Enkelikaupunki

Pidin kovasti Danielle Trussonin kirjasta Enkelioppi. Kirjan jatko-osa Enkelikaupunki ilmestyi suomeksi viime vuonna. Useasti pitelin kirjaa kädessäni kirjakaupoissa pohtien kirjan ostamista ja ihmetellen sivumäärän vähäisyyttä. En ostanut kirjaa enkä toivonut sitä joululahjaksi. Totesin, että on parasta lainata kirja ensin kirjastosta ja arvioida sitten, kannattaako kirja ostaa.

Luin kirjan vuorokaudessa. Kirjaa en omakseni osta, sillä se ei ollut Enkeliopin veroinen. Enkelikaupunki on jännittävä ja vauhdikas toimintaromaani Da Vinci -koodin tyyliin. Minua eivät sellaiset kirjat kiehdo. Ne vain lukee nopeasti, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja muutaman päivän tai viikon päästä kirjasta ei muista kuin vauhdin.

Enkelioppi päättyi kaaokseen, josta selvisivät enkeliksi muuttunut Evangeline ja Evangelineen rakastunut Verlaine. Enkelikaupungissa enkelinmetsästäjäksi ryhtynyt Verlaine tekee kaikkensa pelastaakseen Evangelinen nefilien ja epäeettisiä tutukimuksia suorittavan Malcolm Godwinin kynsistä.

Vauhtia oli tapahtumien runsauden ja sykkeen lisäksi siirtymisissä paikasta toiseen. Pariisista lennettiin yhdessä hujauksessa Pietariin. Siirtymää Bulgariasta Siperian Tseljabinskiin ei selitetty mitenkään. Sen sijaan matkaa Pietarista Siperiaan Trans-Siperian pikajunalla kuvataan pitkään.

Enkelikaupungissa langenneiden enkelien ja heidän jälkeläistensä tutkimuksessa tehdään uusia ja osin vanhoja löytöjä. Kekseisellä sijalla ovat mm. Fabergén munat, Rasputinin kukka-albumi ja Nooan pelastamat siemenet.

Nooa! Enkelikaupungissa minun oli vielä vaikeampi hyväksyä esitettyjä väitteitä. Ihmettelin minkälaiseen maailmankuvaan liittyy vakaa usko vedenpaisumukseen ja muihin Raamatun kertomuksiin. Fundamentalismista ei ole kyse, sillä ainakin langenneiden enkelien jälkeläisissä tapahtuu evoluutiota. Mitä ihmettä minulle tässä kirjassa yritetään syöttää?

Voi toki olla, että minusta on tullut tosikko enkä osaa enää lukea tällaista kirjaa. Tosin ei minulla ole ollut vaikeuksia lukiessani esim. Philip Pullmanin Universumin tomu -trilogiaa.

Kirjan takakannessa on ote Enkelipaupungin arviosta New York Timesissa. Sen mukaan kirja on "Hyytävän vaikuttava." Lue arvio saadaksesi selville, mitä kirjasta sanotaan.

Enkelioppi

Työpaikkani henkilökunnan kirjastosta lainasin kaksi kirjaa, jotka olivat jääneet Kirjavinkkien arvosteluista mieleen. Danielle Trussonin Enkelioppi ja John Verdonin Numeropeli ovat kumpikin aikamoisia tiiliskiviä, mutta onhan lomalla aikaa lukea.

Danielle Trussonin Enkelioppi hämmensi minua kovasti. Niin luontevaa kuin onkin katsoa Supernaturalia ja ihastella enkeli Castielia, enkeleistä lukeminen tuntui lähes loukkaavalta. Ihanko totta joku kuvittelee, että otan kirjan lähtökohdan enkeleistä ja enkelitutkijoista tosissani? Näin ajatellessani ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut, sillä olen lukenut lukuisat määrät fantasiaa ja scifiä ilman mitään vaikeuksia.

Jotta olisin pystynyt lukemaan Enkeliopin, yritin – ensimmäistä kertaa lukemishistoriani aikana – luokittaa kirjaa johonkin genreen. Oliko teos realismia, scifiä vai fantasiaa? Realistinen fantasia tuntui melko hyvältä, mutta ei tarkkaan osuvalta. Ihmettelin kovasti itseäni ja tarvettani löytää kirjalle genre. Lopulta tyydyin ajatukseen siitä, että Enkelioppi kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta tai rinnakkaistodellisuudesta. Maailmasta, jossa Raamatun kertomukset esim. vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista ovat tosia. Tähän tulokseen päästyäni olin lukenut jo puolet kirjasta.

Pidin kirjasta, vaikka moneen otteeseen pelkäsin sen muuttuvan ennalta arvattavaksi ja Da Vinci koodin tyyppiseksi kaahailuksi. Päähenkilönä on 23-vuotias nunna Evangeline Pyhän Rosan luostarissa. Kirja alkaa Evangelinen aamusta, sen rutiinien kuvailulla. Tunnin osallistuminen keskeytymättömään rukoukseen, luostarin postin läpikäyminen ja työ kirjastossa olivat ehkä se juttu, joka koukutti minut. Hidasta ja tapahtumatonta ja varmaan useimpien mielestä erittäin epäkiinnostavaa. Ja juuri siksi pidin kirjailijaa rohkeana ja älykkäänä.

Tarina langenneiden enkelien ja ihmisten lapsista, nefileistä, ja niitä vastaan taistelevista enkelitutkijoista on huikea, älykäs, hyvin perusteellinen ja välillä piinaavan jännittävä. Luin kirjaa niin kauan kuin silmäni pysyivät auki, nukuin pari tuntia ja heräsin jatkamaan lukemista. Suoraan sanottuna lumoava kirja.

Kuvitellessani olevani kirjan kanssa jo sinut, luin kansiliepeeseen kirjoitetun jutun. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu, toki, ja siihen on tulossa jatko-osa. Lukemiseni oli loppua siihen. Eikö tarinaa saa kerrottua yhdessä kirjassa? Pelkäsin kirjan päättyvän ällöttävään cliffhangeriin ja joutuvani odottamaan vuosia saadakseni selville, miten tarinassa käy. Cliffhanger lopussa oli, mutta ei sietämätön. Yllättävä ja omituinen loppu useine kuolemineen päätti tarinan jättäen kuitenkin sopivasti avoimia kysymyksiä Enkelioppi 2:ta varten.

Enkeliopin lukeminen oli myös fyysinen kokemus. Suurikokoinen ja painava kirja sängyssä makuulla luettuna oli haaste ranteilleni. Onneksi Numeropeli on hieman kevyempi.

Ihme - kymmenen kertaa tai useammin

”Tiedän että tätä ette usko”, aloitti isä, ”mutta enkeleitä on olemassa”. ”Minä jos kuka tiedän sen, sillä ainakin kymmenen kertaa on suojelusenkeli pelastanut henkeni”, hän jatkoi.

”Hei, me tunnetaan sut. Kyllä uskotaan!” ja halusimme isän kertovan vähintään ne kymmenen tarinaa ihmepelastumisistaan. Olimme kuulleet ne monta kertaa, mutta yksittäin, muutaman silloin tällöin.

Isäni syntyi kuolleena tai valekuolleena taitaa olla se oikea termi. Talon vanhin poika ei päästänyt syntyessään ääntä, ei pihausta, ei huutoa eikä karjaisua. Vain hiljaisuus. Hämmentynyttä tilaisuutta oli kestänyt puolisen minuuttia kun kätilö otti lapsen syliinsä jaloista roikottaen ja läpsäsi takapuolelle. Huuto täytti huoneen. Lapsi eli!

Dramaattisen syntymän jälkeen onnettomuudet ja täpärästi pelastumiset seurasivat toisiaan. Ilman suojelusenkeliä hevonen olisi kaatunut päälle, isäni olisi hukkunut kaivoon, järveen ja jäihin. Kuorma-auto olisi ajanut moottoripyörän päälle. Auto-onnettomuuksissa isä selvisi naarmuitta vaikka autot menivät lunastukseen.

Ihmeitä toinen toisensa jälkeen.

Kertomuksensa isäni lopetti: ”Suojelusenkeliäni olen joutunut vaivaamaan usein. Joskus olen ajatellut, että niitä on täytynyt olla useampi kuin yksi. Mutta nyt 78-vuotiaana tuntuu, ettei minulla ole enää jäljellä kovinkaan montaa ihmettä”.

Kuolemanpelko käväisi kuulijoiden mielissä, mutta hävisi saman tien. Ei tässä suvussa kuolla. Olihan esi-isämme niitä harvoja, jotka jäivät eloon Kaarle XII:n sotaretkeltä Norjassa.

Toivon, että ihmeiden luetteleminen ja niistä kertominen helpotti myös isäni tuntemaa kuolemanpelkoa.