Puolikkaasta kokonaiseksi

Sain tietää ensimmäisen poikakaverini pettäneen minua lukemalla hänen päiväkirjaansa. Järkytyin kovasti, sillä olin uskonut rakkautemme olevan täydellistä. Eikä täydelliseen rakkauteen kuulu pettäminen.

Keskustelimme asiasta pitkään. Rakastin häntä niin paljon, ettei hänen jättämisensä tullut mieleenikään. Halusin vain, että hän ei enää tapaa tätä toista naista. Halusin hänen olevan vain minun. Niin hän vakuutti olevansa – ollessaan kanssani.

Keskustelun aikana omaksuin hänen ihmissuhdeteoriansa. Hänen mukaansa ihmissuhteessa on aina kyse vain kahdesta ihmisestä. Jokaisessa ihmissuhteessa. Tämä tarkoittaa täysillä satsaamista siihen ihmiseen, jonka seurassa on, jonka kanssa on. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteessa vaikuttavat vain osapuolten yhteiset kokemukset. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteet muiden kanssa ovat mahdollisia, koska se ei ole osapuolten välisestä suhteesta pois.

Olimme nuoria, toistemme ensimmäiset. Olimme yhdessä seitsemän vuotta. Hän ei pettänyt minua toista kertaa. Minä petin häntä kerran suhteemme ollessa lopuillaan. Sitä ennen oli pari miestä, joiden kanssa olisin halunnut, mutta siihen ei tullut tilaisuutta.

Jollain tavalla ajatus suhteesta, joka on immuni muille suhteille - vaikka niitä olisikin - jäi määrittämään tapaani olla suhteissa. Näin pystyin olemaan toinen nainen, satunnainen rakastettu, toisen muiden suhteiden rinnalla. En vaatinut toista kokonaan itselleni, koska en ymmärtänyt, miksi niin pitäisi tehdä. Olihan toinen kokonaan minun ollessaan kanssani.

Tällainen ajattelu sai minut lopulta uskomaan, että en ole ns. normaalin parisuhteen arvoinen. Että olen vain satunnainen rakastettu, ei mitään muuta. Silti odotin suhteilta enemmän. Petyin katkerasti, koska en kuitenkaan osannut olla satunnaisuutta enemmän.

Tuntuu, että olen tuhlannut kymmeniä vuosia ja lukuisia suhteita tämän takia.

En halua olla toinen nainen. En halua olla satunnainen rakastettu. En halua puolikasta. En halua antaa itsestäni vain puolikasta. Haluan toisen kokonaan, haluan antaa itseni kokonaan.

Voi olla, että en tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta haluan ottaa siitä selvän.

En soisi niiden päättyvän

Ajatus ensimmäisen poikakaverin tapaamisesta sai minua pohtimaan nuorena koettua ensirakkautta ja ties kuinka monennetta rakkautta keski-iällä. Ensirakkaudessa on usein kyse asioiden kokemisesta ensimmäisen kerran: suudelmat, hyväilyt, seksi (kortsun kanssa tietenkin). Ja myös sen ihmettely, mitä yhdessä oleminen, seurustelu tarkoittaa. Onko se sitä, että ollaan koko ajan, aina, yhdessä? Entä mitä rakastavaiset tekevät silloin kun eivät rakastele? Kuinka oppia tuntemaan toinen siinä elämäntilanteessa, jolloin oma minäkin tuntuu vieraalta ja oudolta?

Minä sain olla seitsemän vuotta ensirakkauteni kanssa. Tänään tapasin hänet. Kahden tunnin ajan puhuimme, kyselimme toistemme kulumiset ja tekemiset, kävimme läpi elokuvat ja musiikin, lapset ja heidän elämänsä. Muistin hyvin sen nuoren Päivin, joka rakastui häneen. Muistin myös sen nuoren miehen, johon silloin rakastuin. Oli edelleen aivan ihana.

Keski-ikäisen rakkaudessa voi myös kysyä, mitä tehdään silloin, kun ei rakastella. Tosin rakastelu on todennäköisesti paljon harvinaisempaa herkkua kuin nuorena. Jotain muuta täytyy siis olla. Älyn ja mielikuvituksen leikkiä, keskusteluja, musiikkia ja elokuvia. Yhteisiä rientoja, joilla täyttää yhdessä vietetty aika. Mutta mukana ovat aikaisemmat rakkaudet, pettymykset ja pelot. Varaukseton rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen voi olla niin vaikeaa, ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta, että tuntuisi kuin olisi ”tulivuori sisälläin”, kuten Pelle Miljoona lauloi.

Keski-ikäisellä on lisäksi oma elämänsä. Rakkauden iskiessä siitä saatetaan luopua yhdessä vietetyn ajan eduksi, mutta usein vain ensihuuman ajaksi. Sitten alkaa tasapainoilu oman elämän, yhteisen elämän ja toisen elämän välillä. Ensirakkaudessa kysymys oman identiteetin säilyttämisestä toiseen uppoamisen rinnalla on irrelevantti, käsittämätön. Keski-iässä niiden välille on löydettävä tasapaino, muuten rakkaus ei kestä.

Ensirakkaus päättyy aikanaan, niin myös keski-ikäisen ties kuinka mones rakkaus. Tämä on realiteetti, vaikka kuinka ajattelisi Pentti Saarikoskea mukaillen: ”En soisi niiden päättyvän”.

Valkoista merta

Vasta saavuttuani Turkuun muistin, että ensimmäinen poikakaverini asuu täällä. Minulla ei ole hänen osoitettaan eikä puhelinnumeroa, niinpä laitoin hänelle sähköpostia. Jos en kuule hänestä mitään huomenna, pyydän numeropalvelusta hänen puhelinnumeronsa. Edellisestä tapaamisesta on muutama vuosi.

Aloitimme seurustelun lukion ensimmäisellä, mutta olin ollut häneen ihastunut/rakastunut sitä ennen jo monta vuotta. Elämää suurempi rakkaus, niin kuin rakkaudet siinä iässä ovat. Olimme hyvin tiiviisti yhdessä. Se toimi oikein hyvin vielä lukioaikana, mutta opiskelijaelämään se ei sopinut. Meille kävi niin, että osasimme olla toistemme kanssa kahdestaan, mutta emme osanneet kohdata muita ihmisiä yhdessä. Erosimme seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen hyvässä sovussa. Silti itkin pitkään ja katkerasti kun näin hänet ensimmäisen kerran toisen naisen kanssa.

Sen jälkeen olen saanut nähdä rakastamiani miehiä toisen naisen kanssa useamman kerran. Siihen ei totu koskaan.

Turku vaikuttaa mukavalta kaupungilta, ainakin vielä. Aura-joen vesi on ruskeaa. Sen näkeminen saa minut ikävöimään ikkunastani näkyvää pilvisten iltojen valkoista merta.