Kauneus on kateissa

En muista, koska kaikki muuttui. Ainakin kesällä 2013 elämäni oli vielä jännitävää ja ihanaa.

Tallinnan kukkatorilla 8.9.2013

Salakavalasti elämääni astui inhottava ja ikävä tyyppi nimeltä Pakko. Pakko toi intohimon, innostuksen, ihastuksen ja lumouksen tilalle väsymyksen, harmauden, rumuuden ja ikävyyden.

Ei auta lukeminen, eivät innosta tv-sarjat, Kauneus on kateissa.

24 vuotta

24 vuotta sitten kesän varsinaiset helteet alkoivat vasta elokuussa. Helteitä kesti pari viikkoa, sisällä oli jatkuvasti noin 27 astetta lämmintä - aivan kuin ulkonakin. Ja meillä oli vastasyntynyt lapsi.

24 vuotta sitten Irak liitti Kuwaitin itseensä ikuisiksi ajoiksi. Tämä oli viimeisin uutinen, jonka kuulin ennen tyttäreni syntymää. Niin iso asia lapsen saaminen - syntymän ihme - on, etten kertaakaan pohtinut: "Uskallanko saada lapseen tähän sodanuhkan täyteiseen maailmaan?"

Nyt 24 vuotta myöhemmin, maailma on taas sekaisin.  Ihmisiä murhataan, aina oikean asian nimissä tietenkin, Irakissa, Israelissa ja Palestiinassa, Syyriassa, Ukrainassa, Sudanissa. Ilmaiskuja määrätään ja kauppapakotteita asetetaan.

Nyt 24 vuotta myöhemmin, minulla on ihana 24-vuotias tytär. Elämä voittaa myös tässä hullussa maailmassa. Sen on pakko, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin!

Koristeita

Laulun mukaan omenapuussa on muoviruusuja, piirretyn lastensarjan mukaan kuusen latvaa koristaa ruusu. Tätä puuta koristavat lasiset viinirypäleet.

Ihan vain siksi, ettei elämä ole aina niin vakavaa.

Valohalaus kaikille

Kuvittelin, että kasvava pimeys ei minua lannista. Muuten vain syön makeaa niin että napa paukkuu ja haaveilen talviunista. Sitten alkoi apatia. Ei huvita, ei innosta, ei kiinnosta.

Ja silti, jostain saan voimaa torjua voimattomuutta. Ehkä se on Torchwoodin 4. kausi Miracle Day, joka on yhtä jaksoa vaille katsottu. Tai sitten Fred Vargasin kirjan ääneen lukeminen iltaisin tai kävellen kuljetut työmatkat.

Tämän päivän pelasti kuitenkin yksi sana, jonka opin Facebookissa.

Valohalaus.

Keskiviikko

Maanantaina odotan viikonloppua.

Tiistaina odotan keskiviikkoa.

Torstain huomaan, että keskiviikko oli jo.

Perjantaina en millään jaksaisi olla töissä.

Lauantaina ja sunnuntaina nautin.

Keskiviikkoa etsimässä.

 

Puhumalla vapaammaksi

Menneisyydestä löytyy meiltä jokaiselta hyvin kipeitä asioita. Kauhuja, joita ei itsekään uskalla tarkastella. Ne kummittelevat mielen syövereissä ja ne saavat käyttäytymään irrationaalisesti. Ne nousevat pintaan mm. humalan itsesäälissä, jolloin niistä alkaa lähes pakonomaisesti puhua.

Mutta menneisyyden kauhuista ei pääse irti puhumalla niistä humalassa. Se on vain tuskassa piehtarointia eikä sellainen vapauta.

Olen itse kokenut, että niiden kanssa voi elää kertomalla ne, vetämällä ne esiin piiloistaan. Vapauttamalla tuskan ja kauhun sanoiksi, totean ne olemassa oleviksi eikä minun tarvitse niitä enää piilotella. Ei itseltäni eikä muilta. Samalla vapaudun piilotteluun ja salailuun liittyvästä häpeästä.

Olen puhunut, itkenyt ja hämmästellyt menneisyyteni kipupisteitä läheisteni ja rakkaitteni kanssa. Terapeuttisia kohtaamisia, ovien avaamisia mielen syövereihin, ei onneksi ole kovin usein. Sellaisen jälkeen tunnen olevani auki raastettu, vereslihalla ja mielen palautuminen normaalitilaan kestää joskus päiviä. Mutta elämä itseni kanssa on sellaisen jälkeen helpompaa.

Matematiikkaa

Kun mikä tahansa luku kerrotaan nollalla, saadaan tuloksesi nolla.

Väite: ”Kun kävelet rappusia pitkin ylös, kulutat viisi kertaa enemmän kaloreita kuin käyttämällä hissiä”. Oletan, että hissin käyttämiseen ei kulu kaloreita lainkaan. Kuinka paljon on siis nolla kertaa viisi?

Luin lukiossa lyhyen matematiikan ja tykkäsin siitä, koska se oli niin helppoa. Ei tarvinnut muuta kuin laskea laskut annettujen kaavojen mukaisesti. Tosielämässä niin ei ilmeisesti voi aina tehdä.

Adeline Whiteoak

Vuosikymmeniä sitten luetut kirjat jatkavat kummittelua mielessäni. Nyt vuorossa on Mazo de la Rochen Jalna-kirjat, jotka luin teininä. Ilmeisesti pidin niistä, sillä kirjahyllystäni löytyy Jalnan perhe. Kirjaostos kesältä 1973.

Itse asiassa Jalna-kirjoista muistan vain yhden asian. Suvun matriarkka Adeline Wihiteoak muistuttaa omaa isoäitiäni voimassaan ja karkeudessaan. Merkittäväksi hänet teki kuitenkin hänen usein toistamansa käsky: ”Äkkiä! Joku! Heti! Suudelkaa minua!”

Eilen oli epäonnistumisen päivä ja huomenna kaikki on paremmin

Tänään elin tunteella.

Minun piti tavata tänään läheinen ja rakas ihminen. Hän kertoi olleensa jo kaupungilla, toista kertaa ei jaksa lähteä. Jonakin toisena päivänä olisin suhtautunut tähän ymmärtäväisesti. Tänään tunsin itseni hylätyksi, mitättömäksi ihmiseksi, jota ei haluta tavata.

Masennuin, lähdin töistä, söin lohturuokaa ja kehitin päänsäryn. Eiköhän näillä selviä uuteen päivään.

Synttärikirja

Minä vanhenen, päivä kerrallaan. Alkuviikosta täytän taas vuosia. Hienoa 52 vuoden ikää juhlimme viikonlopulla. Ihanat ihmiset, musiikkia, iloa, naurua, suolaista ja makeaa syötävää ja kuohuviini tekivät synttäreistäni sen tapahtuman, jonka avulla käyn syksyn pimeyttä vastaan.

Synttärilahjat olivat ihania, odotettuja ja yllättäviä.

Auli Wahlbergin maalauksesta Lentoharjoitus painettu kortti on oivallinen muistutus siitä, että kaikkia vaikeita asioita ei tarvitse yksin opetella tai yksin tehdä. Apua voi pyytää ja sitä annetaan. Omat lentoharjoitukseni pyrin aloittamaan mahdollisimman pian.

Tyttäreltäni sain lahjaksi Synttärikirjan, johon vieraani voivat kirjoittaa nimensä ja terveisensä. Ja johon minä kirjaan illan mittaan kuunnellun musiikin.

Synttärikirjaan liittyi hienoinen epätietoisuus siitä, kenen kirjasta on kyse.

Illan mittaan jokainen vuorollaan esitteli yhden musiikkikappaleen, jonka sitten kuuntelimme ja toisinaan myös katselimme. Synttärisankarina minä aloitin Whon My Generationilla, jonka jälkeen Beatles oli avun tarpeessa.

60-luvulle emme jämähtäneet. Saimme kuulla mm. Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, The Black Eyed Peasin Just Can’t Get Enough, Radioheadin Lotus Flowerin, Jace Everettin Bad Things ja Hijo de la Lunan Montserrat Cabellen esittämänä. Näiden synttäreiden biisit kirjasin Synttärikirjaan, siksi en niitä täällä enempää luettele. Neljä biisiä kultakin vieraalta muodostaa aikamoisen näkymän iltaan ja meihin itseemme.

Päivän sanat

Epävarmuus on viisautta.

Rakastava lempeys on ainut tapa kohdella toista ihmistä. Muunlaisessa ei ole järkeä!

Torchwood, Burana ja Felden

Olen sairaslomalla loppuviikon. Vasen nilkkani kieltäytyi yhteistyöstä ja kaksi päivä nilkutin töissä. Pitkittäinen kipu jomotti ja välillä kipu syöksähti niin, että jalka meni alta. Kysyin lääkäriltä, mikä raajojani oikein vaivaa (edellisellä kerralla sormet) ja lääkäri vastasi jotain epämääräistä viitaten fibromyalgiaan. Se kuulemma altistaa kaikelle tällaiselle.

Lääkkeeksi sain Burana 600:sta ja Felden-geeliä. Toipumiseen uskon auttavan myös Torchwoodin kolme kautta, jotka posti toi maanantaina.

Töissä on niin kiire, että minulla ei olisi aikaa olla sieltä poissa.Ehkä juuri siksi töihin meno tuntuu usein hyvin raskaalta ja ahdistavaltakin. Samanlainen suhde minulla on kotitöihin. Siivoamiseen, tiskaamiseen, ruoanlaittoon, paitsi pyykinpesuun. Minä kun haluaisin vain olla.

Kolme taitoesitystä

Näin tänään kolme taitoesitystä. Ensimmäisessä noin 8-vuotias tyttö ajoi pyörällä kovaa vauhtia. Välillä hän irrotti jalat polkimista. Sehän sujuu. Juju oli kuitenkin käsien ojentaminen sivuille. Kuinka upeasti hän liisikään pyörällään. Kun tyttö tuli kohdalleni, hän väläytti minulle onnellisen ihmisen hymyn.

Toisen taitoesityksen antoi koira. Omistaja päästi koiran irti hihnasta. Koira juoksi ja hyppäsi istumakivelle. Omistaja tuli antoi herkun. Sitten koira juoksi ja hyppäsi toiselle istumakivelle ja omistaja antoi herkkupalan. Ja vielä kolmannen kerran. Koiran riemu ja omistajan ilo säteili pitkään.

Kolmannen taitoesityksen antoivat isä ja poika. He pelasivat sulkapalloa koulun pihalla. Poika ei vielä oikein osannut, isän syötöt eivät osuneet hänen mailaansa. Kunnes lopulta poika sai osuttua sulkapalloon ja lyötyä sen isälleen takaisin. Ilmeisesti sellainen oli vielä harvinaista, sillä se pallo ei osunut isän mailaan.

En tiedä, kuinka kauan tyttö oli harjoitellut ilman käsillä ajoa tai kuinka monta kertaa hän oli kaatunut niin tehdessään. Tai kuinka kauan koira ja omistaja olivat harjoitelleet. Isällä ja pojalla harjoitukset olivat vielä alkuvaiheessa. Jos vain on riittävän paljon tyyniä ilmoja, pojasta (ja isästä) kehittyy taitava sulkiksen pelaaja.

Tunnen olevani etuoikeutettu saatuani nähdä nämä kolme esitystä, joita ei ollut tarkoitettu esitykseksi. Jollain tavalla ne herättivät minut.

Olen elänyt helppoa ja laiskaa elämää, viitsimättä opetella tai oppia uusia taitoja. Tylsääkin tylsempi elämäni saisi uuden taidon opettelemisesta aikamoisen piristysruiskeen. Pitäisi vain keksiä, mitä alkaisin opetella.

Ainakaan valokuvauksen opettelu voisi olla mukavaa. Lähtisin päiväkävelyille, töihin, kauppaan, joka paikkaan, kameran kanssa ja kuvaisin kaikkea mieltäni ja silmääni kiehtovaa.

Ajokorttia minulle ei ole. Ajamisen taidon jätän väliin, mutta kaunista autoa ihailen kyllä sellaisen nähdessäni. Kuvan autoista otin parin vuotta sitten ihmetellessäni niitä Ruoholahden torilla.

Joskus

Joskus tunnen itseni tällaiseksi.

Pienen kirahvin tavoin kurkistan kotoa maailmaan. Se mitä näen, ei ole tärkeää. Paljon tärkeämpää on, että saan katsella maailmaa kotonani.

Viime aikoina olen kulkenut vain kodin, työn ja kaupan väliä. Olen turvallisesti kurkistanut maailmaan pysymällä poissa seikkailuista ja unelmista.

Alkaa kyllästyttää. Olen jumittunut elämäni rutiineihin. Haluaisin jotain muuta. En vain tiedä, mihin ryhtyisin.

Uusi läppäri

Uusi läppäri on ollut käytössäni jo muutaman viikon. Tosin aluksi oli hieman erimielisyyttä siitä, kenen koneesta on kyse.



Oskun tutki laatikon tarkkaan ja testasi sen mukavuuden nukkumispaikkana.

Yllättäen paketin sisältö ei ollut Oskun mielestä lainkaan kiinnostava. Kuka nyt tällaisesta piittaisi?

Minä!

Riittää, kun teen parhaani

Olen hyvin tunnollinen, ahkera ja kunnollinen ihminen. Suorittaja viimeisen päälle. Työhuoneeseeni olen kiinnittänyt lapun "Riittää, kun teen parhaani".

Kunpa se riittäisikin, niin työ- kuin yksityiselämässä. Koen suurta riittämättömyyden tunnetta kummassakin. Se ahdistaa, masentaa, vie voimat ja saa sydämen tykyttämään. Yritän, yritän aivan hemmetisti. Koko ajan tehdä työt paremmin, elää paremmin. Se vaan ei tunnu riittävän.

Lisäksi taloudellinen katastrofini musertaa minut. Tytär päätti, ettei opiskele Oslossa. Hän on nyt kotona lukemassa Suomen kielen pääsykokeisiin ja hakemassa töitä. Oslon kämpästä on silti maksettava vuokra koko irtisanomisajalta, sähköt mukaan lukien. Opintotukea hänellä ei luonnollisesti ole nyt käytössä eikä muitakaan tuloja. Tiedättehän, että alle 25-vuotiaalla on hyvin pitkä karenssiaika ennen kuin työttömyyskorvausta aletaan maksaa.

Elän hyvin säästeliäästi, suorastaan pihisti. En elä ylellisyydessä. En ostele huolettomasti vaatteita. En ole ostanut niitä lainkaan. En käy missään, jossa joutuisin jotain maksamaan. Se ei riitä. Minulla ei ole rahaa tyttären vuokraan. Tietokoneen ostin velaksi. Se ei tainnut olla hyvä ratkaisu.

Taidan olla huonojen ratkaisujen mestari – jälkikäteen ajatellen. Vaikka olen tehnyt kussakin tilanteessa parhaani.

Elämää ilman tietokonetta

Olen ollut yli kaksi viikkoa ilman omaa tietokonetta.
Kannettavani lopetti yhteistyön, ei käynnistynyt, ei saanut virtaa, muuttui mykäksi. Vein sen huoltoon ja toivoin parasta. Kahden viikon päästä huollosta soitettiin: emolevy rikki, uuden voi hankkia ja laittaa tilalle, mutta se maksaa satoja euroja. Sanoin ostavani ennemmin uuden. Kun murehdin rikkinäisen koneen myötä menetetyistä valokuvista, musiikista ja kirjoituksista, huollossa luvattiin tallentaa tiedostot ulkoiselle kovalevylle.

Kävin hakemassa läppärini ja tiedostoni. Maksoin 90 euroa palvelusta, jota en tuntenut saaneeni. Eikös heidän pitänyt korjata koneeni? Petyin vielä lisää huomatessani, ettei ulkoinen kovalevy ole yhteensopiva Windows 7:n kanssa, vaikka se juuri on nyt myynnissä olevien kannettavien käyttöjärjestelmä. Tyttären läppärissä on Vista, ehkä saan sitä kautta tiedostoni käyttöön.

Harmittaa.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka käyttävät tietokonetta vain töissä. Kuulemma siitä saa ihan tarpeekseen, ei sellaista enää kotona jaksa. Minä olen aina rakastanut tietokoneella työskentelyä, ensimmäisestä Macin linuunpöntöstä lähtien 1980-luvun lopulla. Kotiin tultuani koneen avaaminen on ensimmäisiä tekoja ja sen sammuttaminen päivän viimeisiä.

Läppärinmuotoinen aukko elämässäni on tuntunut tylsyytenä ja tekemisen puutteena. Olen kaivannut sitä tekemisen tunnetta, jonka sain juttujen kirjoittamisesta tai vaikka pasianssin pelaamisesta. Olen elänyt epätietoisuudessa, koska en voinut saman tien tarkistaa asioita netistä. Olisin välittömästi halunnut tietää lisää kettukususta, australialaisesta kissan ja rotan risteytykseltä näyttävästä eläimestä. Olisin halunnut tsekata, onko Ariadnea Inceptionissa näytellyt todella sama ihminen, joka näyttelee Junoa (on se sama Ellen Page). Tai maksaa laskuni, tsekata pankkitilini tapahtumat tai ladata Ipodin.

Työkonetta voin käyttää työaikana, mutta ei silloin ehdi blogia kirjoitella eikä omia asioitaan hoitaa. Tämän jutun kirjoitin työkoneella. Halusin kertoa Päiväkävelyllä kävijöille, mistä tauko päivityksissä johtuu.

Jos löydän hyvän, kohtuuhintaisen läppärin viikonlopulla, ostan sen.

Kuvassa läppärini, joka ryökäle meni rikki.

I feel good

Olen onnellinen. Tuntuu todella hyvältä. Kuristava tunne on poissa. Pimeys on poissa. Näen unia pitkästä aikaa. Ne ovat valoisia, värikkäitä ja iloisia unia, joissa on paljon ihmisiä.

Elämä on ihanaa!

Sen kunniaksi James Brown ja I feel good.

Ihme - kymmenen kertaa tai useammin

”Tiedän että tätä ette usko”, aloitti isä, ”mutta enkeleitä on olemassa”. ”Minä jos kuka tiedän sen, sillä ainakin kymmenen kertaa on suojelusenkeli pelastanut henkeni”, hän jatkoi.

”Hei, me tunnetaan sut. Kyllä uskotaan!” ja halusimme isän kertovan vähintään ne kymmenen tarinaa ihmepelastumisistaan. Olimme kuulleet ne monta kertaa, mutta yksittäin, muutaman silloin tällöin.

Isäni syntyi kuolleena tai valekuolleena taitaa olla se oikea termi. Talon vanhin poika ei päästänyt syntyessään ääntä, ei pihausta, ei huutoa eikä karjaisua. Vain hiljaisuus. Hämmentynyttä tilaisuutta oli kestänyt puolisen minuuttia kun kätilö otti lapsen syliinsä jaloista roikottaen ja läpsäsi takapuolelle. Huuto täytti huoneen. Lapsi eli!

Dramaattisen syntymän jälkeen onnettomuudet ja täpärästi pelastumiset seurasivat toisiaan. Ilman suojelusenkeliä hevonen olisi kaatunut päälle, isäni olisi hukkunut kaivoon, järveen ja jäihin. Kuorma-auto olisi ajanut moottoripyörän päälle. Auto-onnettomuuksissa isä selvisi naarmuitta vaikka autot menivät lunastukseen.

Ihmeitä toinen toisensa jälkeen.

Kertomuksensa isäni lopetti: ”Suojelusenkeliäni olen joutunut vaivaamaan usein. Joskus olen ajatellut, että niitä on täytynyt olla useampi kuin yksi. Mutta nyt 78-vuotiaana tuntuu, ettei minulla ole enää jäljellä kovinkaan montaa ihmettä”.

Kuolemanpelko käväisi kuulijoiden mielissä, mutta hävisi saman tien. Ei tässä suvussa kuolla. Olihan esi-isämme niitä harvoja, jotka jäivät eloon Kaarle XII:n sotaretkeltä Norjassa.

Toivon, että ihmeiden luetteleminen ja niistä kertominen helpotti myös isäni tuntemaa kuolemanpelkoa.

Kuumeisia tunnustuksia

Viimeyönä sanoin tyttärelleni etten jaksaa enää pitää itseäni kasassa. Kuume ja kivut olivat vieneet voimani. Elämä oli vienyt voimani. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen, että syksy on rumaa aikaa. Innostukseni, optimismini ja positiivisuuteni ovat jättäneet minut. Ei kiinnosta, ei huvita, ei mikään. Kaikki yrittäminen on turhaa, mitään ei kuitenkaan tapahdu.

En minä enää ajattele tai tunne noin. Olen hieman pessimistisempi kuin tavallisesti tähän aikaan vuodesta, mutta sekin voidaan lukea, ainakin osittain, flunssan syyksi.

Elämässäni on onneksi myös mukavia asioita. Sain Millanilta blogitunnustuksen,

 
johon liittyy velvoite kertoa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustus seitsemälle blogille eteenpäin. Kiitos Millanille, laitan tämän nyt eteenpäin.

Ensin seitsemän blogia:

Burberry Complex
Puutarhatarinoita
Saving people, hunting things
Aikamatkustajan blogi
Jäljen ääni
Astrologian Taika
Toisaalta ja toisaalta II

Seuraan useita hienoja blogeja, mutta nämä seitsemän kuvastavat myös minua, uteliaisuuttani ja kiinnostustani mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jokaista näistä luen ilolla ja innoissani: oivalluksia, uusia ideoita ja tietämystä, optimismia, jännitystä ja elämänmenoa.

Olen huono tunnustamaan yhtään mitään. Olen keskustelussa avoin, salailu ei kuulu ominaisuuksiini. Minulla ei siis ole mitään tunnustettavaa? Tai ehkä tässä ei ole tarkoitus mennä niin syvälle, en tiedä.

Olen optimisti, joka syöksyy välillä epätoivon syövereihin.
Olen ujo ja rohkea.
Olen sosiaalinen erakko.
Olen lukenut nuoruudessani todella paljon. Nykyään luen yhtä teosta useamman viikon, unilukemisena. Vaikka kirja olisi hyvä, nukahdan parin sivun jälkeen.
Musiikki on elämänkumppanini, mutta hyvät tv-sarjat ovat rakastajiani.
Olen hyvä tyyppi.
Tunnen ja koen voimakkaasti.