Koiraihminen?

Silloin tällöin minussa herää koiraihmisyys, vaikka olen kissaihminen ja vaikka pelkään koiria. En mene vapaaehtoisesti koiran lähelle, mutta pelkoni ei estä minua ihastelematta kauniita koiria ja ihastuttavia koiranpentuja. Saksanpaimenkoiran pentu on todella suloinen luppakorvineen. Miten siitä voikin useimmiten tulla niin tylsännäköinen aikuisena!

Viimeaikoina koirafaniutta ovat vakavasti herätelleet suomenlapinkoirat Usma, Seita ja Ainu, joiden elämää olen seurannut Millanin blogien kautta. Elokuva Hachiko sai aikaan sen, että menetin sydämeni japanilaiselle akitalle, sen peruskoiramaisuudelle. Viime kesänä näin junassa koiran, joka kovasti muistutti akitaa, vaikka oli pienikokoisempi. Kävin kysymässä koiran rotua ja sain kuulla sen olevan shiba, myöskin japanilainen koirarotu.

Tänään näin elämäni toisen shiban (kysyin koiran rotua) ja kyllä oli viehättävä koira, pentu vielä. Niin suloinen, että pystyn näkemään itselläni shiba-rotuisen koiran. Selasin shiban rotuyhdistyksen sivut ja totesin, ettei minusta kuitenkaan ole koiranomistajaksi. Rotukoiriin liittyvät vaatimukset kauhistuttavat minua. Luulen, että rodunjalostus ei vielä ole tehnyt shibaa sairaaksi, kuten monen muun koirarodun on käynyt.

Koiraihmisyyteni pysynee kuvitteellisena. Todennäköisesti en hanki koiraa. Jatkan koirien ihailua turvallisesti kadun toiselta puolelta tai valokuvien ja blogien kautta. Ja seuraan mielenkiinnolla, miten tässä vielä käy.

Minttuhyytelöä unohtamatta

Tänään oli rankka työpäivä kolmine kokouksineen. Jännitin ja stressasin niistä jokaista viime yön. Kun kännykkä herätti klo 06.15, minusta tuntui, etten ole nukkunut kuin pari tuntia. Tiesin sentään, mikä päivä oli ja mitä kello oli. Toisin kuin eräänä yönä vastatessani puhelimeen.

Kotiin palattuani töistä olen nukkunut. Puolinukuksissa katsoin Operaatio Valkyrien. Johtuiko väsymyksestä vai mistä, mutta kreivin von Stauffenbergistä katsomani dokumentti YLE1:ltä oli paljon jäntevämpi, koskettavampi ja kiinnostavampi. Tai sitten elokuvasta vei terän se, että tiesin tarkkaan, mitä siinä tulee tapahtumaan.

Huomenna ei ole kokouksia, mutta kiireinen päivä silti edessä. Voisiko sana kiirastorstai viitata myös kiireiseen tosrstaihin? Töiden jälkeen riennän vielä tekemään ostoksia, onhan pääsiäinen ruokajuhla. Pashaa, norjalaista suklaakakkua, lammasta kahvikastikkeella ja valkosipuliperunoilla, unohtamatta minttuhyytelöä. Nam.

Ruoanlaiton ja sen tuloksista nautiskelun lisäksi aion pääsiäisenä lukea loppuun Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian. Vavahduttava teos tähän mennessä. Digiboksin aarteista, television tarjonnasta ja dvd-hyllyni antamista nautin myös – mitä nukkumiselta ehdin.

Sunnuntaina osallistun sokraattiseen dialogiin menestyksestä. Siitä lisää ehkä joskus.

Leppoisaa pääsiäistä!

Keskiviikon iloksi HI

HI alkaa teoksella, jota parhaillaan luen. Ensitapaaminen Haanpään kanssa tuntuu alkuhämmennyksen jälkeen sujuvan oikein hyvin. Yhdeksän miehen saappaat ajoittuu jatkosotaan ja nimensä mukaisesti on tarina yhdeksästä miehestä, jotka käyttävät samoja saappaita. Olen miehessä numero neljä.

HI:ssä on neljä nuortenkirjaa, alkaen Kuningas Salomonin kaivoksilla. Siitä en muista muuta kuin dramaattisen auringonpimennyksen. Osmo Ilmarin Uhka avaruudesta, Siriuksen lähettiläs ja Planeetta Logos taitavat sittenkin olla ne ensimmäiset scifi-kirjani. Tykkäsin niistä kovasti aikoinaan. En ole niitä lukenut aikoihin ja hyllyssäni ne ovat maamerkkejä lukemishistoriassani. A.E Ingmanin Latvasaaren kuninkaan hovilinnaan tutustuin vasta opiskelijana erään ystäväni haltioituneen suosituksen ansiosta. Jos haluat lukea vanhanaikaisen kunnon poikien seikkailuromaanin, jossa on hieman mystisiä elementtejä, tämä on juuri se kirja!

Vaikea sanoa, mikä näistä nyt hyllyssä olevista HI-kirjoista on suosikkini sen ehdottoman suosikkini ollessa lainassa. Niin, olen malttanut luopua Homeroksen Odysseiasta tukeakseni nuoren opiskelijan aherrusta antiikin kirjallisuuden parissa. Saarikosken käännös on erinomainen, kieli ja kielikuvat ovat kutkuttavia!

Odysseian ollessa poissa sanon, että Kaikki isäni hotellit on se kirja, johon palaan näistä useimmiten. Kirja naurattaa, itkettää, liikuttaa, kauhistuttaa ja synnyttää groteskeja mielikuvia. Toinen kirja, johon palaan usein, on Uljas uusi maailma, mutta ajatuksissani. Kirja on raskas. Sen tulevaisuus on ahdistava ja ihmisten elämän tunteettomuus ja onttous on pelottava. Dystopia kerrakseen.

Synkästä tulevaisuudesta kirjoittaa myös Risto Isomäki. Tosin hänen kirjojensa tapahtuma-aika ei ole kovin kaukana tästä päivästä. Litium 6 ahdisti ydinteknologiallaan, olenhan viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ydinaseiden kauhun tasapainon ollessa rauhan tae. Isomäen kirjoista olen pitänyt eniten Gilgamesin tappiosta. Sarasvatin hiekkaa ja Herääminen käsittelevät ilmastomuutosta herättävällä tavalla.

Kesäviiniä ja Talvinen tarina ovat hyvässä sovussa vierekkäin. Olen lukenut muitakin Joanne Harrisin kirjoja, mutta Kesäviiniä on niistä ehdottomasti viehättävin. Talvisessa tarinassa hevonen laukkaa pitkin New Yorkin katuja, sängystä näkyvät tähdet ja kaupunkia rakennetaan. Tarina äidistä ja tyttärestä, joiden elämä keskittyy kielen ihasteluun ja kielestä keskustelemiseen, tuo mieleeni sekä lapsuuteni että omat keskusteluni tyttären kanssa.

Hemingway, ei en ole lukenut hänen koko tuotantoaan. Nick Adamsin tarinasta nautin suuresti joka kerta kirjaa lukiessani. Sen sijaan Kirjavaa satamaa en osaa lukea kirjana, mielessäni on kaiken aikaa elokuva Kirjava satama ja nuori Lauren Bacall.

Liian paksu perhoseksi –kirjasta tehtiin tv-elokuva minun lapsuusmaisemissani, Niinimaalla. Loistava syy lukea kirja ja pitää se kirjahyllyssään. YLEn Elävässä arkistossa on katsottavissa kohtauksia elokuvasta .

HI:ssä on vain yksi kirja, jota en ole lukenut. Valasratsastajan ostin elokuvan innoittamana, mutta en olekaan lukenut sitä.

HI saa minut tajuamaan, kuinka paljon rakastan elokuvia!

Tuulen viemää

Ofelian blogissa oli haaste lukea kirja ja katsoa sen pohjalta tehty elokuva. Viisi kirjaa ja viisi elokuvaa. Olen muutaman kerran kirjoittanut kirjan ja elokuvan suhteesta, joten päätin ottaa tämän haasteen vastaan.

Aloitin kirjasta, jonka olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Elokuvan olen nähnyt lukuisat kerrat ja onpa se dvd:nä hyllyssäni. Kirjan olin juuri ostanut kirja-alesta.

Marhgaret Mitchellin vuonna 1936 julkaisema Tuulen viemää on yksi maailman luetuimpia romaaneja. Sen pohjalta tehtyä elokuvaa pidetään maailman menestyneimpänä elokuvana.

Miksi näin? Kestääkö tarinan suosio siinä olevan rakkaustarinan (-tarinoiden) vuoksi vai onko syynä Scarlettin persoonallisuus? Haetaanko siitä romantiikkaa, etelävaltioiden elämää ja sisällissotaa vai nykynaisen esikuvaa itsenäisestä naisesta?

Kirjan luettuani en tiedä, mitä siitä sanoisin, sillä en ole varma riittävätkö mitkään sanat kuvaamaan sen monipuolisuutta ja laaja-alaisuutta. Romanttisena romaanina tunnettu Tuulen viemää on lisäksi kaikkea muuta ja nautin juuri siitä muusta paljon enemmän kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin rakkaustarinasta. Luin kirjaa kuin historiallista kuvaelmaa puuvillaplantaasien elämästä lihakesteineen, sisällissodan muuttumisesta voitonvarmuudesta tappioon, voittajan kostosta hävinneille ja hävinneiden pääsemisestä jaloilleen.

Näiden asioiden kuvaaminen Scarlett O’Haran kautta on mielenkiintoinen ratkaisu, sillä Scarlett tekee kaiken eri tavoin kuin muut etelävaltiolaiset, georgialaiset ja atlantalaiset eikä hän ole miellyttävä ihminen. Hän on kovasydäminen, tunnoton, itsekäs, häikäilemätön ja välinpitämätön muita kuin rakkaitaan ja Taraa kohtaan. Eikä hän ole hieno nainen, vaikka se oli suurinta, mitä etelävaltiolaiselta naiselta odotettiin.

Silti luin kirjan myös Scarlettin tarinana, sillä hänen taistelutahtonsa, rohkeutensa, voimansa, sitkeytensä ja kykynsä feeniks-linnuin tavoin nousta tuhkasta on huikea. Nykynaisen esikuvaksi sanottu Scarlett on kuitenkin kauhistuttava, välillä suorastaan vastenmielinen. Häikäilemättömyydessään hän on valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen tavoitteensa. Hänen kyvyttömyyttään olla rehellinen en toivo kenenkään esikuvaksi. Rahaa ja valtaa rakastava Scarlett näki ihmissuhteet peleinä, joissa hänen täytyi aina voittaa.

Romaanin alussa Scarlett rakastaa Ashley Wilkesiä, kaikella 16-vuotiaan nuoren naisen intohimolla. Tämä rakkaus sokeuttaa Scarlettin näkemästä mitään muuta. Elokuvan pohjalta olin pitänyt Ashleya typeränä pelkurina, joka ei uskalla sanoa Scarlettille, ettei rakasta häntä. Kirjan Ashley rakasti ja himoitsikin Scarlettia, mutta ei hienona miehenä voinut eikä halunnut tehdä asialle mitään. Vasta Ashleyn vaimon Melanien kuoltua Ashley ja Scarlett ymmärtävät, etteivät he rakasta toisiaan.

Silloin Scarlett on 28-vuotias ja hän on menettänyt elämässään kaiken muun paitsi rikkauden. Juostessaan kotiin hän tajuaa rakastavansa Rhett Butleria, mutta sekin on liian myöhäistä. Scarlettin tavoin Rhett oli tavoitellut jotain sellaista, jota ei ollut olemassa. Myös Rhett oli peluri eikä hän siksi voinut sanoa Scarlettille rakastavansa tätä, sehän olisi ollut aseiden antamista toiselle.

Romaanissa oli kaksi asiaa, joista en pitänyt. Toinen oli tämä suoruuden puute. Kyvyttömyys sanoa rehellisesti, mitä tuntee ja ajattelee. Tiedän toki, kuinka vaikeaa se voi olla.

Toinen asia oli kirjan muuttuminen loppupuolella tunteelliseksi. Minua häiritsi se, että yhtäkkiä keskityttiin vain Scarlettin ja Rhettin raadolliseen avioliittoon, sen onnettomuuksiin ja onnettomuuteen. Eihän kirjassa voinut olla kysymys vai siitä! Itkin Rhettin kanssa, mutta Scarlettin kanssa en itkenyt. Sillä kuten Mammy asian ilmaisi:

”Miss Melly tuntee Miss Scarlettin yhtä hyvin kuin minä. Herra antaa sille lapselle voimaa kestää sen, mitä sen pitää kestää. Tää näin asia on murtanu sen sydämen, mutta kyllä se kestää sen kuitenkin. Rhett-herran takia minä tänne tulin.”

Kirja päättyy Scarlettin uhoon:

”Ajattelen tätä kaikkea huomenna Tarassa. Silloin jaksan paremmin. Huomenna keksin jonkin keinon, millä saan hänet takaisin. Onhan huomenna uusi päivä.”

Tarinan suosio perustuu ehkä tähän. Kukapa ei haluaisi olla yhtä voimakas kuin Scarlett?

Romaania lukiessani elokuva kuvitti tapahtumia kaiken aikaa. Aluksi se oli häiritsevää, tuntui kuin en olisi päässyt kirjan maailmaan lainkaan. Lisäksi en voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja jokainen poikkeama ilahdutti minua ja sai minut innostumaan romaanista lisää. Se kannattaa lukea!

Suomi on mitätön maa

Suomi on mitätön maa.

Niin mitätön, että Painonvartijat (WeightWatchers) lopetti toimintansa Suomessa kesäkuussa 2010. Työsarkaa Painonvartijoilla olisi ollut. Terveyskirjaston mukaan suomalaisista aikuisista miehistä normaalipainon ylittää kaksi kolmasosaa ja naisista yli puolet.

Painonvartijoiden lähtöä Suomesta perusteltiin taloudellisilla syillä, ei ollut riittävästi ihmisiä, jotka olivat valmiita maksamaan laihduttamisestaan. Painonvartijat jätti kuitenkin tyhjiön laihdutusmarkkinoille ja alalle on tullut runsaasti uusia yrittäjiä. Vaikka kilpailu asiakkaista on kova, asiakashinnat ovat korkeammat kuin Painonvartijoilla oli.

Tänään julkaistun uutisen mukaan lieväkin ylipaino saattaa aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman.

Suomi on niin mitätön maa, että amerikkalainen Sandrew Metronome on ilmoittanut lopettavansa Warner Brosin elokuvien levittämisen Suomessa maaliskuussa 2011. Myöskään muissa Pohjoismaissa ei Sandrew Metronomen levittämänä Warner Brosin elokuvia sen jälkeen enää nähdä.

Toivottavasti joku muu elokuvien levitysfirma ryhtyy levittämään Warner Brosin leffoja. Olisi erittäin ikävää, jos esim. Harry Potter ja Kuoleman varjelukset, osa 2 jäisi kokonaan näkemättä ensin elokuvateatterissa ja sitten dvd:nä.

En ole lukenut maabrändivaltuuskunnan raporttia Tehtävä Suomelle. Tehtävien antaminen kaikille suomalaisille ja erikseen erilaisille ryhmille, kuten opettajille, pomoille ja vanhemmille, on ideana oivaltava, nerokas. Ehkä suomalaisten itsetuntoa saadaan siten nostettua. En tiedä, olisiko paremmasta maabrändistä ollut apua silloin, kun Painonvartijat lopetti Suomessa tai silloin kun Sandrew Metronome teki ratkaisunsa. Voi olla.

L.A. Confidential

Kevin Spacey täyttää tänään 51 vuotta. Loistava näyttelijä, jonka ääntä kuuntelen hyvin mielelläni. Monille hän on yhtä kuin American Beautyn Lester Burnham, mutta minulle hänen merkittävin roolinsa on elokuvassa L.A. Confidential Jack Vincennesinä.

Jack Vincennes on poliisi, joka ei usko työhönsä. Siksi hän junailee huumepidätyksiä Hush Hush-lehden toimittajan Sid Hughensin kanssa. Mainettaan hän kasvattaa myös olemalla poliisisarjan neuvonantaja. Korkeasta moraalista Jackia ei voi kehua, sillä hän ilmiantaa työtoverinsa pelastaakseen nahkansa poliisiasemalla tapahtuneen rasistisen pahoinpitelyn jälkeen.

Jack siirretään pois huumeyksiköstä ja hän saa muiden tavoin tehtäväkseen tutkia Nite Owl –kahvilan verilöylyä, jossa yksi poliisi sai surmansa. Jack on kuriton poliisi, ei noudata sääntöjä eikä pidä uudesta tehtävästään. Tutkiessaan verilöylyä hän tajuaa olevan kyse paljon isommista kuvioista kuin vain satunnaisesta ammuskelusta baarissa.

Tutkimus vie Jackin mennessään. Hän löytää uudestaan identiteettinsä poliisina, joka haluaa löytää totuuden ja saada rikolliset vastuuseen teoistaan. Siksi juuri Jack ensimmäisenä tajuaa, kuka on kaiken takana. Valitettavasti asia valkenee hänelle väärässä seurassa ja kaiken junaillut Dudley Smith ampuu hänet.

L.A. Confidentialissa ei ole kyse pelkästään Jackista. Myös poliisit Ed Exley ja Bud White joutuvat pohtimaan suhdetta työhönsä ja itseensä tutkiessaan Nite Owlin verilöylyä.

L.A. Confidential on yksi ehdottomista suosikeistani kaikista elokuvista, eikä vähiten upean näyttelijätyönsä takia. Guy Pierce tekee varmaan parhaan roolinsa Ed Exleyna ja Russell Crowe on loistava Bud Whitena puhumattakaan Kim Basingerista Lynn Brackenina. James Cromwellin rooli vallanhaluisena ja häikäilemättömänä poliisipäällikkönä on erittäin vakuuttava.

Elokuvan rytmitys tuo mieleeni toisen upean elokuvan. John Fordin ohjaama My Darling Clementine on luultavasti parhaiten rytmitetty elokuva, jota katsoessani tunnen olevani soljuvassa vedessä. Sitä paitsi Henry Fondan rooli Wyatt Earpinä on todella katsomisen arvoinen.

L.A. Confidential perustuu James Ellroyn samannimiseen romaaniin. Luin kirjan elokuvan innoittamana. Vaikka teos on hieno, se ei antanut minulle samanlaista nautintoa kuin Curtis Hansonin ohjaama elokuva.

Parempi kuin Beckham

Ei tämä päivä mitenkään kehno ollut. Perjantai, ulkona yli 20 astetta lämmintä ja uusi mekko päällä. Jonkun muun kohdalla se voisi tarkoittaa villiä bailaamista. Minä kävin tyttären kanssa syömässä. Sisareni tuli mukaan Akateemiseen kirjakauppaan, jonka Cafe Aallossa nautimme kahvit. Perjantai-illan huumaa!

Kotona odotti tutuksi käynyt kissanpissan haju. Nyt oli vuorossa lattialla ollut sängynpeitto. Pissaisten petivaateiden pesu on minun rattoni!

Mutta hyvälle mielelle minut sai elokuva, jonka katsoin ties kuinka monennen kerran. Urheiluelokuvia katson vielä harvemmin kuin sotaelokuvia, mutta Parempi kuin Beckham (Bend It Like Beckham, 2002) elokuvaa voin suositella kaikille.

Parempi kuin Beckham on hauska ja lämmin. Jesminder 'Jess' Kaur Bhamra on 18-vuotias tyttö, joka haluaa pelata jalkapalloa. Intialaisesta perinteestään ylpeiden vanhempien mielestä tytär saisi jo moiset hömpötykset lopettaa ja aloittaa aviomiehen etsinnän. Juliette 'Jules' Paxton näkee Jessin pelaavan puistossa ja saa Jessin tulemaan mukaan samaan tyttöjoukkueeseen.

Vanhempien perinteiset odotukset tyttäreensä nähden korostuvat, sillä vanhempi tytär on menossa naimisiin. Toisin kuin Jess, Pinky on hyvin traditionaalinen. Äiti tiivistää Jessiin liittyvät pelkonsa ja odotuksensa: ” What family would want a daughter-in-law who can run around kicking football all day but can't make round chapattis?”

Myös Julesin äiti ihmettelee, miksi tyttö aina vaan pelaa jalkapalloa ja tokaisee hänelle: ”All I'm saying is, there's a reason why Sporty Spice is the only one without a fella!” Vanhempien odotukset tyttäriinsä nähden lienevät universaaleja.

Jess tasapainottelee omien ja vanhempiensa toiveiden ristiriidassa ja rakastuu valmentajaansa. Joe on nuori irlantilainen kaveri, jonka oma peliura oli loppunut loukkaantumiseen. Myös Jules on rakastunut Joeen.

Voi olla, että elokuvasta ei tulisi niin hyvää mieltä, jos näyttelijät olisivat kehnoja. Onneksi Parempi kuin Bechamissa näyttelijävalinnat ovat kohdallaan. Parminder Nagra (s. 1975) tekee hienon roolin Jessinä. Keira Knightleyn (s. 1985) Jules on välillä ärsyttävä, mutta Keira on tässä elokuvassa niin nuori, vasta 17-vuotias. Joeta näyttelevä Jonathan Rhys Meyers (s. 1977) voi minun puolestani tehdä mitä vain, aina hän on ihana. Anupam Kher tekee Jessin isästä viisaan miehen, joka taipuu silloin kun se on välttämätöntä.

Pidän kovasti tästä elokuvasta. Traileri antaa Parempi kuin Beckham –leffasta hengästyttävän kuvan, mutta niinhän trailerit useimmiten.

Surusta nousee holtittomuus: elokuva Uusikuu

”Lupaa minulle yksi asia. Älä tee mitään holtitonta.”

Tämän sanottuaan Edward lähti pois, jätti Bellan.

Yli sadan vuoden iästään huolimatta Edwardilla ei ollut elämänkokemusta eikä hän ymmärtänyt mitään rakkaudesta. Ei rakasta saa jättää yhtäkkiä. Ei saa valehdella eikä keksiä jotain huteraa tekosyytä, jonka toinen järkyttyneenä uskoo. Koska kokee parhaillaan jotain uskomatonta.

Bella istuu monta kuukautta huoneessaan, surusta mykkänä. Uponneena suruunsa hän ei reagoi vuodenajan vaihtumiseen eikä muihin ihmisiin.

Lopulta Bellan isä sanoi, että nyt saa riittää. Bella nousi ja lähti ystävänsä Jessican kanssa ulos. Moottoripyöräpoikien ilmestyttyä paikalle Edwardin hahmo varoittaa Bellaa. Tämän jälkeen Bella hakeutuu tietoisesti vaarallisiin tilanteisiin, on holtiton, tavoittaakseen Edwardin edes jotenkin. Ilman Edwardia Bellan elämällä ei ole merkitystä.

Olen kokenut tämän liian läheltä. Elokuvan päätyttyä tyttäreni sanoi: ”En ole koskaan itkenyt minkään elokuvan aikana yhtä paljon”. Jos olisin tiennyt Uudenkuun käsittelevän yksin jätetyn naisen surua, olisin miettinyt pari kertaa elokuvan katsomista yhdessä tyttäreni kanssa. Ehkä hänelle kuitenkin teki hyvää elokuvan aikana itkeä ja surra muutaman vuoden takaista jätetyksi tulemistaan.

Elokuvassa tapahtuu käänne Bellan hypättyä jyrkänteeltä mereen. Surun, epätoivon ja holtittomuuden aika on ohi. Edward on pelastettava!

Elokuva päättyy onnellisesti, luullakseni, sillä Edward pyytää Bellaa menemään naimisiin kanssaan. Vastausta ei elokuvassa anneta.

Kirjasta Houkutus kirjoitin, etten pysty ymmärtämään Bellan ajatusmaailmaa. Elokuvassa Uusikuu ymmärsin. Eläydyin Bellan suruun ja epätoivoon voimakkaasti. Saa nähdä, miten kirja Uusikuu minuun vaikuttaa.

Kaunotar kohtaa hirviön(?)

Kasvissyönti on in. Jopa vampyyrit kutsuvat itseään kasvissyöjiksi, koska kieltäytyvät ihmisen verestä. Näin on ainakin kirjassa ja elokuvassa Houkutus. Edward Cullen toteaa, ettei hän halua olla hirviö.

Nuorille kirjoitettu Houkutus on paranormaali romanssi, jossa ihminen ja vampyyri rakastuivat toisiinsa. Bella rakastui Edwardiin tämän kauneuden takia, Edward rakastui Bellaan tämän tuoksun takia. Edwardia kiehtoi myös se, ettei pystynyt lukemaan Bellan ajatuksia.

Nähtyään Edwardin ensimmäisen kerran Bella muisti jokaisesta tapaamisesta kertoa, kuinka täydellisen kaunis Edward on. Bella häikäistyi, hänen hengityksensä salpautui, hänen täytyi kääntää katseensa pois kohdatessaan Edwardin täydellisyyden. Harvoin olen lukenut näin esineellistävää tekstiä.

Bellan omaa ulkoista olemusta ei kirjassa juurikaan kuvailla. Nimi on toki enne, sana bella tarkoittaa kaunista. Sukunimi Swan antoi lukijalle myös mielikuvan Bellasta kauniina nuorena neitona.

Elokuvassa Kristen Stewartin esittämä Bella oli arkisen kaunis, ei lumoava. Kirjaa lukiessani ihmettelin, miten kukaan voi näytellä täydellisen kaunista vampyyrinuorukaista? Robert Pattinson ei minusta ole täydellisen kaunis, mutta en taida kuulua kohderyhmään enkä siksi näe asiaa oikein :)

Houkutus oli kirjana lähes tylsä. Mutta oli siinä hyvät puolensa. Pidin vampyyrimytologiaan liittyvistä tarinoista, joista osa oli uusia. Cullenien talo keskellä metsää lasisine seinineen oli yllättävä, samoin Cullenien vain ukkosmyrskyssä pelaama baseball. Vampyyrin myrkky oli minulle aivan uutta.

Pidin myös siitä, kuinka Alice perusteli Bellalle syytä siihen, että koko Cullenin perhe oli valmis suojelemaan Bellaa:

”Edward on ollut yksin melkein sata vuotta. Nyt hän on löytänyt sinut. Sinä et voi tietää, miten hän on muuttunut, toisin kuin me, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ties kuinka kauan. Luuletko että yksikään meistä pystyisi katsomaan häntä silmiin sataan vuoteen, jos hän menettäisi sinut?”

Elokuvassa esitetty perustelu ei sisältänyt yhtä paljon perheensisäistä rakkautta.

Minun oli vaikea ymmärtää kirjan Bellan ajatusmaailmaa. Hän poukkoili, taktikoi, väänteli ja käänteli. Aidolta hän ei vaikuttanut, edes rakkaudessaan Edwardia kohtaan. Bellan ominaisuuksista pidin eniten hänen kömpelyydestään. Elokuvan Bella oli suoraviivaisempi ja se teki elokuvasta huomattavasti kiinteämmän ja toimivamman.

Elokuvassa vastakkainasettelu hyvien ja pahojen vampyyrien välillä oli konkreettisempi. Cullenin perheen kauneuden ja vegetrarismin vastapainona olivat James, Victoria ja Laurent, jotka eivät olleet yhtä kauniita ja jotka näkivät ihmiset kävelevinä lounaina. Kirjasta poiketen James, Victoria ja Laurent aiheuttivat pelkoa Forksin alueella elokuvan alusta alkaen.

Voisi olettaa, että vampyyrit ovat hirviöitä. Edwardin hirviömäisyys oli sekä kirjassa että elokuvassa vain hänen mielessään. Hän puhui siitä, että himoitsee Bellan verta, mutta saman tien torjui ajatuksen kauhistuneena. Edwardille Bellan fyysinen läheisyys oli vaikeaa, koska hän pelkäsi itsehillintänsä pettävän.

Houkutusta on paheksuttu sen seksuaalisuuden takia. Ehkä paheksujat eivät ole lukeneet kirjaa tai katsoneet elokuvaa. Seksiä Houkutuksessa nimenomaan ei ole. Muutamassa elokuvan kohtauksessa siirryttiin vihjailevasti kuvaamaan kasveja. En ymmärtänyt miksi.

Paranormaalit romanssit kiehtovat minua. Siksi jatkan Twilightin parissa lukemalla seuraavaksi Uudenkuun.

Kunniattomat paskiaiset

Hyvää kannattaa odottaa ja huono tulee vastaan odottamatta. Ei sentään, uskon vain tuon virkkeen alkuosaan. Etenkin elokuvia jaksan odottaa siihen asti kunnes ne tulevat myyntiin kohtuuhintaisina.

Stockan Hullujen päivien tarjouksena on Tarantinon Kunniattomat paskiaiset hinnalla, jolla en ole nähnyt sitä myynnissä muualla. Yleensä olen nähnyt ostamani leffat. Kunniattomien paskiaisten kanssa tuli kiire, katsoin sen vasta eilen.

Elokuvaa katsoessani tajusin unohtaneeni, että kun katsoo Tarantinon ohjaamaa elokuvaa, katsoo nimenomaan Tarantinoa. Vain Tarantino käyttää juuri tällaista puheenpulputusta ja musiikkia. Silti Cat Peoplen käyttö ja jatkuvasti esiintyneet sanaleikit yllättivät. Sanaleikit perustuivat nimenomaan äänneasuun. Esimerkiksi Hans Landa sanoi: ” And you need all four to win the war”. Sanoilla leikkiminen on hauskaa ja toimi tässä elokuvassa oikein hyvin.

Oikeastaan koko elokuvan voisi sanoa olleen kielipeliä. Siinä puhutaan englantia, ranskaa, saksaa ja italiaa. Keskusteluja käydään ainakin kahdella kielellä ja kielestä toiseen tulkataan. Kotimaan valehtelusta jää kiinni intonaation ja aksentin perusteella tai koska ei osaakaan puhua kotimaansa kieltä.

En muista, että ainoassakaan arviossa Kunniattomista paskiaisista olisi heristetty sormea ja sanottu Tarantinon vääristelevän historiaa. Tai en halua muistaa, koska sellainen heristely on typerää. En varmaankaan ollut ainut, joka nautti siitä, että kerrankin Natsi-Saksan johto Hitleriä myöten onnistuttiin tuhoamaan kerralla. Antaa fiktion toimia fiktiona silloinkin kun se sijoittuu tiettyyn aikaan ja paikkaan.

Hans Landaa näytellyt Christoph Waltz sai roolistaan Oscarin. Muut näyttelijät onnistuivat rooleissaan vähintään yhtä hyvin. Paitsi Brad Pitt. Hän ei tuntunut olevan kotona roolissaan Kunniattomien paskiaisten luutnantti Aldo Rainena.

Pysyn päätöksessäni ostaa Kunniattomat paskiaiset.

Oopperan kummitus ja Faust

Kävin Kirjasto 10:n synttäreillä. Vihdoin viimein hyllyssä oli Gonoudin ooppera Faust. Ei minua oopperan ystäväksi voi sanoa, mutta Faust onkin jotain muuta. Faustia rakastan vain yhdestä syystä. Samasta syystä sitä rakastaa Hesarin tv-kolumnisti Marjatta Möttölä, joka kirjoitti 14.3.2010 asiasta otsikolla Television toivotut.

Muistaakseni vuonna 1990 tai 1991 TV1 esitti Tony Richardsonin ohjaaman tv-elokuvan Oopperan kummitus. Toisin kuin Andrew Lloyd Webberin musikaalissa, tässä Oopperan kummituksessa esitetään oikeaa oopperaa. Keskeisessä roolissa on Gonoudin Faust. Siitä esitetään koruaaria ja Mefiston ja Margaretan vankiladuetto. Kotiin tultuani laitoin välittömästi cd:n soimaan, ensin vankiladueton ja sen jälkeen koruaarian. En paljon pystynyt kuuntelemaan, koska välittömästi vankiladueton alkaessa kyyneleet alkoivat valua. Joka kerta Richardsonin Oopperan kummitusta katsoessani olen itkenyt vankiladueton ajan.

Löysin YouTubesta Oopperan kummituksen version vankiladuetosta. Laulajina ovat Michéle Lagrange ja Gerard Garinon, näyttelijöinä ovat Teri Polo ja Charles Dance.



Amazonissa olisi tämä dvd:nä myynnissä. Uuden hinta oli 95 dollaria ja käytetyn 35,99 dollaria. Möttölä ehdotti, että esim. Teema esittäisi uusintana Richardsonin Oopperan kummituksen. Toivon samaa, sillä videonauhurini ei enää toimi.

Mieluummin kirjat

Aikoinaan päätin, että en katso ainuttakaan Harry Potter –elokuvaa. Olin varma, etteivät ne pysty saavuttamaan kirjojen tasoa. Kun näin valokuvat Harry Potterin, Hermionen ja Ronin näyttelijöistä, olin entistä vakuuttuneempi. Kukaan heistä ei vastannut kirjojen perusteella syntynyttä mielikuvaani heistä. He kaikki olivat liian siistejä! Dumbledorea on kai mahdoton siirtää valkokankaalle niin, että hän edes aavistuksenomaisesti muistuttaisi kirjojen Dumbledorea.

Azkabanin vanki oli ensimmäinen kirja, jonka ilmestymistä odotin. Luin sen ääneen tyttärelleni, kuten olin lukenut aikaisemmat osat. Kun Goblet of Fire ilmestyi, ostin sen ja siitä tuli ensimmäinen englanninkielinen Harry Potterini. Sen käänsin suoraan tyttärelleni. Ei mikään helppo homma, sillä Rowlingin kieli on perienglantilaista ja koukeroista. Myös Rowlingin keksimät sanat tuottivat vaikeuksia.

Ostin aikaisemmin ilmestyneet Potterit englanninkielisinä pokkareina. Systemaattisena ihmisenä vertailin suomennoksia alkukieleen. Näin syntyi Harry Potter sanakirja, jonka tyttäreni ja minä yhteistyön tuloksena julkaisimme netissä. Enää sitä ei ole, koska en kuudennen Potterin jälkeen jaksanut päivittää sitä. Sääli, koska sanakirja oli hieno ja suurella hartaudella ja rakkaudella tehty. Ja ensimmäinen Harry Potter suomi-englanti-suomi sanakirja verkossa. Jaana Kaparin käännöksiä ei voinut olla ihailematta! Nautin enemmän Kaparin käännösten lukemisesta kuin Rowlingin englanninkielestä.

Siitä on aikaa, kun luin viimeksi kaikki seitsemän Harry Potteria. Juuri nyt en koe sitä edes tarpeellisena. Harry Potter –elokuvat olen nähnyt Puoliveristä prinssiä lukuun ottamatta. En niitä katsoessani kilju riemusta. Liian monet kohtaukset on muutettu vastaamaan paremmin myöhemmin tulevia Harry Potter –pelejä ja liian paljon oli jätetty pois. Näyttelijävalinnoista minua viehättää ainoastaan Severus Kalkarosta näyttelevä Alan Rickman.

Jos en olisi lukenut Harry Potter -kirjoja, olisivat elokuvat ehkä viihdyttäviä. Suosikkielokuviani ne eivät kuitenkaan olisi. Ei, vaikka niitä kuinka näytettäisiin telkkarista uudestaan ja uudestaan.

Yksinäisyydestä elokuvissa ja elämässä

Yllättäen kävi niin, että katsoin tänään kolmannen kerran Ystävät hämärän jälkeen. Tätä vauhtia opin sen ulkoa ja sitä en halua. Aikoinaan katsoin Blade Runnerin niin monta kertaa, että opin sen ulkoa. Sääli, yhtä parhaista leffoista ikinä en oikein pysty katsomaan enää. Joten lupaan, etten katso Ystäviä hämärän jälkeen vähään aikaan, ainakaan vuoteen, vaikka se hieno elokuva onkin. Tajusin elokuvasta uusia asioita, joten annettavaa sillä on edelleen.

Yksinäisistä ihmisistä kertovat elokuvat ovat minulle erityisen tärkeitä. Oskar on yksinäinen lapsi ja Robert Neville on ainut elossa oleva ihminen New Yorkissa elokuvassa I am Legend. Yksinäisyys, yksin oleminen ja vieraus ovat tuttuja asioita. Taidan olla sinkkuluonne, sillä tarvitsen yksin oloa ja viihdyn yksinäisyydessä, mutta en aina.

Tiedeuutisissa oli jokunen viikko sitten artikkeli yksinäisyyden periytymisestä eli siirtymisestä vanhemmilta lapsille.

"Siirtymä tapahtunee suurimmaksi osaksi opittujen ja koettujen sosiaalisten tapojen ja käyttäytymissääntöjen, esimerkiksi kodin sisäisten vuorovaikutussuhteiden kautta, mutta myös perityillä ominaisuuksilla, kuten ujoudella ja alttiudella sosiaaliseen ahdistuneisuuteen lienee merkitystä koetun yksinäisyyden siirtymässä."

Artikkelissa puhutaan kahdenlaisesta yksinäisyydestä. Sosiaalisesti yksinäinen kokee itsensä kaveriporukassa ulkopuoliseksi. Emotionaalisesti yksinäiselle läheisen luotettavan ystävyyssuhteen puuttuminen aiheuttaa ahdistavaa tunnetta.

Näistä minulle tutumpi on sosiaalinen yksinäisyys. Ja mahdollisesti se on siirtymä vanhemmiltani. Isä oli alien kotikylässään, koska hän hyppäsi pois tilallisten maanviljelijöiden pitkästä ketjusta ja opiskeli opettajaksi. Eikä siinä kaikki: hän palasi opettajaksi kotikylälleen eikä sitä katsottu hyvällä.

Äiti oli suurperheen kolmanneksi nuorin. Tila oli pieni ja köyhä ja isänsä oli alkoholisti. Hänkään ei pysynyt lestissä vaan matkusti jo lapsena kirjallisuuden avulla muihin maailmoihin, opiskeli kodinhoitajaksi ja nai ison talon pojan. Vaikka asuimme pienessä kylässä, naapurit eivät olleet ystäviämme eivätkä he koskaan käyneet meillä kylässä.

Lapsesta lähtien olen kokenut vierauden tunnetta muiden ihmisten seurassa. Monesti olen toivonut tietyn ihmisen tai yhteisön poistavan vierauden tunteeni, mutta niin ei ole käynyt. Tänä talvena opin, ettei se ole merkityksellistä, mikä erottaa minut toisista ihmisistä. Merkityksellistä on se, mikä yhdistää minut toisiin ihmisiin.

Ystävät hämärän jälkeen

Katsoin tiistaina toista kertaa elokuvan Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Nyt kun elokuva oli tuttu, nautin siitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Vaikka elokuvan yleissävy on synkkä ja vähäpuheinen ja siten sopisi paremmin vaikkapa suomalaiseksi tai venäläiseksi elokuvaksi, on siinä muutama kohtaus, joita ei ainakaan suomalaisessa elokuvassa olisi.

Elokuvan lähiössä on baari nimeltä Sun Palace ja sillä on oma vakioporukkansa. Kun baariin tulee uusi ihminen, vasta alueelle muuttanut Elin avustaja Håkan, vakioporukka päättää pyytää Håkania seuraansa. Håkan maksaa laskunsa ja ilmoittaa olevansa kiireinen ja näin torjuu kutsun tylysti. Vakiojengin tyrmistys näin epäsosiaalisen käytöksen johdosta on käsin kosketeltava.

Myös Eli käyttäytyy epäsosiaalisesti tavatessaan Oskarin ensimmäisen kerran. Ensimmäiseksi Eli ilmoittaa, ettei voi olla Oskarin ystävä. Oskar kysyy syytä ja siihen Eli vastaa tylysti, ettei siihen tarvita mitään syytä. Vasta jonkin ajan päästä Oskarilla välähtää ja hän sanoo takaisin, ettei haluaisikaan olla tämän ystävä.

Oskaria ei Elin aloitus kuitenkaan loukkaa. He ystävystyvät ja Elistä tulee Oskarin ensimmäinen ja ainut ystävä. Ennen Eliin tutustumista Oskar on ollut hyvin yksin, niin kotonaan kuin koulussakin. Ainoa vähemmän synkkä hetki hänen elämässään oli ollut isän tapaaminen jossain maaseudulla. Koulussa Oskar olisikin mieluummin yksin kuin kolmen pojan väkivaltaisesti kiusaama. Oskar ei puolustaudu koskaan eikä häntä kukaan puolusta.

Ystävät hämärän jälkeen on vampyyrielokuva, mutta se ei muistuta mitään muuta näkemääni vampyyrielokuvaa. Oskar on 12-vuotias poika, Eli on ollut hyvin pitkään 12-vuotias tyttö. Väkivalta on elokuvassa koko ajan läsnä. Ei sen takia, että Eli on vampyyri. Väkivallan tuntu tulee ihmisten teoista, etenkin Oskarin kiusaamisesta. Håkan tappaa ihmisiä ja valuuttaa ruumiista veret kanisteriin Eliä varten. Mutta jostain syystä se tuntuu viattomammalta kuin Oskarin kiusaaminen.

Eli on hyvin kömpelö vampyyri. Hänellä on toki vampyyrin taidot, mutta hän ei ole tappanut ihmisiä. Vasta Håkanin kuoleman jälkeen Eli hyökkää ihmisen kimppuun. Hän tekee sen varomattomasti, tajuamatta, että joku voi sen nähdä. Eli ei ole tyylikäs eikä cool vampyyri. Syötyään hänen suupielensä ja leukansa valuvat verta ja sitä on myös hänen vaatteillaan.

Läsnä olevasta väkivallasta huolimatta Ystävät hämärän jälkeen on hyvin hellyttävä elokuva. Oskarin ja Elin ystävyys kehittyy vähäeleisesti. Oskar ostaa irtokarkkeja ja tarjoaa niitä Elille. Eli kieltäytyy, mutta nähtyään Oskarin pettymyksen suostuu maistamaan yhden karkin. Seuraavassa kuvassa Eli oksentaa, vampyyrin elimistö ei hyväksy muuta kuin verta. Oskar katselee sivusta. Oksennettuaan Eli pyytää Oskarilta anteeksi. Oskar ja Eli asuvat seinänaapureina ja he morsettavat toisilleen iltaisin.

Suurimman ajan elokuvasta Oskar ei tiedä, että Eli on vampyyri. Hän kuitenkin on alkanut epäillä ja lopulta kysyy asiaa Eliltä. Eli vastaa ensin elävänsä verestä ja hetken päästä myöntää asian. Oikeastaan Oskar halusi vain tietää sen.

Ennen kaikkea Ystävät hämärän jälkeen on hyvä elokuva. Saa nähdä, minkälaiseksi se muuttuu amerikkalaisten käsissä.

Kylmäverisesti

Olen nähnyt kauhuleffoja, jotka ovat vieneet yöuneni. Olen nähnyt leffoja, jotka synnyttävät kauhua, järkyttävät syvästi ja jäävät pysyvästi mieleen – mutta jotka eivät ole kauhuleffoja.

Tänään Teema näytti elokuvan Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1967), jota aloin katsomaan vahingossa. Tarkoitus oli katsoa sitä siihen asti kunnes MTV3:lta alkaisi American Splendor. Kylmäverisesti otti mukaansa, pakotti katsomaan loppuun asti.

Elokuvassa kaksi entistä vankia, Perry Smith ja Rchard ”Dick” Hickock, päättävät ryöstää kansasilaisen farmarin, koska toisen sellikaveri oli väittänyt farmarilla olevan kassakaapissa 10 000 dollaria. Ilmenee, että kassakaappia ei ole, eikä rahaa.

Seuraavana aamuna maatilalta löytyy neljä ruumista, farmari, vaimo, poika ja tytär. Ei johtolankoja, ei silminnäkijöitä, ei motiivia: neljääkymmentä dollaria, matkaradiota ja kiikareita ei uskota murhien motiiviksi.

Elokuvassa seurataan poliisin työskentelyä sekä Perryn ja Dickin pakomatkaa. Heidän jäljilleen päästään ja heidät pidätetään. Matkalla Kansasiin Perry kertoo, mitä farmarin talossa oli tapahtunut. Tunnustuksen ja todisteiden perusteella Perry ja Dick tuomitaan kuolemaan.

Moni elokuva olisi päättynyt siihen. Paha sai palkkansa ja kuolemantuomion täytäntöönpanon voi jokainen kuvitella mielessään. Kylmäverisesti jatkuu piinaavalla kuvauksella kuolemanselleistä ja kuoleman odottelusta. Dickin hirttämistä ei näytetä, mutta Perryn kuolemantuomion täytäntöönpano kuvataan yksityiskohtaisesta. Katsoja saa tietää, että pyöveli saa työstään 300 dollaria päältä.

Kun elokuva päättyi, rikollisten murhaaminen ei tuntunut vähemmän kylmäveriseltä kuin elokuvassa tehdyt murhat.

Elokuvassa yritettiin analysoida kylmäverisiä murhaajia hakemalla selitystä mm. onnettomasta lapsuudesta. Sillä myös selitettiin Perryn tekemät murhat. Oikeudenkäynnissä verrattiin farmarin ja hänen perheensä murhaa murhiin, joissa motiiveina ovat kosto tai viha. Kuin ne olisivat oikeutettuja syitä murhaan. Rikollisten murhaamista yhteiskunnan hyväksymän järjestelmän puitteissa ei selitetty, ehkä juuri siksi se tuntui niin kylmäveriseltä.

Elokuva perustui Truman Capoten todellisesta tapahtumasta kirjoittamaan kirjaan. Tapahtumat farmarin talossa oli kuvattu talossa, jossa tosielämän murhat olivat tapahtuneet.

Elokuvassa oli upea Quincy Jonesin musiikki.

Vilunväreet puistattavat selkääni tulevaisuudessa aina, kun Kylmäverisesti tulee mieleeni. Hieno, upea, loistava elokuva, jota en halua nähdä uudestaan.

Elämä tauolla

Näillä pakkasilla en halua liikkua ulkona kuin minimin. Töihin, kauppaan ja kotiin. Jatkuva sisälläolo tylsistyttää. Kaipaan liikkumista ja ulkona olemista. Työmatkoja en ole kävellyt tänä vuonna kertaakaan. Siihen on ollut joko liian kylmä tai liian liukasta. Tämä liikkumattomuus veltostuttaa, ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti.

Jyrki Siukosen tutkimus Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria on vieläkin kesken. Siukonen käänsi teosta varten useita tekstejä, muun muassa Voltairen tarinan Mikromegas, jossa siriuslainen ja saturnuslainen vierailevat maapallolla. Hauskaa tekstiä, josta tiedän nauttivani. En vain jaksa lukea.

Katson televisiota, tv-sarjoja, elokuvia, dokumentteja ja uutisia. Aloitan urakan Neiti Marplella, jonka aikana on hyvä ottaa päikkärit. Herättyäni ehdotan tyttärelleni, että eikös katsottaisi jotain. Aloitamme edellisyön Torchwood-jaksolla. Ensimmäinen tuotantokausi on nähty ja huomenna aloitamme toisen kauden jaksojen katsomisen. Sen jälkeen Heroesia, Supernaturalia tai elokuvia tai jotain muuta. Tänään Torchwoodin jälkeen ensin Päätön ratsumies ja sen jälkeen Kill Bill vol. 1 ja 2. Mutta kaikki nämä olen nähnyt ennenkin.

Ylen Naisia kaupungilla on loistava piristys näihin jo nähtyihin. Käsikirjoitus on räväkkä ja suorapuheinen. Ehkä juuri siksi naiset ja miehet sarjassa tuntuvat uskottavilta ja todellisilta.

Outoa on, että pakkanen on vaikuttanut myös kissaamme. Sitä ilmeisesti hermostuttaa sisällä olo, onhan se tottunut nautiskelemaan ulkoilmasta parvekkeella. Kovalla pakkasella ei kissa siellä viihdy. Tai sitten jokin muu on syynä, mutta kissamme hyökkäsi eilen tyttäreni kimppuun ja tänään minun. Istuin nojatuolissa ja kissa tuli minua tervehtimään. Juttelin sille, en silittänyt. Varoittamatta se hyökkäsi kimppuuni. Puri ja raapi oikeaa kättäni – raivoissaan, kuten sillä on tapana.

Teki mieli välittömästi viedä kissa eläinlääkärille nukutettavaksi. Murhanhimoni lauhtui nopeasti, mutta en kaveeraa kissani kanssa. Ruokin ja siivoan hiekat. En silitä enkä juttele.

Tuntuu kuin elämäni olisi tauolla pakkasten vuoksi. Tunnen olevani toukka, joka odottaa oikeaa hetkeä ja lämpöä kuoriutuakseen. Toivottavasti se hetki on pian.

Ei se niin yksinkertaista ole

Elokuvassa Cousins kysytään: "Haluatko, että elämäsi on kanankakkaa vai että se on kanasalaattia?" En tiedä, kuka pitää niin paljon kanasalaatista, että pitää sitä parhaana mahdollisena herkkuna, mutta kai sellaisia on. Ehkä tuollainen yksinkertaistus kuuluu asiaan silloin, kun elokuvalla ei pyritä mihinkään suurempaan. Toisinaan en edes huomaa tuollaisia, mutta tänään se alkoi ottaa päähän katsellessani elokuvaa Ruotsin tv4:lta

Elokuvassa kysyjä halusi tietää, oliko mies valmis tekemään jotain saadakseen rakastamansa naisen itselleen, niinhän se on aina. Olisipa se kivaa, jos elämä muuttuisi kanasalaatiksi tai joksikin muuksi ihanaksi kun vain saisi elämänsä naisen/miehen. Ei huolen häivää enää sen jälkeen, hakuna matata.

In the mood for love

Tämä Yumejin teema Wong Kar-Wain elokuvasta In The Mood For Love soi tänään Ylen uutisissa taustoittamassa juttua avioerojen määrän lisääntymisestä Kiinassa.

Onko se piraatti?

Sain ihania joululahjoja, mm. hajuvettä, lohikäärmeen ja napeista tehdyn kaulakorun. Yksi lahja, jonka minä ja tyttäreni olimme ostaneet itsellemme Tarjoustalosta, aiheutti hämminkiä. Kyse on mainiosta animaatiosta Pekka Töpöhännästä, jossa Pekka Autiovuori on Monnina ja Tom Pöysti Pekka Töpöhäntänä. Olimme paketoineet dvd:n ja katsoimme kansitekstiä tarkemmin vasta kun kaikki lahjat oli jaettu ja avattu.

Dvd on ilmeisesti piraatti! Alkuperäinen ruotsinkielinen nimi on dvd:n etukannen mukaan Pelle Svenslös, pitäisi olla Pelle Svanslös. Monnin roolissa on takakannen tekstin mukaan Pekka Ultiovuori! Jos kyse ei ole piraatista, niin miksi sitten nimet ovat väärin? Jos kyse on piraatista, niin miksi Tarjoustalo myy piraatteja? Vahingossa?

Se on vain leffa

Katsoin tiistai-iltana leffan The Day After Tomorrow Kööpenhaminan ilmastokokous mielessäni. Tyttäreni ilmoitti hyvin selkeästi inhoavansa katastrofileffoja, koska ne järkyttävät häntä. Puolustelin hänelle katastrofielokuvia sillä, että jotkut niistä ovat tarinoita selviytymisestä ja luottamuksesta. Keskiviikkoiltana tyttäreni ehdotti leffan katsomista yhdessä. Hänen leffavalintansa oli Battle Royale, jonka olemme katsoneet muutaman kerran, mutta edellisestä kerrasta on pari vuotta.

Ihmeissäni kysyin tyttäreltäni, että tätäkö sinä voit katsoa järkyttymättä. Tyttäreni hymyili vastatessaan, ettei Battle Royale järkytä, koska se on vain leffa. Ja lisäsi: ”Katastrofileffat ovat ihan eri asia”.

Battle Royalen myyntidvd on Suomessa varustettu K-18 -merkinnällä. Elokuva perustuu Koushun Takamin kauhuromaaniin ja sen ohjasi Kinji Fukasaku vuonna 2000. Alkuasetelmana on yhteiskunnan luhistuminen työttömyyteen ja nuorison kapinointiin. Aikuisten ja päättäjien mukaan nuoret ovat kelvottomia, koska eivät kunnioita enää vanhempiaan tai muita auktoriteetteja. Nuoria vastaan säädetään Battle Royale –laki.

Kerran vuodessa yksi oppivelvollisuutensa päättävä koululuokka valitaan pelaamaan Battle Royalea. Sääntönä on tappaa tai tulla tapetuksi. Jokainen saa sattumanvaraisen aseen. Se voi olla esim. viuhka, kattilan kansi, kirves tai konekivääri. Jos kolmen vuorokauden kuluttua pelin alkamisesta on useampi kuin yksi oppilas hengissä, kaikki kuolevat. Jos vain yksi on hengissä, on hän voittanut pelin ja pääsee pois pelialueeksi valitulta autiolta saarelta. Elokuva kuvaa yhden koululuokan oppilaat tappamassa toisiaan.

Olen katsonut leffan useamman kerran, koska olen halunnut ymmärtää, mistä siinä on kyse. Miten nuoret saadaan tappamaan toisiaan? Miksi nuoret ovat niin vaarallisia, että heihin pitää kohdistaa tällaisia toimenpiteitä? Miksi ja kuinka joku jää henkiin? Mitä hänestä voi sen jälkeen tulla, tapettuaan luokkakaverinsa? Kunnon kansalainen?

Elokuva on dystopia, mutta sen ihmiskuva ei ole täysin pessimistinen: kaikki oppilaat eivät ryhdy tappamaan toisiaan vaan osa kieltäytyy pelaamasta. Neljä nuorta tekee mieluummin itsemurhan kuin ryhtyy tappamaan luokkakavereitaan. Jotkut piilottelevat ja toivovat säilyvänsä hengissä.

Sitten ovat ne oppilaat, jotka ovat heti pelin hengessä mukana. Valmiina tappamaan. Elokuva ei juurikaan pohdi näiden tappajien henkilökohtaisia motiiveja. Sen sijaan yleisinä motiiveina esitellään pelko ja halu säilyä hengissä.

Elokuva järkyttää minua joka kerta. En totu ajatukseen siitä, että ihmiset on kovin helppo saada tappamaan toisensa. Enkä ymmärrä yhteiskuntaa, joka näkee nuoret vihollisinaan. Tämän vuoksi en ole halukas suosittelemaan elokuvaa jokaiselle. Elokuvaa on sanottu yhteiskunnalliseksi satiiriksi, joten jos kestää tappamista, niin siitä vaan.

Minä näin Battle Royalen ensimmäisen kerran vuosia sitten, koska tyttäreni oli lainannut sen kaveriltaan. En tiennyt ennakolta leffasta mitään. Ehkä en olisi antanut hänen silloin katsoa leffaa, jos olisin tiennyt. Elokuva on hyvin tehty, se on tehokas ja se on katsottava loppuun. Jokin siinä minua kiehtoo, sillä minulla on se dvd:nä hyllyssäni.