Oppinut neiti

Kameleontin varjon jälkeen kaipasin rentouttavaa, ihanaa ja kevyttä luettavaa. Kaari Utrion Oppinut neiti on juuri sitä. Lisäksi Oppinut neiti on katsaus 1800-luvun alun säätyläiselämään ja sen normeihin.

Nuorena neitona luin Utriolta Vehkalahden neidot, Sunnevat ja muistaakseni myös Piritta, Karjalan tyttären. Silloin Utrion kirjoissa kiehtoi naishistorian lisäksi siihen aikaan rohkeat ja nuoren tytön mieltä kiihdyttävät romanssit, rakkaudet ja seksi. Oppineessa neidissä ei seksiä ole enkä sitä siihen kaivannut.

Sofia Malm on Smolnan tyttöopiston käynyt oppinut neiti, naimaton opettajatar Pietarissa ja 24 vuotias.

"Minuahan onni suosii!! Olen saanut erinomaisen koulutuksen enkä ole riippuvainen kenestäkään."

Christian ei pystynyt tyrmistykseltään sanomaan mitään. Säätyläisnainen oli aina riippuvainen jostakin miehestä, se kuului asemaan, ja juuri se teki hienosta hienon. Kalastajaeukot anasaitsivat oman leipänsä, eivät upseerin tyttäret."

Sofia Malm lähtee Pietarista Porojärvelle Lappiin kuultuaan äitinsä olevan sairas. Lappiin matkaavat myös majuri Lars Hackfelt yhdessä veljenpoikansa paroni Christian Hackfeltin kanssa. Majuri haluaa nähdä kaamoksen ja keskiyön auringon ennen kuolemaansa.

Myöhemmin kirjan tapahtumapaikkoina ovat myös Kortejoki ja Helsinki, mutta Lapin kuvauksessa ja tapahtumissa kirja antaa parastaan. Ero pietarilaisen muodollisuuden ja itsekkyyden ja lappilaisen suoruuden, luonnollisuuden ja välittämisen välillä on suuri, Käyttäytymistä säätelevätkin luonnon asettamat rajat eivät tiukat käyttyäytymiskoodit. Utrio kirjoittaa Lapista ja ihmisen elämästä siellä hurmioituneesti ja hurmaavasti, vapauttavasti.

Lapista Sofia Malm ei palaa Pietraiin, vaan setänsä Sohlbergan kartanoon Kortejoelle. Paluu jäykkään käyttäytymisetikettiion erottaa Sofian matkakumppaneistaan Lars ja Christian Hackfeltista. Sofiasta tulee kotiopettajatar Plmcronan perheen tyttärillä ja siten hän kuuluu perheen palvelusväkeen. Ei sellainen voi seurustella perheen vieraiden kanssa salissa.

Oppineen neidin kautta Utrio tarkastelee kirjassaan naisen asemaa. Sofia Malmin tavoin itsenäinen nainen on mahdollista ehkä Lapissa, mutta säätyläisnainen tarvitsee miehen. Miestä ja mieluiten varakasta sellaista tavoittelevat niin pinskiläinen maakreivitär Isabella von Tallinger kuin debytanttikauteensa valmistautuva Charlotte Palmcronakin.

Charlotten täti ruustinna Palmcrona puolestaan hallitsee aviomiestään ja tyrannisoi lähiympäristöään, oli sitten Kortejoella tai Helsingissä. Mitään ei saanut tehdä ilman hänen lupaansa! Ruustinna Palmcrona muistuttaa Kasvattitytön tarinan rouva Norrisia.

Rentouttava kirja!

Muutenkin Oppinut neiti toi mieleeni Jane Austenin kirjat tapojen, normien ja taloudellisen pakon kuvauksessa. Itsenäisen, oppineen naisen tarina palautti mieleeni myös Hilja Valtosen kirjat. Oikein hyvää luetavaa siis, tämä Oppinut neiti.

Noidan rippi

Oloni oli kuin karkkikaupassa. Olin ensimmäisten joukossa penkomassa kirjastosta poistettuja kirjoja. Tosin kirjoista oli poistettu kansilehdet enkä tuntenut läheskään kaikkia tarjolla olevia kirjoja. Intuitioon luottaen valitsin kolme kirjaa vain nimen ja kirjan alun perusteella. Mieleeni juolahti Bertie Bottin jokamaun rakeet ja saatoin vain toivoa saavani mansikkaa enkä vaikkua.

Ensimmäinen kirja on luettu ja se oli paljon enemmän kuin pelkkää mansikkaa. Olin valinnut Susan Fletcherin kirjan Noidan rippi, koska se alkoi Edinburgissa vuonna 1692, kaupungissa, jonne joskus haluan matkustaa. Kirjan nimi oli hieman epäilyttänyt, noidat eivät minua ole kovin paljoa kiinnostaneet.

Kirjan päähenkilö Corrag on nuori nainen, jonka isoäiti ja äiti on tapettu noitana. Hän itse odottaa kahlehdittuna sellissä talven taittumista kevääksi, jotta hänen kuolemantuomionsa voitaisiin panna täytäntöön. Polttorovio odottaa noitaa.

"Noita. Kuin varjo se seuraa.
Nimiä on muitakin - akka, huora. Ämmänpiru. Porttoa kuulee usein, ja näin julmia nimiä ei hennota sälyttää edes koiralle - mutta minulle sumeilematta.

"Mutta noita...
Nimistä vanhin. Pahin. Tunnen sen mudanjähmeän painon. Tiedän miten suu liikkuu sanoessaan sen."

"Minä mietin paljon.
Kuten kuka minut muistaa? Kuka tietää oikean nimeni - koko nimeni? Sillä noitaa ihmiset huutavat, kun teen kuolemaa. Noitaa, kun tumman taivaan täyttää leimuava valo." 

Corragia tulee tapaamaan irlantilainen pastori Charles Leslie. Hän haluaa kuulla Corragilta Glencoen verilöylystä, jossa MacDonaldin klaani pistettiin hengiltä ja ryöstettiin. Leslien motiivit kuulla Corragia on poliittinen. Hän haluaa todistaa valloittajakuninkaan Wilhelm III Oranialaisen määränneen verilöylyn. Todiste kuningasta vastaan auttaisi kuningas Jaakko II takaisin valtaan. Leslie itse on karkotettu Irlannista ja hän ikävöi kovasti vaimoaan ja lapsiaan, jotka jäivät Irlantiin.

Kunnon kristityn tavoin Leslie inhosi ja vihasi Corragia astuessaan tämän selliin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa vaimolleen näin:

"Paholainen puhuu tuon olennonpuolikkaan kautta naiselliseen tapaan - ja on hänen omaksi parhaakseen, että hänet poltetaan, pikimmiten. Tuli puhdistaa hänen sielunsa. Liekit vapauttavat hänet pahuudesta, ja on monin verroin parempi kuolla puhdistuen kuin elää sillä tavalla - ilman Kristusta, häväistynä."

Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta ensin hän haluaa kertoa elämäntarinansa. Äidin opetuksista.

"Äiti sanoi aina Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto. Hän kulki korkeissa, tuulisissa, ruohoisissa paikoissa, koska nuo paikat eivät voineet satuttaa häntä - eivät sillä lailla kuin ihmiset.

Älä rakasta. Sillä viha ei ole koskaan kaukana rakkaudesta.
Kuten valo, se tarvitsee vastaparin - pimeän -, jotta sitä voi edes sanoa valoksi."

Rakkaudesta.

"Älä rakasta. Mutta mitään muuta en ole koskaan tehnyt."

Elämän kunnioituksesta.

"Menin rannalla kasvan lepän luo. Otin yökköset hiuksistani ja laskin ne puun lehdille. Yhden toisensa jälkeen. Sanoin noin... ja kun olin irrottanut kaikki pikku eläimet itsestäni, pidätin henkeä ja astuin vesiputouksen alle."

Voisin siteerata vaikka koko kirjan, mutta se ei ole mielekästä eikä kai laillistakaan :)

Noidan rippi lumosi minut tekstinsä kauneuden ja viisaan sisältönsä vuoksi. Valitessani kirjoja kirjston poistokärrystä tarkoitukseni oli lukea kirjat ja laittaa ne sen jälkeen kiertoon. Noidan rippiä en laita kiertoon. Olen itsekäs ja pidän sen kirjahyllyssäni lukeakseni sen viisauksia yhä uudestaan.

Huhtikuussa luetut

Kummallista, miten vaikeaa on muistaa, mitä huhtikuussa luin. Joskus päätin, että otan kuvan jokaisesta lukemastani kirjasta, jotta muistaisin, mutta enpä ole sitä viime aikoina tehnyt.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Muistan kuitenkin, että sain huhtikuun alkupuolella luettua Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Tämä oli kolmas kerta, kun olin Mikael Karvajalan matkassa. Edellisestä lukukerrasta on lähes 24 vuotta. Muistin kirjasta jotain ja senkin enimmäkseen väärin. Yllätyin, kuinka synkkä, raaka ja julma vuonna 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka on. Tukholman verilöyly marraskuussa 1520, noitaoikeudenkäynti, talonpoikaissodat Saksassa ja Rooman hävitys osoittivat vääjämättömästi, kuinka pettynyt Waltari oli ihmisen kykyyn olla hyvä.

Itse Mikael Karvajalka ajelehti tilanteesta toiseen ajopuun lailla kokemattomuuttaan, nuoruuttaan ja hölmöyttään. Anttia Mikael pitää tyhmänä ja yksinkertaisena ja kohtelee siksi tätä yliolkaisesti ja välinpitämättömästi. Barbaraa Mikael rakastaa, mutta tajuaa myöhemmin olleensa lumouksen vallassa. (Mikä typerys, rakkaus on lumousta, ei sen ymmärtämiseksi tarvita noitaoikeudenkäyntiä). Vilpittömimmin Mikael rakastaa koiraansa.

En mennyt kirjastoon lainaamaan jatko-osaa Mikael Hakim, jonka olen lukenut ainakin kerran aikaisemmin. Minulla oli kiire lukea kirjahyllyni uudet Agatha Christiet.

Agatha Christie ja salaliitot

Salaperäisestä matkustajasta kirjoitin aikasemmin. Sen lisäksi luin Kohtalon portin, Määränpää tuntemattoman ja Poirotin lyhyet jutut. Minulla ei ole tapana lukea kirjoista etukäteen mitään. Haluan yllättyä, ottaa kirjan vastaan suoraan ilman ennakkokäsityksiä.

Salaperäinen matkustaja (1970, suom. 1989), Määränpää tuntematon (1954, suom. 1986) ja Kohtalon portti (1973, suom. 1983) eivät oikeastaan ole dekkareita vaan thrillereitä, joissa pahuutta edustaa maailmanvaltaan pyrkivä ja tapahtumia ohjaileva salaliitto. Kohtalon portti on lähimpänä dekkaria ja näistä kevyin. Siinä Tommy ja Tuppence ratkovat tyylillään, mitä tapahtui kauan sitten talossa, jonka he olivat ostaneet eläkepäivinään.

Kohtalon portissa on joitakin samoja henkilöitä kuin Salaperäisessä matkustajassa. Tämä hämmensi minua. Tuntui kuin Christie olisi halunnut vakuuttaa lukijansa pahojen salaliittojen olemassaolosta. Ei vakuuttanut minua.

Poirotin lyhyet jutut (1945, suom. 1995) olivat liian lyhyitä .Nopeasti kerrottuja tarinoita, jotka eivät jääneet mieleen. Sitäpaitsi, minulla oli taas kiire tarttua seuraavaan kirjaan.

Olin lukenut Ruusun nimi -blogista innostavan jutun Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa. Viimeiset sivut ja sanat luin vappaupäivänä, mutta kai sen voi laskea huhtikuussa luetuksi. Kimpassa on lämminhenkinen kirja Philibertistä, Camillesta, Franckistä ja Paulettesta, jotka asuvat Philibertin aristokraattisuvun omistamassa asunnossa.

Anna Gavalda: Kimpassa

Toukokuussa on tarkoitus lukea lisää Christietä. Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa on myös listalla. Lisäksi aion tutustua itselleni uuteen kirjailijaan Peter Straubiin.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa kolme

Kolmas joulukalenterin sitaatti on Mika Waltarin teoksesta Johannes Angelos siitä ilosta, että vihdoinkin kirja on osa kirjahyllyni aarteita. Johannes Angelos alkaa näin:

”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua.
Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllertyi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itseäni.
Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn.
Olin vaeltanut paljon, kokenut paljon ja elänyt monta elämää.
Jumala oli puhunut minulle monessa hahmossa, enkelit olivat ilmestyneet minulle, mutta en ollut uskonut heitä.
Sinut nähdessäni uskoin, koska sellainen ihme saattoi tapahtua minulle.”