Neiti Marple Nemesiksenä

Pidän Neiti Marplesta. Hänen hassahtaneesta olemuksestaan ja terävästä, loogisesta älystään. Pidän siitä ulkoisen ja sisäisen olemuksen välisestä ristiriidasta, jota neiti Marple taitavasti hyödyntää selvittäessään murhia.

Usein ajattelen, että Agatha Christien neiti Marple-dekkarit ovat parasta, mitä hän on kirjoittanut. Näistä Lomahotellin murhat (Caribbean Mystery, 1964) on yksi suosikeistani. Syy sihen on mm. tämä kohtaus:

"Minä tässä vain olen", neiti Marple virkkoi. "Tai ehkä minun pitäisi käyttää hieman voimakkaampaa sanaa. Ellen erehdy, kreikkalaiset nimittivät sellaista henkilöä Nemesikseksi, oikeutta valvovaksi jumalattareksi."

Nemesiksellä oli yllään yöasu ja aamutakki, jalassaan tohvelit ja päässään vaaleanpunainen villahuivi.

Yövaatteissaan herra Rafielia herätellyt neiti Marple teki herra Rafieliin suuren vaikutuksen, "Jospa tietäisitte, miltä te näytitte tuona yönä päässänne tuo pörröinen vaaleanpunainen villahuivi, kun seisoitte siinä ja sanoitte olevanne Nemesis."

Agatha Christie jatkoi Nemesis-teemalla kirjassa Neiti Marple koston jumalalttarena (Nemesis, 1971). Siinä herra Rafiel määrää testamentissaan neiti Marplelle 20 000 puntaa sillä edellytyksellä, että neiti Marple vielä kerran toimisi Nemesiksenä.

Tosin herra Rafiel ei sano suoraan, mitä haluaa neiti Marplen tekevän. Rikos on toki ratkaistava, mutta mikä rikos? Herra Rafielin luottamus neiti Marplen kykyihin oli ollut niin suuri, että hän oli ennen kuolemaansa varannut neiti Marplelle paikan Ison-Britannian Kuuluisia Taloja ja Puutarhoja -kiertomatkalle.

Hämmentyneenä neiti Marple tarttuu tehtävään. Hän havainnoi, keskustelee ja tekee muistiinpanoja. Silti kirjaa pitkään kuvaava virke löytyy sivulta 62: "Surullisesti hänelle valkeni ettei mikään ollut ratkennut."

Kirjan nimi johtaa harhaan, sillä neiti Marple ei ole kirjassa koston jumalatar eikä hän hae kostoa. Neiti Marplen tehtävänä on toimia samanlaisena oikeutta valvovana jumalattarena kuin Lomahotellin murhissa, Hän ratkaisee vanhat ja uudet rikokset. Oikeus toteutuu ja vääryys korjataan.

Kirjan lopussa asiaa seuranneet henkilöt luonnehtivat neiti Marplea seuraavasti:
"Niin lempeä - ja niin häikäilemätön,"
"Pelottavin nainen mitä olen tavannut."

Sellaisia jumalattaret saattavat olla.

Salaperäiset rukiinjyvät ja Viiden pennin laulu

Agatha Christie upotti kirjoihinsa lastenloruja ja sitaatteja mm. Shakespearen näytelmistä. Hänen teostensa nimetkin ovat toisinaan lastenloruista, kuten esim. Viisi pientä possua (Five little pigs) tai kirjallisuussitaatista, kuten esim. Tuijottava katse  (The mirror crack'd from side to side).

Agatha Christien dekkarissa Salaperäiset rukiinjyvät murhataan kolme ihmistä lyhyen ajan sisällä. Herra Rex Fortescue toimistossaan, vaimonsa Adele Fortescue kello viiden teellä olohuoneessaan ja heidän nuorempi sisäkkönsä Gladys Martin ripustaessaan pyykkiä.

Tarkastaja Neeleä hämmentävät tapaukseen liittyvät omituiset yksityiskohdat. Herra Fortescuen takin tasku oli täynnä rukiinjyviä. Gladysin nenä oli puristettu pyykkipojalla. Piirakan täyte oli vaihdettu kuolleisiin rastaisiin.

Neiti Marplen mieleen murhat tuovat lastenlorun ja hän huomauttaa olevansa Hanhiemon kasvattama. "Ajattelin tietysti lastenlorua. Kuningas konttorissaan, kuningatar vierashuoneessa ja tyttö vaatteita levittämässä," toteaa neit Marple.

Salaperäisissä rukiinjyvissä loru menee näin: 

Viidestä pennistä laulun laulan, taskuntäydestä ruista.

Viisitoista rastasta piirakkaan pantiin linnanpihan puista.

Syömään kun sitten ryhdyttiin, ne alkoivat lauleskella.

Eikös ollut sukkela herkku kuninkaan lautasella?

Konttorissaan kuningas rahojaan laski ja huoli.

Vierashuoneessa kuningatar hunajaa leivälle vuoli.

Pikkupiika se tarhaan meni vaatteita levittelemään.

Silloin tuli se pikkuinen lintu ja nokkasi häntä nenään.

Olin utelias ja hain hyllystäni Hanhiemon iloisen lippaan. Siinä Kirsi Kunnas riimittelee Killingin laulun näin:

Tää laulu maksaa killingin

                ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

                linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin.

                Ne lauloi herkkusuista,

ne mustat linnut lauloi niin,

                kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

                ja oli huolissaan.

Ja kuningatar hunajaa

                maisteli nojatuolissaan.

Ja piika takapihalla

                pyykkinsä koriin koppasi,

ja silloin rastas viimeinen

                häneltä nenän noppasi.

Todella absurdia. Ei ihme, että loru jää lapsen mieleen pyörimään niin, että se muistuu neiti Marplen mieleen vuosikymmenien jälkeen.

Murhat eivät ratkea lorun avulla, mutta se auttaa neiti Marplea jäsentämään tehtyjä murhia. Ja murhaajalle - loru on vain kiva kulissi.

Salaperäiset rukiinjyvät (A pocket full of rye, 1953). Suomentanut Eila Pennanen.

Melkein kaikki Christiet

Syyskuu on ollut Agatha Christie -kokoelmalleni ihanaa aikaa.

Lomalta töihin palattauani kollegani - Christie-hovihankkijani - kertoi saaneensa minulle Kirstun arvoituksen. Jopa niin, että sain valita kovakantisen ja pokkarin välillä. Päätin ostaa ne molemmat.

Kun iloitsin Kirstun arvoituksesta Facebookissa, toinen kollegani ilmoitti, että häneltä liikenisi minulle Poirotin varhaiset jutut. Ihana Jaana!

Ja tänään sain syntymäpäivälahjaksi Salomonin tuomion. Sopivasti, sillä Kirstun arvoituksen olen jo lukenut ja viime yönä luin loppuun Poirotin varhaiset jutut.

Näiden kolmen jälkeen Agatha Christie kokolemastani puuttuvat enää nämä kolme kirjaa:

Herra Quin esittäytyy : 12 rikoskertomusta

Puolustuksella on puheenvuoro

Toinen kutsu : seitsemän kertomusta

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä

Michael Crichtonin Herrasmiesryöstäjä (The Great Train Robbery) vuodelta 1975 on merkillinen kirja. Periaatteessa se kertoo dokumentinomaisesti vuonna 1855 tapahtuneesa junaryöstöstä. Elettiin Krimin sodan aikaa ja junassa kuljetettiin Krimillä olevien sotilaiden palkkarahat - kultaharkkoina.

Itse ryöstön kuvaus on lyhyt, sillä kirja keskittyy edeltäviin, hyvin huolellisiin valmisteluihin. Rikoksen aivot, herrasmies Edward Pierce saa kuitenkin todeta, että hyvin suunniteltu on vasta puoliksi tehty. Yllättävät takapakit sotkevat ja muuttavat suunnitelmia jopa ryöstöpäivänä. Nopeat ratkaisut ja kyky improvisoida tuottavat kuitenkin tuloksen: kultaharkot saadaan ryöstetyksi.

Tarina jatkuu vielä ryöstön jälkeen, mutta enpä kerro kaikkia.

Tarinan lisäksi kirjassa on runsaasti (melkein enmmän kuin itse tarinaa) viktoriaanisen englannin kuvausta. Crichtonin tavoitteena on saada lukija ymmärtämään aikakauden tapoja, ajattelua ja maailmankuvaa. Uskon, että Crichtonin antama kuva naisen asemasta, koiratappeluista, kaksinaismoraalista, tekopyhyydestä, prostituutiosta, rikollisuudesta, vankiloista ja oikeuslaitoksesta vastaa nykyisinkin tutkimuksen antamaa kuvaa viktriaanisesta englannista.

Minua nämä historialliset kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin itse tarina, varsinkin kun tarinan lopputulokseen viitataan alusta lähtien. Onneksi Crichon oli malttanut jättää yhden yllätyksen kirjan loppuun.

Michael Crichton on ohjannut samannimisen elokuvan, jossa hän on ollut myös käsikirjoittajana ja joka pohjautuu tähän kirjaan.

Ai miksikö luin kirjan, vaikka se ei maailman sadanneksi paras ollutkaan? Koska Michael Crichton on kirjoittanut kirjat Dinosauruspuisto ja Kadonnut maailma. Ne ovat huomattavasti Herrasmiesryöstäjää parempia kirjoja kriittisyydessään, absurdiudessaan ja tietenkin, koska niissä on dinosauruksia.

28/100: Ruotsalainen dekkari

Helene Turstenin Murskattu tanghevonen oli ensimmäinen ruotsalaisdekkari sitten 70-luvulla luettujen Maria Langin dekkareiden.

Murskatun tanghevosen valitsin Kampin kierrätyshyllyn kirjoista kiinnostavan nimen vuoski. Arvelin, että kirja on dekkari, mutta en arvannut Helene Turstenia ruotsalaiseksi. Muitakaan etukäteistieoja minulla ei kirjasta ollut, koska en lue takakansitekstejä.

Yhden ruotsalaisdekkarin lukeneena en julista nyt tuntevani ne kaikki ja tietäväni kaiken ruotsalaisista dekkareista. Lukiessani mietin, tällaisiäkö ne ovat vai kuuluuko vain Murskatun tanghevosen ominaisuuksiin käsiteltävien asioiden laaja kirjo:

Holokausti, skinheadit, huumekauppa, Helvetin enkelit, murrosikäisten kaksostytärten kasvatus, seksuaalinen häirintä, ju-jutsu ja tietenkin aids, seksi ja raha. Ja suomalaiset.

"Vain suomalaiset osaavat siivota."
"Arja oli kaunis hyvin tyypillisellä suomalaisella tavalla. Hänellä oli paksut vaaleat, olkapäille ulottuvat hiukset, suuret kirkkaansiniset silmät ja leveä suu jossa oli tasaisen kauniit hampaat."

Kirja alkaa Göteborgissa marraskuisena iltana puoli kuudelta, kun mies putoaa parvekkeelta ja kuolee.

Joulukalenterin 7. luukku: Rei Shimura

"Minun täytyy selvittää eräs ilmennyt seikka, minä sanoin."

Rei Shimura on Japanissa asuva englannin opettaja/antiikkikauppias, joka ratkaisee kohdalleen tulevia rikoksia. Selvittäessään ilmenneitä seikkoja Rei Shimura on impulsiivinen, jopa holtiton ja saattaa itsensä siten vaarallisiin tilanteisiin. Hän on myös intuitiivinen ja itsepintainen, jopa jankkaava silloin kun muut eivät usko Rein tavoin jonkin yksityiskohdan tärkeydestä.

Toissakesänä ostin kirpparilta Sujata Masseyn Rei Shimura ja zen-temppelein arvoituksen. Olin toki lukenut kirjan, tiesin mitä ostin. Kevyttä luettavaa, joka tarjoaa illalle ennen nukahtamista keinon olla ajattelematta ja murehtimatta mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa.

Viime kesänä sain päähäni kerätä kaikki ilmestyneet Rei Shimurat. Onneksi kirjoja liikkui paljon kirppareilla ja divareissa. Intoni taisi loppua kesken, sillä yhdeksästä julkaistusta Rei Shimurasta minulla on kahdeksan. Rei Shimuran ensimmäinen tapaus puuttuu.

Kahdeksan yhdeksästä

Eniten pidän sarjan toiseksi viimeisestä kirjasta Rei Shimura yakuzan jäljillä (Girl in a Box, 2006,). Siitä on myös päivän toinen sitaatti:

"Kuinka monta vakoojaa tarvitaan rakastumiseen?"







Rei Shimura on 'gaijin' japanaliaisttain nähtynä: ulkomaalainen, jolla on USA:n passi ja amerikkalainen äiti. Japanilainen isä ei tätä luokittelua muuta eikä Rein japanilainen ulkoinen olemus. Ehkä tämän vuoksi kirjat vaikuttavat toisinaan japanilaisen kulttuurin esittelyltä: tältä Japani voisi näyttää ja tuntua, jos siellä asuisi, osaisi kieltä ja jos siellä asuisi mukava japanilainen sukulaisperhe. Esittely tehdään hyvin ja kirjat luettuaan tuntuu siltä, kuin oikeasti tietäisi Japanista jotain.

Vain Rei Shimura ja helmenkalastaja sekä Rei Shimura Havaijilla eivät sijoitu kokonaan tai joiltain osin Japaniin.

Joulukalenterin 5. luukku: Sherlock Holmes ja tohtori Watson

Maailman paras yksityisetsivä Sherlock Holmes on minulle kuten monelle muullekin tutumpi tv-sarjojen ja elokuvien kautta. Jeremy Brett oli upea Sherlock ja Benedict Cumberbatch on suorastaan loistava Sherlock.

Kirjoista ja lyhyistä kertomuksista minulle tutuin on Baskervillen koira. Baskervillen koira  ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Strand Magazinessa vuosina 1901–1902 ja se sijoittuu ajallisesti syksyyn 1888.

Hyllyssäni olevassa kirjassa lukee näin: "8.8.1972. Itse ostamani lahja itselleni ensimmäisillä palkkarahoilla, jotka tienasin rapanevalla. Päivi Erkkilä."

Sherlock on tottunut tarkkailemaan muita ihmisiä, mutta Baskervillen koirassa hän itse joutuu James Mortimerin tarkastelun kohteeksi.
"Suokaa anteeksi, herra Holmes, teidän ulkomuotonne on tavattoman mielenkiintoinen. En olisi odottanut, että olette noin selvästi pitkäkalloista tyyppiä ja että otsaluunne on noin voimakkaasti kehittynyt."

Mitäpä olisi Sherlock Holmes ilman John Watsonia! Sherlock sanoo Watsonille:
"Muutamat ihmiset, jotka eivät itse ole neroja, voivat huomattavalla tavalla toimia nerojen innoittajina. Minun on tunnustettava, hyvä ystävä, että minä olen sinulle hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa."

ja vähän myöhemmin
"Kun sanoin sinun innoittavan minua, tarkoitin rehellisesti puhuen sitä, että nimenomaan sinun virheesi ovat silloin tällöin opastaneet minut oikealle tolalle."
Samasta syystä Hercule Poirot kaipaa ystäväänsä kapteeni Hastingsia.

Sherlock Holmes on kiintynyt Watsoniin. Lähettäessään Watsonin Devonshireen Henry Baskervillen turvaksi Holmes sanoo:
"Mutta olen vähän huolissani.
- Miksi niin?
- Sinun lähtösi takia. Tämä on ikävä ja vaarallinen juttu, Watson. Kuta enemmän asiaa ajttelen, sitä vähemmän siitä pidän. Niin, hyvä veli, naura sinä vain, mutta olen iloinen, jos saan sinut takaisin Baker Streetin varrelle."

Joulukalenterin 3. luukku: Neiti Maple ja muut

Kolmannen luukun kirja on yhteistyön ylistys. Älykkäinkään salapoliisi ei pärjää ilman tukijoukkoja!

Leonie Swannin teos Murha laitumella alkaa, kun lampaat löytävät lammaspaimenensa Geoge Glennin kuolleena. Lampaat ovat ymmällään.

"Sir Ritchfield katsoi ihmeissään. "Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli." Ritchfieldiä kylmäsi.
"Ja mistähän se lapio on peräisin?"
"Joku tökkäsi sen häneen." Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta ongelmaa kohtaan. 
"Se on voinut olla ihminen - tai erittäin suuri apina." Othello oli viettänyt hyvin järisyttävän nuoruuden Dublinin eläintarhassa, johon se muisti viitata aina tilaisuuden tullen.
"Ihminen." Maple nyökkäsi tyytyväisenä. Epäiltyjen määrä väheni nopeasti. "Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse."

Tutkintaa johtaa neiti Maple, joka oli koko Glennkillin viisain lammas, saattoipa olla jopa maailman viisain lammas. Rikoksen ratkaisemiseen tarvitaan kuitenkin koko lauman hoksottimet ja uskallus. Jokainen lammas auttaa omalla yksilöllisellä tavallaan. Mopple the Whale muistaa kaiken, Maude ylpeilee hajuaistillaan, musta Othello tuntee sirkuksen, sarvekas Zora on syvämietteinen, Cloud villava, johtajapässi sir Ritchfield on lähes sokea ja veljensä Melmoth on nähnyt maailmaa.

Vakoilemalla ihmisiä, tekemällä uhkarohkeita retkiä läheiseen kylään, käyttäytymällä luonnollisesti ja pohtimalla yhdessä selville saatuja tietoja lampaat selvittävät murhaajan. Paljon vaikeampaa on saada ihmiset ymmärtämään asia. Sen tähden lampaat osallistuvat Smartest-Sheep-of Glennkill-Contestiin ja näyttelevät paimenensa murhan. Vain yksi ihminen ymmärtää lampaiden esityksen.

Joulukalenterin 2. luukku: Neiti Marple, ikuisesti!

Agatha Christien neiti Jane Marple on minusta suurenmoinen salapoliisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuka uskoo taitavaksi salapoliisiksi valkotukkaista vanhaa neitiä, joka neuloo vauvalle nuttua ja hoitaa intohimoisesti puutarhaansa?

Neiti Marplen ensiesiintyminen on teoksessa Murha maalaiskylässä (1930). Ensimmäiset kommentit Neiti Marplesta eivät ole kovin mairittelevia:

" - Ruova Price Ridley, neiti Wetherby, neiti Hartnell ja tuo kaamea neiti Marple.
- Minä oikeastaan pidän neiti Marplesta, sanoin minä. - Hänellä on huumorintajua.
- Hän on kylän pahin kissa, sanoi Griselda. - Ja hän tietää aina kaiken mitä tapahtuu - ja tekee siitä pahimmat mahdolliset johtopäätökset."

"Neiti Marple on valkotukkainen vanha neiti jolla on lempeä vetoava käytös - neiti Wetherby on sekoitus happamuutta ja tunteenpurkauksia. Heistä kahdesta neiti Marple on paljon vaarallisempi."

Terävä-älyinen neiti Marple näkee kaiken. Lörpöttelemällä ja juoruilemalla hän myös kuulee suurimman osan ihmisten asioista. Hän vertailee intuitiivisesti kuulemansa ja näkemänsä pitkän elämnsä aikana kuulemaansa ja näkemäänsä - ja selvittää rikoksen!

Neiti Marple viihtyy hyvin kodissaan St. Mary Meadin kylässä. Hän ei ole kovin rikas eikä hän matkustele kovin laajsti. Hänen veljenpoikansa, menestyvä kirjailija Raymond West, antaa Jane-tädilleen mahdollisuuden nähdä muutakin kuin St. Mary Meadin. Raymond tarjoaa neiti Marplelle mm. matkan Karibian merelle (Lomahotellin murhat, 1965) ja mahdollisuuden palata laspsuuden muistoihin (Bertramin hotellissa, 1967). Ympäri Englantia on joku tuttu, jonka luokse voi mennä tutkimaan murhaa. Sillä neiti Marplella on tylsää ilman ratkottavaa rikosta!

Viimeinen teos, jossa neiti Marple esiintyy, on Neiti Marplen viimeinen juttu (1977). Siinä neiti Marple esittely on huomattavan ystävällinen.

"Neiti Marple oli viehättävä vanhus. Hän oli pitkä ja laiha; hänellä oli punertavat posket, siniset silmät ja ystävällinen, hieman touhukas käytös. Hänen sinisissä silmissään oli usein pieni iloinen pilke."

Neiti Marple jatkaa vanhan neidin elämäänsä myös viimeisen juttunsa jälkeen. Tarinaa hänen kuolemastaan ei ole. Kuolematon neiti Marple!

Joulukalenterin 1. luukku: Hercule Poirot

Minua houkuttelee ajatus joulukalenterista, jossa on vain Agatha Christie -sitaatteja. Agatha Christien laajassa tuotannossa riittäisi kyllä siteerattavaa vaikka jokaiselle joulukalenterin päivälle ja vähän enempäänkin. En sellaista kuitenkaan lupaa, sillä kirjojen maailmaan mahtuu niin paljon muutakin.

Joulukalenterimateriaalia

Päivän sitaatti on Agtaha Christien ensimmäisestä julkaistusta kirjasta Stylesin tapaus (1920). Siinä Christie esittelee Hercule Poirotin. Sitaatti on pitkä.

"Poirot oli merkillisen näköinen pikku mies. Hän ei ollut juuri sataakuuttakymmentä senttiä pitempi, mutta hän oli varsin ryhdikäs ja esiintymiseltään arvokas. Hänen päänsä oli täsmälleen munan mutoinen ja se oli aina hieman kallellaan. Hänen viiksensä olivat hyvin jäykät ja sotilaalliset. Hänen asunsa oli miltei uskomattoman huoliteltu; tomuhiukkanen olisi varmaan tuottanut hänelle suurempaa tuskaa kuin luodinreikä. Ikäväkseni huomasin että hän ontui nyt melko pahasti. Tämä merkillinen, keikarimainen pikku mies oli aikanaan ollut Belgian poliisivoimian suurimpia ylpeyksiä. Hänen salapoliisinvainunsa oli ainutlaatuinen, ja hän oli saavuttanut useita suurvoittoja selvittäessään aikansa ongelmallisimpia rikostapauksia."

Myöhemmin Agatha Christien tapa kuvata Hercule Poirotia muuttuu. Poirotin turhamaisuus, itserakkaus ja halu esiintyä esitetään liioitellen, kuten esim. kirjassa Rouva McGinty on kuollut (1951).

"Minä olen Hercule Poirot. Minä olen suuri, ainutlaatuinen Hercule Poirot. Ja minä, Hercule Poirot, en ole tyytyväinen McGinty-jutun tuomioon. Minulla, Hercule Poirotilla, on hyvin terävä aavistus siitä mitä todella tapahtui."

Teoksessa Rouva McGinty on kuollut Christie kohtelee Poirotia suorastaan julmasti. Poirot joutuu asumaan matkustajakodissa, jossa siisteys ja järjestys loistavat poissaolollaan eikä ruokakaan vastaa Poirotin makumieltymyksiä. Myös talon vetoisuus ja mutaiset kadut saavat Poirotin epätoivoon ja hän alkaa jopa epäillä itseään.


Christie kyllästyi Poirotiin ja kirjoitti 1940-luvun alussa Esiripun, joka on Poirotin viimeinen tapaus. Käsikirjoitus laitettiin kuitenkin kassakaappiin ja Esirippu julkaistiin vasta vuonna 1975.

------------------
Tänä vuonna joulukalenterissa tuttuun tapaan hyviä kirjoja ja sitaatteja. Julkaisen joulukalenteria lähes päivittäin jouluaattoon asti.

Ensimmäiset ja vanhimmat

Agatha Christie -kokoelmassani on kaksi ensimmäistä teosta ja kolme vanhinta teosta - näkökulmasta riippuen.

Ensimmäisen Agatha Christieni hankin kesällä 1988. Muistan ihmetelleeni kirjaa ostaessani: "Ostanko todella Christietä? Eihän kukaan itseään kunnioittava lukija lue aikuisena Christietä!" Silti tuntui hyvin tärkeältä saada kirja omaksi ja lukea se mahdollisimman pian.

Neiti Marplen viimeinen juttu oli parikymmentä vuotta kirjahyllyni ainut Christie.

Neiti Marplen viimeinen juttu (Sleeping Murder, 1976)

Kun sitten aloin kerätä tosissani Christien dekkareita, ostin mitä vastaan tuli. Kirppareilta, antikvaareista, kirjamessuilta. Enimmäkseen käytettyjä, vanhoja kirjoja.

Kirjojen ilmestymisjärjestys alkoi kiinnostaa siinä vaiheessa kun huomasin viittauksia aikaisempinn teoksiin. Laadin perusteellisen luettelon Christien suomennetuista kirjoista eri nimivaihtoehtoineen unohtamatta alkuperäisiä nimiä ja julkaisuvuotta.

Ensimmäisenä listassa komeili Stylesin tapaus. Odotin jännityksellä hetkeä, jolloin se tulisi minua vastaan ja voisin sen ostaa. Merkittävä teos muutenkin tämä Stylesin tapaus, sillä jo siinä tulevat tutuiksi Hercule Poirot ja kapteeni Hastings.

Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles, 1920) kirjamessuilta vuonna 2009

Lapsena ihailin kovasti naapurin kirjahyllyä, jossa Riksin sarjassa ilmestyneet Agatha Christiet komeilivat. Niinpä luulin, että painovuodeltaan vanhin Christieni on Riksin sarjassa ilmestynyt Lentävä kuolema, Riksin sarja kun taitaa olla vanhempi sarja kuin SAPO. Harmi vain, hyllyssäni oleva Lentävä kuolema on toinen painos vuodelta 1959.

Lentävä kuolema (Death in the Clouds, 1935)

Kokoelmani painovuodeltaan vanhin on kuitenkin Mykkä todistaja vuodelta 1953. Sen ostin vuoden 2011 kirjamessuilta.

Mykkä todistaja (Dumb witness, 1937)

Olen loman aikana kuvannut Christie-kokoelmani. Sen innoittamna saattaa tulla muutama Christie-juttu lisää. Muun muassa kirjoista, joita en muista edes lukeneeni!

Ei takkaa, ei tupaa

Jos Ei takkaa, ei tupaa (Sans feu ni lieu, 1997) olisi ollut ensimmäin lukemani kirja Fred Vargasilta, en tiedä, olisinko ihastunut häneen kirjailijana.

Aloin lukea Fred Vargasin kirjoja väärästä päästä. Ensimmäinen lukemani oli Jalattomat, elottomat ja se oli huikea. Jännittävä, hauska, yllättävä, monipuolinen, hämmentävä, pelottava ja kammottava. Ja ehdottomasti upea ja nautittava lukukokemus. Sen jälkeen luin Vargasia sitä mukaa kuin hänen tuotantoonsa törmäsin kirjastoissa, kirjakaupoissa tai divareissa. Komisario Adamasberg murharyhmineen valloitti minut täysin. Fred Vargas ja komisario Adamsberg on innostanut minua kolmen blogijutun verran.

Yli vuosi sitten tutustuin Vargasin varhaisempaan tuotantoon ja evankelistoihin kirjassa Pystyyn, kuolleet! Mielenkiintoinen, joo. Tuttua Vargasia, joo. Mutta ei parasta mahdollista.

Ei takkaa, ei tupaa -kirjaan oli vaikea suhtautua. Evankelistat ovat mukana tarinassa, sivuhenkilöinä. Päähenkilö on eläkkeellä oleva sisäministeriön rikostutkija Louis Kehweiler. Hänen hahmonsa on lähellä Adamsbergiä mutta ei aivan. Ja koska vertailin tätä kirjaa koko ajan myöhempään tuotantoon, en osannut tästä nauttia.

Kuinka todistaa ilmeisen syyllisen syyttömyys tilanteessa, jossa poliisikaan ei tutki muita vaihtoehtoja, on yksi dekkarien peruskysymys. Oikea murhaaja pitää toki löytää ja syylliseksi epäilty piilottaa siihen asti. Asetelma on perinteinen, mutta Vargasin totetus on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Paljon Vargasia lukeneena tunnistin syyllisen heti ensi esittelyssä. Lukiessani sainkin sitten jännittää, kuinka juuri tämän henkilön syyllisyyteen päädytään.

Vargasin henkilöhahmot eivät tässäkään kirjassa ole keskivertoihmisiä. Haitaria soittava Clément kuvataan älyltään vajaaksi. Marthe on Pariisin vanhin huora. Talorähjässä asuvat kolme historiantutkijaa ja eläkkeellä oleva komisario tulivat tutuiksi jo Pystyyn, kuolleet! -kirjassa. Siinä toki paljon eläväisempinä ja kukin omalla persoonallisuudellaan erottuvina.

Jos Ei takkaa, ei tupaa olisi ollut ensimmäinen lukemani Fred Vargas, olisin todennäköisesti laittanut nimen muistiin ajatuksella tältä kirjailijalta kannattaa varmaan lukea muutakin.

Suomen Dekkariseura myönsi Vargasille Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008. Sinä vuonna ilmestyi suomennettuna Ikimetsän sydän (Dans les bois éternels, 2006).

Huhtikuussa luetut

Kummallista, miten vaikeaa on muistaa, mitä huhtikuussa luin. Joskus päätin, että otan kuvan jokaisesta lukemastani kirjasta, jotta muistaisin, mutta enpä ole sitä viime aikoina tehnyt.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Muistan kuitenkin, että sain huhtikuun alkupuolella luettua Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Tämä oli kolmas kerta, kun olin Mikael Karvajalan matkassa. Edellisestä lukukerrasta on lähes 24 vuotta. Muistin kirjasta jotain ja senkin enimmäkseen väärin. Yllätyin, kuinka synkkä, raaka ja julma vuonna 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka on. Tukholman verilöyly marraskuussa 1520, noitaoikeudenkäynti, talonpoikaissodat Saksassa ja Rooman hävitys osoittivat vääjämättömästi, kuinka pettynyt Waltari oli ihmisen kykyyn olla hyvä.

Itse Mikael Karvajalka ajelehti tilanteesta toiseen ajopuun lailla kokemattomuuttaan, nuoruuttaan ja hölmöyttään. Anttia Mikael pitää tyhmänä ja yksinkertaisena ja kohtelee siksi tätä yliolkaisesti ja välinpitämättömästi. Barbaraa Mikael rakastaa, mutta tajuaa myöhemmin olleensa lumouksen vallassa. (Mikä typerys, rakkaus on lumousta, ei sen ymmärtämiseksi tarvita noitaoikeudenkäyntiä). Vilpittömimmin Mikael rakastaa koiraansa.

En mennyt kirjastoon lainaamaan jatko-osaa Mikael Hakim, jonka olen lukenut ainakin kerran aikaisemmin. Minulla oli kiire lukea kirjahyllyni uudet Agatha Christiet.

Agatha Christie ja salaliitot

Salaperäisestä matkustajasta kirjoitin aikasemmin. Sen lisäksi luin Kohtalon portin, Määränpää tuntemattoman ja Poirotin lyhyet jutut. Minulla ei ole tapana lukea kirjoista etukäteen mitään. Haluan yllättyä, ottaa kirjan vastaan suoraan ilman ennakkokäsityksiä.

Salaperäinen matkustaja (1970, suom. 1989), Määränpää tuntematon (1954, suom. 1986) ja Kohtalon portti (1973, suom. 1983) eivät oikeastaan ole dekkareita vaan thrillereitä, joissa pahuutta edustaa maailmanvaltaan pyrkivä ja tapahtumia ohjaileva salaliitto. Kohtalon portti on lähimpänä dekkaria ja näistä kevyin. Siinä Tommy ja Tuppence ratkovat tyylillään, mitä tapahtui kauan sitten talossa, jonka he olivat ostaneet eläkepäivinään.

Kohtalon portissa on joitakin samoja henkilöitä kuin Salaperäisessä matkustajassa. Tämä hämmensi minua. Tuntui kuin Christie olisi halunnut vakuuttaa lukijansa pahojen salaliittojen olemassaolosta. Ei vakuuttanut minua.

Poirotin lyhyet jutut (1945, suom. 1995) olivat liian lyhyitä .Nopeasti kerrottuja tarinoita, jotka eivät jääneet mieleen. Sitäpaitsi, minulla oli taas kiire tarttua seuraavaan kirjaan.

Olin lukenut Ruusun nimi -blogista innostavan jutun Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa. Viimeiset sivut ja sanat luin vappaupäivänä, mutta kai sen voi laskea huhtikuussa luetuksi. Kimpassa on lämminhenkinen kirja Philibertistä, Camillesta, Franckistä ja Paulettesta, jotka asuvat Philibertin aristokraattisuvun omistamassa asunnossa.

Anna Gavalda: Kimpassa

Toukokuussa on tarkoitus lukea lisää Christietä. Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa on myös listalla. Lisäksi aion tutustua itselleni uuteen kirjailijaan Peter Straubiin.

Joulukalenteri, osa 6: maanantai

Tänään oli viimeinen maanantai töissä tänä vuonna. Sen kunniaksi sitaatti Mika Waltarilta. Komisario Palmun erehdyksessä Waltari kirjoittaa lakonisesti maanantaista:

Oli syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi.
Oli syksyinen maanantaiaamu, Ja tarkoitan täysin, mitä sanon.

Listerdalen arvoitus

Luin Agatha Christien novellikokoelmaa Listerdalen arvoitus: kaksitoista kertomusta (Listerdale Mystery, 1934) hymy huulillani. Tarinat haaveista ja niiden toteutumisesta ovat lempeitä. Novellien henkilöt unelmoivat mm. hyvästä asunnosta, tyttöystävän huomiosta, kostosta, rahasta ja työpaikasta. Hyvän onnen osuessa kohdalle unelmat käyvät toteen vaikkakin unelman eläminen on useimmissa novelleissa lyhytaikaista.

Arkeen palaa kuitenkin muuttunut mies/nainen. Tyttöystävältään salaa kalliin auton ostanut Edward Robinson ei seikkailunsa jälkeen enää tee kuten tyttöystävä käskee. Hetken suuri omaisuus antaa omanarvontunteen, jota ei voi olla huomaamatta. Onnellisia tarinoita, joissa käy hyvin, vaikka hyvä onni olisikin ollut vain harhaa.

Mutta eivät kaikki novellit ole onnellisia. Satakielimaja on tunnelmaltaan hitchcockmainen ja huikea tarina pikaisesti solmitun avioliiton luottamuspulasta. Onnettomuus on ennalta-arvattava kertomus eläkkeellä olevan komisario Evansin nokkelasta huomiosta. Kokoelman päättävässä Joutsenlaulussa kuuluisa oopperadiiva toteuttaa vuosikymmenten haaveensa. Nämä kolme ovat enemmän rikoksen kuningattarelle ominaisia ja ehkä siksi mukana kokoelmassa.

Yllätyin kovasti aloittaessani Ruhtinaan smaragdi –novellin lukemisen. Päähenkilön nimi on James Bond. Hän on nössö nuorimies, joka ei osaa pitää tyttöystävän kiinnostusta yllä. Wikipedia kertoo Ian Flemingin nimenneen päähenkilönsä lintutieteilijä James Bondin mukaan. Mutta kuka tietää.

Listerdalen arvoitus on hauskasti kirjoitettua kevyttä iltaluettavaa. 

Vimeinenkin kirjamessuostos on nyt luettu.

Neiti Marple, Abner-setä ja Boccaccio

Luettuani Agatha Christien kirjaa Kolmetoista (The Thirteen Problems, 1932) muutaman sivun alkoi mielessäni väikkyä Boccaccion Decamerone. Kummassakin yhteen kerääntyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita ja kummankin teoksen nimi perustuu numeroon.

Siihen ne yhteneväisyydet loppuivatkin.

Christien kirjassa yhteen kerääntynyt seurue perustaa Tiistaikerhon. Joka tiistai seurueen yksi jäsen kertoo arvoituksen tai ongelman, mutta jättää ratkaisun kertomatta. Muut yrittävät kerrotun tarinan ja tekemiensä kysymysten perusteella ratkaista ongelman. Lopuksi arvoituksen esittäjä kertoo ratkaisun. Yllättäen neiti Marple onnistuu ratkaisemaan jokaisen arvoituksen, vaikka aluksi häntä ei edes laskettu Tiistaikerhoon mukaan.

Arvoitukset ovat oivallisia ja älyä kiehtovia. Monen arvoituksen kohdalla tunsin lukevani lähes parasta Christietä. Silti luettuani kirjan olin vähän että höh. Neiti Marplen hämmästyttävä kyky ratkaista ongelmat alkoi tuntua liioittelulta ja tulipa mieleeni myös deus ex machina -ilmiö. Pidän paljon neiti Marplesta, hän on ihastuttava hahmo. Silti ratkaisun löytäminen aina jostain irralliselta vaikuttavasta asiasta alkoi tuntua uskomattomalta.

Tiistaikerhossa oli vain kuusi jäsentä. Kuuden tarinan jälkeen vaihtuu seurue. Heitä on kuusi ja he kertovat arvoitukset yhden illan aikana. Ja viimeinen arvoitus on irrallinen, ratkaisijoina neiti Marple ja sir Henry. Rakenteen rikkoutuminen häiritsi minua teosta lukiessani, koska olin rinnastanut Kolmetoista mielessäni Decameroneen.

Vertailu on Chriestietä kohtaan epäreilu. Kolmetoista on mainio novellikokoelma, mutta ei se Decameronen veroinen ole.

Reilumpi vertailukohde on Melville Davisson Postin kokoelma Oli synkkä ja syksyinen yö (Uncle Abner, Master of Mysteries, 1918). Siinä arvoituksellisia rikoksia ratkaisee suvereeni Abner-setä. Tämä novellikokoelma kannattaa lukea jo nimensä vuoksi!

Pariisilainen murharyhmä

Jos olisin poliisi, mieluisin työpaikkani olisi komisario Adamsbergin johtama murharyhmä Pariisissa. Ja vaikka olen informaatikko, edelleen valitsisin työyhteisökseni komisario Adamsbergin johtaman murharyhmän Pariisissa.

Ymmärrän toki, että Fred Vargasin Adamsberg-romaanit ovat fiktiota. Silti Vargasin kuvaama työkulttuuri nostattaa kaihoisan huokauksen.

Adamsbergin johtama pariisilainen murharyhmä on merkillinen työpaikka. Apulaiskomisario Danglardia ei kannata vaivata asioilla enää kolmen jälkeen, sillä siinä vaiheessa hän on jo juonut pullollisen valkoviiniä (tai punaviiniä lopetettuaan valkoviinin juonnin). Häntä ei myöskään lähetetä ensimmäisten joukossa murhapaikalle, sillä Danglard voi herkästi pahoin nähdessään verta ja ruumiita. Murharyhmä ei kuitenkaan pystyisi ratkaisemaan ongelmallisia kysymyksiä ilman Danglardia, sillä kuten Adamsberg opettaa alle vuoden vanhaa poikaansa:

”Miten kannattaa menetellä silloin, kun ei ymmärrä. Katsopas nyt tarkkaan.

Adamsberg otti esiin matkapuhelimen ja valitsi hitaasti numeron lapsen seuratessa hänen puuhiaan harhailevin katsein.

- Silloin soitetaan Danglardille, Adamsberg selitti.

- Niin yksinkertaista se on. Paina tämä asia mieleesi ja pidä Danglardin puhelinnumero aina mukana. Danglard selvittää käden käänteissä kaikki tämän kaltaiset pulmat.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän. ss. 84-85.

Ylikonstaapeli Mercadet tarvitsee runsaasti unta. Siksi hän on tuonut murharyhmän tiloihin patjoja ja tyynyjä. Ollessaan hereillä ja pirteä Mercadet osoitti ylenpalttista intoa ja aktiivisuutta. Hänen erinomaisille aivoilleen ja erinomaiselle taidolleen käsitellä numeroita ja luetteloita on murharyhmälle paljon hyötyä.

Jokainen murharyhmän jäsen on oma kummallinen itsensä. Yksi varastoi ruokaa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja yhdestä toivotaan, että se joskus viisastuisi. Tyhmien kysymysten esittäjää ja totuuden laukojaa tarvitaan silti. Vaikka Danglardin juomista ei aina hyväksytä, häntä arvostetaan. Myös Adamsbergia arvostetaan, vaikka murharyhmä jakautuukin tosiasioihin nojautuviin ja pilvien lapioijiin juuri Adamsbergin vuoksi.

Itse komisario Adamsberg ei saavu sovittuun tapaamiseen, koska hänellä on tapaaminen kevätpäiväntasauksen kanssa. Epämääräinen Adamsberg ei oman käsityksensä mukaan ajattele. Saadakseen selville ajatuksensa hän lähtee ulos kävelylle katselemaan lokkien lentoa ja lapioimaan pilviä tai uittamaan varpaitaan joessa. Silti tai ehkä juuri siksi Adamsbergilla on uskomaton kyky yhdistellä asioita, tarkastella asioita epätavallisista näkökulmista rohkeasti ja intuitiivisesti. Mutta ei Adamsberg ilman murharyhmäänsä saisi rikoksia ratkottua.

Näyttäisi siltä, että murharyhmässä voi tehdä mitä vaan ja työt tehdään kun huvittaa ja itse kullekin sopii. Näin ei kuitenkaan ole:

” Adamsberg soitti Hélène Froissylle ennen kuin ambulanssit lähtivät liikkeelle.

– Froissy, anteeksi vain, että kiskon sinut sängystä. Mene heti purkamaan kaikki laitteet [salakuuntelulaitteet], ensin murharyhmän tiloista, sitten minun kotoani. Aja sen jälkeen suoraan Saint-Denisiin rue des Ecrouellesille. Veyrencin auto on siellä. Poista siitäkin laitteet.

-  Eikö se voisi odottaa pari tuntia?

- En soittaisi sinulle kahtakymmentä yli kolme yöllä, jos asia voisi odottaa yhdenkin minuutin. Hoida kaikki jäljettömiin.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän, s. 396

Komisario Adamsbergin murharyhmästä kaipaan etenkin arvostusta ja kunnioitusta kunkin henkilökohtaisia taipumuksia, osaamista ja kokemusta kohtaan. Tiedetään, missä Danglard on hyvä ja annetaan hänen olla sitä. Tiedetään, ettei häntä kannata lähettää ensimmäisten joukossa murhapaikalle, joten ei tehdä sitä. Joku toinen on siihen hommaan paljon parempi.

Haaveilua tämä vain on. Suomalainen työkulttuuri on kova ja ankara. Arvostusta ja kunnioitusta näkee harvoin, vielä harvemmin niitä saa osakseen.

Ääneen lukemisen ihanuus

Loppukesällä alkoi perheessäni uusi perinne, joka itse asiassa oli osa elämäämme jo parikymmentä vuotta sitten. Uudestaan tapa alkoi vahingossa, kuten niin monet hyvät asiat.

Olin lainannut pikalainana Fred Vargasin kirjan Jalattomat, elottomat. Luin kirjaa sängyllä ja tytär tuli viereeni. Aloin lukea ääneen. Tavaksi tuli, että joka ilta ennen nukkumaan menoa luen muutaman luvun ääneen. Kirjan huumori oli ääneen luettuna paljon hauskempaa, sen dialogi usean toistamisen arvoista ja pelottavat, kammottavatkin, kohtaukset helpommin sulatettavissa kuin itsekseen luettaessa.

Pikalainana olleen kirjan jouduin palauttamaan ja kirja jäi pahasti kesken. Löysin Jalattomat, elottomat pokkarina Akateemisesta kirjakaupasta ja erittäin viihdyttäväksi todettu ääneen lukeminen saattoi jatkua.

Luettuamme Jalattomat, elottomat loppuun jatkoimme Fred Vargasin tuotannolla. Sen verran hidasta ääneen lukeminen on (ei joka ilta ja vain muutama luku kerralla), että Sinisten ympyröiden miehen laina piti uusia kaksi kertaa ennen kuin kirja oli luettu. Nyt on vuorossa Vargasin Kuriton mies nurin, joka on oma kirjani.

Kun olin lapsi, minulle luettiin ääneen. Niinimaan koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari Sanna-Liisa jaksoi lukea meille, minulle ja sisarilleni, joka ilta. Lastenkirjoja hän ei meille lukenut, vaan poikien seikkailukirjoja ja Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomqvist –kirjoja. Se oli ihanaa ja hyvin jännittävää.

Ääneen lukemiseen liittyy minulla paljon lämpimiä, ihania muistoja. Ehkä sen takia tuntuu niin luontevalta jatkaa ääneen lukemisen hyvää ja vanhaa perinnettä.

Tänään käynnistynyt Pohjoismainen kirjastoviikko julistaa tänä vuonna ääneen lukemisen sanomaa. Tämä maanantai on omistettu ääneen lukemiselle.

Julius LeBlanc Stewart: Reading Aloud (1883)

Tuomari Dee

Olen ties kuinka monta kertaa päättänyt: nyt minä kirjoitan Robert van Gulikin tuomari Dee –kirjoista. Aina se on jäänyt kesken. En ole löytänyt sanoja kuvatakseni, kuinka suuresti nautin niiden lukemisesta. Tai kertoakseni siitä, kuinka luettuani viimeisen tuomari Deestä kertovan kirjan, Murha Kantonissa, itkin pitkään hillittömästi. Silloin olin tosin raskauden vuoksi hormonimyrskyn valtaama, mutta vieläkin kirjan luettuani silmäni ovat kosteat.

Kirjojen muinainen Kiina, sen oikeusjärjestelmä, vaikuttavat henkilöt ja kiehtovat rikokset ja niiden ratkaisutavat vievät lukijan mennessään. Itse tuomari Dee on suorastaan massiivinen hahmo jo kokonsa puolesta mutta myös järkähtämättömässä oikeudentajussaan ja älykkyydessään ja työlleen elämisestä – tuomari Deen yksityisestä elämästä ei kerrota juuri mitään. Tuomari Deetä auttavat rikosten ratkaisussa hänen apulaisensa, sihteeri Hoong, Ma Joong, Chiao Tai ja Tao Gan.

Tuomari Dee on vuosina 630-700 Kiinassa elänyt tuomari, joka jo eläessään tuli kuuluisaksi kyvystään ratkaista monimutkaisia rikoksia ja ongelmia. Robert van Gulik on silti kirjoissaan käyttänyt hyväkseen kirjailijan oikeutta yhdistellä asioita ja käyttää mielikuvitusta. Niinpä tuomari Dee –kirjoissa osa rikoksista perustuu vanhan kiinalaiseen salapoliisiperinteeseen eivätkä siten ole oikeasti tuomari Deen ratkomia rikoksia.

Kirjan lukijalle tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Kuten Hannu Rajaniemi sanoi kirjamessuilla: ”Kaikki romaanit perustuvat kuvitteelliseen maailmaan, joissakin kirjoissa se maailma muistuttaa enemmän sitä jossa elämme ja toisissa vähemmän”. Näin minäkin olen aina ajatellut. Siksi mielestäni on hupsua ja mielikuvituksen puutetta vaatia kaunokirjallisuudelta ehdotonta dokumentaarisuutta, tiukasti oikean tiedon jakamista.

Kiinalaiset kultamurhat oli ensimmäinen lukemani tuomari Deestä kertova kirja. Tiesin heti, että näitä Robert van Gulikin kirjoittamia kirjoja haluan lukea lisää. Lainasin niitä kirjastosta ja vuonna 1988 ostin Kummitusluostarin, ensimmäisen tuomari Deen hyllyyni.

Kuvittelin tähän aamuun asti, että minulla on kaikki suomennetut Robert van Gulikin tuomari Deestä kertovat kirjat. Luulin, että kirjamessuilta ostamani Temppelin aave olisi ollut se viimeinen puuttuva. Kaikkea sitä voi luulla.

Kerta kaikkiaan kiehtovia kirjoja nämä tuomari Deet.

Kirjamessuostokset: Agatha Christie

Agatha Christietä oli runsaasti tarjolla kirjamessujen antikvariaattiosastolla. En kuitenkaan halunnut kertaheitolla ostaa kaikkia minulta puuttuvia kirjoja. Mitä kivaa siinä olisi ollut? Hitaasti Agatha Christie -kokoelmaa kartuttamalla saan nauttia vielä pitkään tästä antikvariaattien, kirpputorien ja kirjakauppojen kiertämisestä.

Valinta oli vaikea. Otanko Rakkauskirjeiden salaisuuden, Lentävän kuoleman vai Poirotin lyhyet jutut, joita en muista koskaan lukeneeni enkä nähneeni niistä tv- tai elokuvasovitusta? Vai olisiko sittenkin parempi liittää kokoelmiin sellainen, jota en ole lukenut, mutta olen nähnyt sen elokuvana?

En osaa selittää, miksi juuri nämä neljä tuntuivat hyviltä.

Hyvä näin.

Aikaisempiin kirjamessuihin verrattuna antikvariaattien hinnat tuntuivat tänä vuonna kohtuullisilta.