Not like everyone else

Ollessaan ala-asteella tyttäreni värjäsi hiuksensa sinisiksi. Sen jälkeen koko koulu tunsi hänet Noitana. Jos jotakin tapahtui, tytärtäni syytettiin siitä. Kun hänen ”ystävänsä” hakkeroivat hänen kotisivunsa, opettaja ei aluksi halunnut edes kuulla asiasta. Kun selvisi, että hakkeroijat olivat opettajan suosimia tyttöjä, hän halusi painaa asian villaisella. Kun miesopettaja kävi tyttäreni kimppuun, koska hän oli laittanut voita väärälle puolelle sämpylää – koulussa oli joitain mielivaltaisia sääntöjä – rehtori ei halunnut puuttua asiaan. Vaadin opettajan erottamista, mutta ainut lopputulos oli, että tyttäreni ei tarvinnut enää käydä väkivaltaisen opettajan tunneilla. Tämä kaikki ala-asteella.

Yläasteella ei tällaista ollut, mutta se olikin eri koulu. Ehkä yläasteella opettajat ovat tottuneempia lasten tarpeeseen tuoda omaa ainutlaatuisuuttaan esille. Ehkä he tajuavat, että oman erilaisuuden hahmottaminen ja sen näyttäminen on identiteetin rakentamista. Erilaiset nuorisokulttuurit antavat tähän välineitä. Tyttäreni rakastui japanilaiseen Sailor Moon animeen ja mangaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Anime ja manga olivat silloin lähes tuntemattomia asioita Suomessa. Siniset hiukset tyttäreni halusi, koska Sailor Moonissa on sinitukkainen Sailor Mercury.

Itsensä erilaiseksi tunteminen on välttämätöntä matkalla kohti itsetuntemusta. Aina se ei tunnu hyvältä. Itsensä voi tuntea alieniksi muiden joukossa. Joskus erilaisuus voi tuntua muurilta, joka erottaa toisista ihmisistä.

Siksi pyrkimys olla samanlainen kuin muut on hyvin inhimillistä.

Loppukevennykseksi Sailor Moonin avaustunnari.

Korvakoruidentiteetti

Tyttäreni rakastaa korvakoruja. Vuosien ajan hän on pyytänyt lahjaksi tai tuliaisiksi korvakorut. Ystävät ja sukulaiset ovat tuoneet hänelle niitä ja lahjaksi antaneet mm. Kap-kaupungista, Berliinistä, Ateenasta, Pietarista, Krakovasta, Lontoosta, Trondheimista, New Yorkista ja Thaimaasta. Hän on myös ostanut niitä itse. Hänen korvakorukokoelmansa on saanut myös minut haaveilemaan. Jospa joskus laittaisin minäkin reiät korviini.

Ilahduin siitä, että tyttäreni antoi minulle synttärilahjaksi reiät korviin ja harjoituskorvakorut. Tänään tuli kolme viikkoa korvieni rei’ittämisestä ja sain ottaa ne pois. Ne olivat niin tiukassa, että tarvitsin tyttäreni apua niiden poisottamiseen. Otti kipeää. Äiti sanoi aikoinaan harjatessaan hiuksiamme, että naisen täytyy kärsiä kauneuden takia. Kärsin vielä toisenkin kerran laittaessani uudet korvakoruni.

Lauantaina kävin korvakoruostoksilla tai oikeastaan vasta kiertelin ja katselin. Mietin, minkälaisen korvakoruidentiteetin haluan. Miellynkö raskaisiin näyttäviin koruihin vai pidänkö enemmän ohuista renkaista tai nauhakoruista? Päätin, että korvakoruidentiteettini saa kehittyä rauhassa. Ostan sellaiset, jotka sillä hetkellä miellyttävät. Ensimmäiset ostamani ovat ohuet renkaat, joissa on violetti pyramidin muotoinen lasipala. Seuraavat ovat sitten jotain muuta.

Pidän tästä naisellisesta lisästä minussa. Näytän kuulemma huolitellummalta. Se lienee tarpeen, koska huoliteltu ulkonäkö ja minä olemme melko etäisessä suhteessa toisiimme. Hiukseni ovat aina haluamallaan tavalla. Ja vaatteet repsottavat miten sattuu. Sopii minulle, kunhan värit toimivat hyvin yhdessä.

Yksi niistä

Olen toiseksi vanhin viiden tytön joukossa. Nuorimman ja vanhimman ikäero on seitsemän vuotta. Pienten ikäerojen vuoksi kasvoimme tiiviisti toisiimme tukeutuen, ainakin toisinaan ja jotkut meistä. Minä olin ujo ja sisäänpäin kääntynyt lapsi ja nuori. Kaverini olivat hevos- ja koirahulluja, kuten siihen aikaan sanottiin. Maaseudulla hevos- ja ratsastushulluja tyttöjä pidettiin omituisina, koska hevonen oli olemassa työtä, ei harrastusta varten.

Ratsastusharrastus vei minut kolmelle ratsastusleirille kolmena eri kesänä. Muuten ratsastin naapurin isolla suomenhevosella, jonka isäntä oli aikoinaan sotaväessä kuulunut ratsujoukkoihin. Ratsastin ilman satulaa pitkillä suitsilla aina saman reitin. Lopetettuani ratsastamisen murrosiän pyörteissä hevonen oli pitkän aikaa vanhasta muistista kääntyä samalle reitille.

Toinen asia, josta minut saatettiin tunnistaa, oli seurusteluni. Poikakaverini oli pitkähiuksinen – erittäin kivannäköinen – ja hän harrasti intensiivisesti musiikin kuuntelua. Mitäpä maaseudulla muuta, lukemisen ja elokuvien lisäksi. Hän tilasi levyt Epe’siltä tai suoraan Englannista ja levynvaihtorinkinsä oli laaja. Parina emme olleet sosiaalisia, meille riitti toistemme seura.

Nämä tunnettuustekijät eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että nimeni olisi jäänyt muuta kuin lähipiirini muistiin. Muutin Alavudelta pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen Alavudella käydessäni sain yhä useammin vastaani kysymyksen: ”Etkös sinä ole yksi niistä?”. Tällä kysymyksellä viitattiin sisariini ja sisarusparveemme. Nuoremmille sisarille muutto Niinimaalta Alavuden keskustaan osui hyvään aikaan ja he sosiaalisempina ihmisinä tekivät itsensä tunnetuksi ja sitä kautta isot siskonsa myös. Eihän meistä isosiskoista voinut olla puhumatta.

Yhtenä niistä –oleminen ei jäänyt Alavudelle. Kun Helsingissä, Tampereella, missä vain, kohtasi alavutelaisia, sama kysymys esitettiin. Vuosien kuluessa ilmaantui toinen kysymys ”Etkös sinä ole sen tytär?”. Isäni oli hyvin pidetty opettaja. Oli hämmentävää, että hänen entiset oppilaansa tulivat minulle kehumaan, kuinka hyvä ja ikimuistoinen opettaja hän oli ollut.

Toisaalta yhtenä niistä oleminen imarteli. Oli kiva, kun oli tunnettu edes jostain syystä. Enimmäkseen se loukkasi. Oli minulla nimikin ja ansaitsin tulla muistetuksi itseni eikä sisarteni takia. Yhdeksi niistä lukeminen taisi olla Alavudella maan tapa. Saman kohtelun saivat muutkin isoon sisarusparveen kuuluvat - kummallista kyllä - opettajien lapset, mm. Hanhiniemet.

Minulta ei enää kysytä, olenko yksi niistä. Ne alavutelaiset, joita tapaan, tietävät sen muutenkin ja he muistavat myös nimeni. Erottautuminen muista on identiteetin rakentamisen tärkeimpiä syitä. Sisarteni ja minun piti lisäksi erottautua toisistamme muiden silmissä. Itse toki tiesimme olevamme hyvinkin erilaisia keskenämme ja silti niin samanlaisia.

Jäähyväiset, osa 2

Eilinen oli raskas päivä. Villen kuolema ja hautajaiset kirvoittavat kyyneleet silmiini edelleen.

Villen lisäksi hyvästelin eilen opiskelijaidentiteettini. Kävin läpi opiskeluajan mapit ja kansiot. Säilytin ainoastaan omat tekstini, kirjoista tekemäni muistiinpanot ja joitakin yksittäisiä juttuja. Kaikki muut vein paperinkeräykseen. Viisi kassillista paperia ja 12 mappia.

Papereita läpi käydessäni ajattelin sitä valtavaa tietomäärää, jonka itselleni hankin. Lähes joka kurssiin liittyen luin huomattavasti vaadittua enemmän. Etenkin kaikki kansalaisvaikuttamiseen ja demokratiaan liittyvät asiat saivat minut penkomaan nettiä ja kirjastoa lisää.

Ja taas ihmettelin sitä, ettei työpaikkani halunnut hyödyntää osaamistani ja tietämystäni silloin kun se oli suurimmillaan eli opiskeluaikana. Eipä minulle haluttu antaa opintovapaatakaan. Olin kuulemma liian tärkeä Nuorten parlamentille ja gradun tekeminen on pikkujuttu, joka tehdään työn ohessa. Väitelleen tohtorin mielestä gradu on pikkujuttu. Murrosikäisen tyttären äidin, yksinhuoltajan, silmissä kyse ei ole pikkujutusta.

Tunnollisena ihmisenä annoin itseni sekä työlle että opinnoille. Sairastuin. Olin kuumeessa joka ikinen päivä, olin hyvin väsynyt ja minulle tuli muistihäiriöitä. Olin töistä poissa väsymyksen ja kuumeen takia. Mutta opintovapaata en saanut. Enkä opintoihini liittyviä työtehtäviä.

Stressin ja erilaisten ristiriitojen seurauksena romahdin kesän 2007 alussa. Olin koko kesän sairaslomalla ja lomalla. Töihin palasin innokkaana ja luovana, ideoita pursuen. Lähes jokainen ideani tyrmättiin. Hoidin vielä vuoden 2008 Nuorten parlamentin valmistelut, mutta sydämeni ei ollut enää työssä mukana. Opintoja en pystynyt edes ajattelemaan.

Olin ollut passiivinen opiskelija jo pari vuotta. Viime syksynä minulle kävi vahinko yliopistoon ilmoittautumisen kanssa. Olin päättänyt ilmoittautua viimeisenä mahdollisena päivänä eli syyskuun 15. En käynyt yliopiston sivuilla sitä ennen. Olisinpa käynyt. Ilmoittautumisen ajankohtaa oli muutettu, viimeinen ilmoittautumispäivä oli ollut syyskuun 1. päivä. Se niistä opinnoista.

Ehkä jossain vaiheessa palaan yliopistoon. Nautin opiskelemisesta, uudesta tiedosta ja asioiden ymmärtämisestä uudella tavalla, uusilla käsitteillä. Olen aina vastannut kysymykseen ”Mitä tekisit elämässäsi, jos et tekisi sitä mitä nyt teet?” samalla tavoin: opiskelisin.

Viime aikoina olen löytänyt elämääni muita asioita. Opiskelu ei tunnu enää niin tärkeältä identiteettiäni rakentavana asiana. Siksi opiskelusta muistuttavista asioista luopuminen oli helppoa - ja raskasta.