En jää sairaslomalle

Minulla on ollut tapana jäädä sairalomalle heti flunssan ensioireiden ilmetessä. Kun väsyttää, koko ruumista kolottaa, silmiä ja päätä särkee, olo on takkuinen ja on kuuma ja kylmä yhtaikaa. Yleensä kahden päivän poissaolo on riittänyt flunssan torjumiseen.

Tämä ei kuitenkaan takaa sitä, ettei flunssa yrittäisi iskeä vaikka viikon päästä. Ajattelen, että se menee ohi enkä jää kotiin sairastamaan. Ehkä flunssa ei menekään ohi. Sairastun ikävään pariviikkoiseen flunssaan, josta toipuminen kestää viikon verran. Sairaslomalla olen todennäköisesti vain ne kolme lääkärin määräämää päivää, koska töitä on paljon. Tai koska kuvittelen, että töitä on paljon. Tai koska uskon pystyväni/jaksavani tehdä töitä sairaanakin.

Asiakaspalvelussa yskin ja pärskin, niistän nenää kun ehdin. Tartutan työkaverit, asiakkaat ja muut kohtaamani ihmiset työpäivän mittaan.

En tee sitä ilkeyttäni. Ajattelen, että töissä on oltava niin kauan kuin pystyy ja varmaan kuvittelen saavani jonkin palkinnon työnsankaruudestani. No en sentään, mutta jokin sisäinen pakko saa minut ja monet muut tekemään töitä sairaana.

Hallitus julkaisi eilen kustannuskilpailukykyä parantavat toimensa. Yksi liittyi sairastamaiseen:

"Sairauspäivien korvaustasoa alennetaan niin, että ensimmäinen päivä on vastaisuudessa palkaton ja päiviltä 2–9 maksetaan 80 prosenttia palkasta."

Jos/kun tuo menee lakina läpi, en jää sairaslomalle torjuakseni flunssan silloin kun sen vielä voi tehdä. Töissä tartutan kolleegat eivätkä hekään jää sairaslomalle. Köhimme, aivastelemme ja palvelemme asiakkaita silmät kuumeesta kiiluen, mutta emme jää sairaslomalle.

En ymmärrä, kuinka tämä parantaa kustannuskilpailukykyä.

Flunssa on helppo esimerkki parannuskeinon järjettömyydestä. Valitettavasti flunssa on vain yksi sairaus. Sairastaminen voi vastaisuudessa tulla työntekijöille todella kalliiksi. Mitä pienemmät tulot, sitä rankemmin sairauspäivien korvaustason heiketäminen tuntuu palkkapussissa. Minunkin palkkapussissani.

Hyvää onnea ja terveyttä vaan kaikille!

Stephen Kingin Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohtaa lukiessani odotin kovasti sitä hetkeä, jolloin saan alkaa kirjoittamaan kirjasta. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut kaksi päivää ja edelleen tuntuu vaikealta kertoa kirjasta. Ensinnäkin Tukikohta on hyvin laaja romaani, 1344 sivua. Toiseksi nautin kirjasta paljon. Haluaisin kertoa  kirjasta kaiken, mutta eihän niin voi tehdä. Yritän silti sanoa jotain.

Lyhentymätön ja täydellinen laitos vuodelta 1990.

Tappava virus Stephen Kingin Tukikohdan lähtökohtana on dystopialle klassinen.

Tietokoneohjelmassa oli virhe. Armeijan biolaboratoriossa karkaa erittäin muuntautumiskykyiseksi ja tarttuvaksi muokattu virus. Tietokoneohjelmalta menee noin puoli minuuutia viruksen karkaamisesta siihen kun laboratorio suljetaan ja eristetään. Puoli minuuttia kuitenkin riittää ja virus pääsee leviämään laboratorion ulkopuolelle.

Viranomaiset salaavat tapahtuman. Mediaa estetään kuoleman uhalla kertomasta tapahtumeesta. Kun sairastuneiden ja kuolleiden määrä kasvaa, uutisissa luvataan vastalääkkeen valmistuvan parin viikon sisällä. Sellaista ei tietenkään ole olemassa. Sairauden torjumiseksi ainoana lääkkeenä käytetään eristämistä. Armeija eristää kaupunkeja ja jokainen pakoon yrittävä tapetaan.

Kapteeni Tripsiksi nimetty virus alkaa normaalina flunssana eivätkä ihmiset pidä aivasteluaan ja yskimistään muuna. Jokainen sairastunut kuolee, USA (ja koko maailma) täyttyy kotiin, työpaikalle, autoon, junaan, kouluun, sairaalaan ym. kuolleista ihmisistä. Noin yksi prosentti väestöstä on kuitenkin immuuni virukselle.

Monet eloonjääneet lähtevät etsimään muita ihmisiä. Heidän matkansa saa myös toisen päämäärän unien kautta. Eloonjääneitä kiusaavat painajaiset, joissa pelottava, tumma ja kasvoton mies nostaa esiin heidän syvimmät pelkonsa. Painajaisten vastapainoksi osa heistä näkee unta äiti Abagailista, joka kutsuu heitä luokseen, ensin Polk Countyyn Nebraskassa ja myöhemmin Boulderiin Coloradossa. Samaan aikaan Randall Flagg houkuttelee ihmisiä luokseen Las Vegasiin. Hänen kutsuunsa vastaavat mm. Lloyd Henreid ja Roskismies.

Kerronta keskittyy viruksen aiheuttamien tuhojen ja eloonjääneiden matkojen kuvauksen jälkeen Boulderiin ja siellä asuviin ihmisiin, kuten Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder ja Nadine Cross. Yhteisöä rakennetaan yleisökokouksin ja yhteisin päätöksin 7-henkisen neuvoston laatimista esityksistä. Sana on vapaa, ihmiset ovat tyytyväisä ja ilmapiiri huoleton. Lukuunottamatta lännestä nousevaa tumman miehen uhkaa.

Las Vegasissa tumma mies, Randall Flagg, hallitsee pelolla ja väkivallalla. Myös Las Vegasissa ihmiset ovat tyytyväisiä, mutta heiltä puuttuu rakkaus - kuten vakoilijaksi lähetetty Tom Cullen asian tajuaa.

Tukikohdan päättyessä toinen yhteisö on tuhoutunut ja toinen selviytynyt. Silti vastakkainasettelu yhteisöjen ja niiden johtohahmojen välillä ei ole kirjan keskeisintä antia.

Tukikohta kertoo eloonjääneiden matkasta, selviytymisestä ja elämän jatkumisesta - sekä hyvästä ja pahasta. Ja miten kertookaan! Elävä ihmiskuvaus tempaisee mukaansa välittömästi. Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder, Nadine Cross, Lloyd Henreid ja jopa Roskismies kuvataan niin inhimillisesti, että heidän elämänsä, ilonsa, pelkonsa, tuskansa ja motiivinsa ovat täysin lukijan ymmärrettävissä. Joidenkin kohdalla jopa rakastettavissa. Demoninen Randall  Fagg jää kuitenkin arvoituksellisen epämääräiseksi kuten arkkipahiksen kuuluukin.

Ihmettelin Tukikohdassa muutamaa asiaa. Kummassakaan eloonjääneiden yhteisössä ei käytetä rahaa yltäkylläisyyden vuoksi. Kaikkea on paitsi sähköä ja sekin saadaan järjestettyä. Sen kun valitset mieleisesi talon, auton ja mitä tavaraa ikinä haluatkaan, jota on kaupoissa tai kodeissa tarjolla. Vaikka Tukikohtaa on mainittu dystopiaksi, kirjassa kuvattu suhde rahaan ja omaisuuteen on utopiaa. Ettäkö ihminen ei ryhtyisi rohmuamaan itselleen omaisuutta enemmän kuin tarvitsee? Ettäkö kukaan ei asettuisi kaiken haltijaksi ja ryhtyisi säätelemään sitä, mitä kukin saa? Missä ovat seitsemästä kuolemansynnistä ahneus ja kateus?

King selittää henkilöhahmojensa suulla tämän ja ehkä muitakin asioita sillä, että Kapteeni Trips oli seurausta ihmisen ahneudesta. Eikä vanhaan haluta palata. Ja toisaalta, kirjan aikajana on noin vuosi. Kaikkea ei vuodessa ehdi tapahtua.

Eloonjääneet ovat hyvin huolettomia. Ruokaakin saa säilykepurkeista ja kuivamuonaa on vaikka kuinka paljon.  Luulisi silti edes jonkun ryhtyvän viljelemään maata tai pitämään kotieläimiä. Tosin Kapteeni Tripsin jälkeen villieläinten elintila kasvoi. Peuroja ja jäniksiä oli riittämiin ja pari kertaa niitä tapettiin ravinnoksi.

Koko aikaa ei voinut lukea, välillä piti mm. syödä.

Kun en lukenut Tukikohtaa, ajattelin sen ihmisiä. Odotin seuraavaa lukuhetekä saadakseni taas nauttia esim. Nickin ja Tomin hämmästyttävästä ystävyydestä, Larry Underwoodin kamppailusta itsensä kanssa ja Äiti Abagailin iättömyydestä. Jotkut kohtaukset tai pikemminkin tarinat jäävät mieleeni pitkäksi ajaksi, kuten esim. Tomin ja Stun paluumatka Boulderiin

Stephen Kingin Tukikohta kannatta lukea mm siksi, että sen mestarillinen kerronta tempaa lukijan mukaansa jokaiselle 1344 sivulle! Vierelle kannatta varata USA:n kartta.

Lumipallolla päähän

Olen kuumeessa, enkä oikein jaksa hillitä itseäni.

Kauppareissulla pojat, noin 15-vuotiaat, heittelivät minua lumipalloilla ja pari lumipalloa osui. Suutuin. Kirosin heille ja haukuin heidät tavalla, joka nolottaa myös minua. Tapasin pojat uudestaan kotimatkalla ja he tunnistivat minut. Sanaillessamme haukuin heidät pelkureiksi ja taisin sanoa muitakin valittuja sanoja.

Hölmöä. Typerää. Nyt en jaksa kuitenkaan ajatella, mikä olisi ollut viisaan aikuisen käyttäytymistä siinä tilanteessa. Jotenkin tuntuu, ettei vaikeneminenkaan olisi ollut sitä.

Saa nähdä, onko lumi tullut jäädäkseen. Noin vuosi sitten ostin itselleni hyvät talvikengät. Olin kävellyt lämpimät pitkävartiset saappaat kelvottomiksi enkä oikeastaan enää halunnut saappaita. Eikä vuosi sitten ollut myynnissä kivannäköisiä matalakorkoisia, kävelemiseen tarkoitettuja talvikenkiä.

Ihastuin ensisovittamisella Riekerin mataliin nilkkureihin. Korko oli sopiva, pohja vaikutti pitävältä myös jääkelillä ja varsi oli matalin näkemäni. Uskoin pärjääväni Helsingin vähälumisessa talvessa niillä.

Tuli ennätystalvi.

Minulla on edelleen vain nämä yhdet talvikengät. Helsingissä on nyt enemmän lunta kuin koskaan tähän aikaan vuodesta.

Olisi varmaan aika hankkia uudet talvikengät. Mutta ensin parannan flunssan ja kuumeen pois, pysyn kotona. Lienee turvallisinta minulle ja muille.

Kuumeisia tunnustuksia

Viimeyönä sanoin tyttärelleni etten jaksaa enää pitää itseäni kasassa. Kuume ja kivut olivat vieneet voimani. Elämä oli vienyt voimani. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen, että syksy on rumaa aikaa. Innostukseni, optimismini ja positiivisuuteni ovat jättäneet minut. Ei kiinnosta, ei huvita, ei mikään. Kaikki yrittäminen on turhaa, mitään ei kuitenkaan tapahdu.

En minä enää ajattele tai tunne noin. Olen hieman pessimistisempi kuin tavallisesti tähän aikaan vuodesta, mutta sekin voidaan lukea, ainakin osittain, flunssan syyksi.

Elämässäni on onneksi myös mukavia asioita. Sain Millanilta blogitunnustuksen,

 
johon liittyy velvoite kertoa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustus seitsemälle blogille eteenpäin. Kiitos Millanille, laitan tämän nyt eteenpäin.

Ensin seitsemän blogia:

Burberry Complex
Puutarhatarinoita
Saving people, hunting things
Aikamatkustajan blogi
Jäljen ääni
Astrologian Taika
Toisaalta ja toisaalta II

Seuraan useita hienoja blogeja, mutta nämä seitsemän kuvastavat myös minua, uteliaisuuttani ja kiinnostustani mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jokaista näistä luen ilolla ja innoissani: oivalluksia, uusia ideoita ja tietämystä, optimismia, jännitystä ja elämänmenoa.

Olen huono tunnustamaan yhtään mitään. Olen keskustelussa avoin, salailu ei kuulu ominaisuuksiini. Minulla ei siis ole mitään tunnustettavaa? Tai ehkä tässä ei ole tarkoitus mennä niin syvälle, en tiedä.

Olen optimisti, joka syöksyy välillä epätoivon syövereihin.
Olen ujo ja rohkea.
Olen sosiaalinen erakko.
Olen lukenut nuoruudessani todella paljon. Nykyään luen yhtä teosta useamman viikon, unilukemisena. Vaikka kirja olisi hyvä, nukahdan parin sivun jälkeen.
Musiikki on elämänkumppanini, mutta hyvät tv-sarjat ovat rakastajiani.
Olen hyvä tyyppi.
Tunnen ja koen voimakkaasti.

Sairaana töihin

Maanantaiaamuna en tuntenut itseäni sairaaksi. Koska metrot eivät kulkeneet, lähdin kävellen töihin. Se oli virhe. Yli viikon sairastelun jälkeen minulla ei olisi ollut voimia siihen. Silti kävelin töihin asti. Olin lopen uupunut perille päästyäni eivätkä jalkani olisi kantaneet minua yhtään pidemmälle.

Peruin päivän tapahtumat. Näytin kuulemma siltä, että pyörryn siihen paikkaan. Silti minusta tuntuikin. Ruokailun jälkeen soitin lääkärille ja hän pyysi käymään. Määräsi lisää sairaslomaa, vasta torstaina töihin. Lisäksi hän antoi lähetteen röntgeniin, koska antibiootti ei tunnu tehonneen.

Röntgenissä meni aikaa, sillä minun käskettiin odottaa tuloksia mukaani. Vastasin, että eikös ne lähetetä työterveysasemalle, mutta he halusivat antaa ne mukaani. Odottaessani luin jutun Michael Jacksonin lapsuudesta. Oloni oli huono ja minua heikotti. Lopulta kävin sanomassa etten jaksa odottaa enää. Kovasti anteeksipyydelleen minulle sanottiin, että oli tapahtunut erehdys ja että voin lähteä.

Kotiin saavuttunani olen nukkunut.

Aamulla töissä ehdin tavata joitakin työtovereita. Lähes jokainen yski tai niiskutta tai valitti muuten huonoa oloa. Ihmettelen, miksi he olivat töissä. Ihmettelen myös sitä, mikä sai minut lähtemään aamulla töihin, vaikka lääkäri oli sanonut torstaina, että jos olen sairas vielä maanantaina, voin vain soittaa hänelle. Jo kävellessäni töihin kaduin päätöstä. Mutta olen sitkeä ja sisukas. Menen vaikka sairaana kävellen töihin, jos sille päälle satun. Sekö on muidenkin selitys? Halu osoittaa omaa urheuttaan ja kunnioitettavaa sitoutumista töihin?

Mitä järkeä siinä on?

Hirtetty mies - tai oikeastaan nainen

Ottaa päähän tämä sairastaminen. Olen yskinyt itseni kipeäksi. Jokainen yskäisy sattuu niin paljon, että yskimisen aiheuttama kipu refleksinomaisesti lopettaa yskän puolitiehen . Ja silti yskittää. Varsinkin sängyssä maatessa. Yöksi otan vahvat lääkkeet Dolania, Buranaa ja Duactia, niillä sain viime yön nukuttua.

Tämän päivän Tarot-korttini oli Hirtetty mies (Facebookissa tietenkin). Se kuvastaa mm. pysähtyneisyyden tilaa. Juuri siltä minusta tämän flunssan kanssa tuntuu.