakkaudesta vaan vallasta. Minusta olemme ihan riittävästi vallan kohteita mm. työpaikoillamme.

Mitä jos uskaltaisimme rakastua ja rakastaa?

Olen kotona

Hei kultaseni, olen kotona. Oli kivaa, mutta minulla oli sinua ikävä. Tutustuin mielenkiintoisiin naisiin, miehiä siellä ei juuri ollut.

Muistatko, kun puhuimme vapaudesta suhteessa. Olin hyvin vapaamielinen. Minusta on tärkeää, että rakkaani nauttii elämästään myös ilman minua. Annoin ehkä kuitenkin väärän kuvan itsestäni. Olen yhden miehen nainen, ehdottomasti. Ei minua silloin kiinnosta paikat, joissa tarkoituksena on löytää itselleen uusi kumppani.

Olen kotona ja voin olla sylissäsi. Taas ja vihdoinkin. Tätä olen odottanut.