Lukeminen oli intohimoni

Lukeminen ei ole enää intohimoni. Sen sijaan lukeminen toimii erittäin hyvin unilääkkeenä. Kirja kuin kirja, pari sivua riittää siihen, etteivät silmäni pysy enää auki. Tämän unilukemisen opin opiskeluaikana lukiessani Afrikan historian tenttiin. Kirja oli raskas ja vaikeaa englantia. Vähemmästäkin sellainen alkaa nukuttaa. Pääsin muistaakseni tentistä läpi.

Oi niitä aikoja, kun luin ahmimalla valvoen yöt kirjan kanssa. En usko kirjojen muuttuneen huonommiksi. Minä siinä olen muuttunut. Ajankäyttötapani on muuttunut.

Kirjan lukeminen vaatii pysähtymistä ja keskittymistä. Pelkkä ajatus sellaiseen ryhtymisestä tarkoittaa sitä, että varmistan ensin, ettei tv:stä tule mitään, tsekkaan Facebookin ja Blogilistan ja pelaan ainakin yhden Bubble Shooterin. Sitten kun on aivan varma, että mikään muu ei nyt tuo täytettä tyhjään elämääni, sitten otan kirjan käteeni lukeakseni sitä.

Silti olen lukenut hienoja kirjoja. Anja Snellmanin Parvekejumalia suosittelen lämpimästi kaikille. Sen sijaan Johan Ajvide Lindqvistin kirjaa Ystävät hämärän jälkeen en suosittele kaikille. Kirja on raskas toivottomuuden kuvaus, jossa on mukana vampyyreja, väkivaltaa ja ällöttäviä kohtauksia. Se on myös intensiivinen, lumoava ja aivan toisenlainen kuin elokuva.

Tänään kävin ostamassa Pasi Ilmari Jääskeläisen uuden romaanin Harjukaupungin salakäytävät.

Odotan kirjalta paljon, sillä pidän hänen novelleistaan (Taivaalta pudonnut eläintarha) ja ensimmäisestä romaanista ”Lumikko ja yhdeksän muuta”. Suosikkikirjailijani. Sitä paitsi Harjukaupungin salakäytävissä kuulemma sataa miltei koko ajan.

Myös Agatha Christie on suosikkikirjailijani. Hänen syntymästä tuli tänään 120 vuotta.

Ei ole aikaa haaskata aikaa

Olen pohtinut uuden vuoden lupausta. Minulla ei ole tapana sellaisia tehdä eikä antaa. Olen miettinyt asiaa siltä kannalta, mitä haluaisin tänä vuonna tehdä. Sitä en ole vielä saanut selville. Sen sijaan tiedän, mitä en halua tehdä. En halua haaskata aikaani. Sitä olen tehnyt kauan ja teen sitä aina, kun yritän tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Siinä asiassa olen parantumaton, vaikka tiedän, että vain keskittymällä yhteen asiaan saa jotain kunnollista aikaan.

Millaiseksi elämän muuttuisi ja millaiseksi minä muuttuisin, jos kirjoittaessani tekisin vain sitä? En katsoisi samalla televisiota enkä kuuntelisi musiikkia. Kun katsoisin telkkaria, tekisin vain sitä. Olisiko telkkari vähemmän auki, pienenisikö sähkölaskuni? Mitä sitten saisin? Olisiko keskittymiskykyni parempi? Olisinko tyytyväisempi elämääni?

Siitä on varmaan jo pari vuosikymmentä, kun termi putkiaivo otettiin käyttöön. Putkiaivo tarkoitti henkilöä, joka pystyy tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan ja joka ajattelee suoraviivaisesti. Usein, varsinkin naiset, viittasivat sanalla miehiin eikä sävy ollut myönteinen. Putkiaivolla viitattiin mieheen, joka on niin surkea, ettei pysty edes tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Samalla annettiin ymmärtää, että naiset ovat niin upeita ja fiksuja, kun pystyvät tekemään (ajattelemaan) viittä-kuutta asiaa yhtä aikaa.

En pitänyt tästä luokittelusta enkä sanan halventavasta sisällöstä. Olen jo muutaman vuoden sanonut, että työskennellessäni olen putkiaivo. Nyt haluaisin olla putkiaivo myös vapaa-aikana.

Syy monen asian tekemiseen yhtä aikaa on mielikuvani siitä, että aika ei riitä vain yhden asian tekemiseen. Jos laittaisin television kiinni ollessani tietokoneella kirjoittamassa, menettäisin aivan varmasti jotain tärkeää, ainutlaatuista ja jota ei koskaan voi enää saada. Pelkään menettäväni hyvän elokuvan, dokumentin, keskustelun, ties mitä, jos esim. laittaisin television kiinni. Ja mitä menettäisinkään laittaessani tietsikan kiinni? Tai en pelaisikaan pasianssia? Sen sijaan voisin löytää parempia tapoja hetkeksi irrottautua siitä, mitä olen tekemässä.

Oikeastaan putkiaivoksi ryhtyminen on pyörinyt päässäni pitkään. Yhteen asiaan kerrallaan keskittymisellä toivon parantavani keskittymiskykyäni. Toivon myös turhautumisasteeni vähenevän, sillä uskon putkiaivona pystyväni tekemään kokonaisvaltaisemmin sitä, mitä kulloinkin teen.

Kuulostaa hyvältä. Mutta että alkaisin elää putkiaivona, se pelottaa minua edelleen. Toteutusvaihe ei ole vielä alkanut. Sitä sanotaankin, että hiljaa hyvää tulee.

Kiireestä pois

Jos pitäisi veikata viikon mieluisinta hetkeä, laittaisin panokseni sunnuntaiaamulle. Ainakin minulle se on viikon paras hetki. Minnekään ei ole kiire. Kahvi, aamusivut ja Hesari, vain sunnuntaiaamuisin saan nauttia näistä kiireettömästi ja keskittyen. Aikaa siihen meneekin muutama tunti. Olen yleensä yksin hereillä, kissa tosin heräilee välillä pyytämään ruokaa tai ulospääsyä. Ihana rauha ja hiljaisuus.

Olen viime aikoina pohtinut ajankäyttöäni. Töissä kuluu eniten aikaa, etenkin näin vähäunisella ihmisellä. Töissäkin on välillä niin kiire, ettei ehdi töitä tehdä! Tämä tosin pitää sisällään ajatuksen siitä, että esim. erilaiset päivystystehtävät estävät tekemästä muita töitä, minun töitäni. Mutta ei minua huoleta se, kuinka vietän työpäiväni ja mitä tehden.

Minua huolettaa se, kuinka onnistun käyttämään vapaa-aikani niin, etten ehdi tehdä kaikkea haluamaani. Ja samalla käytän aikaani esim. tv:n katsomiseen tai Facebookissa roikkumiseen. Miten sellaisiin on aikaa, mutta ei kunnon keskusteluun tyttären kanssa? Mihin aika häviää ja miksi se ei riitä? Ja miksi aina on niin kiire?

Ajankäytössäni on siis jotain vikaa. En ole vielä löytänyt kaikkia henkilökohtaisia aikavarkaitani. Paras keino siihen olisi laittaa ylös kaikki tekeminen ja siihen kuluva aika viikon aikana, mutta siihen vasta aikaa menisikin! Ehkä tyydyn vain vähentämään joitakin ilmiselviä, edellä mainittuja aikavarkaita, jos se jotenkin auttaisi.

Uskon myös kiireettömyyden voimaan ja siunauksellisuuteen. Luovuus ja asioiden löytäminen edellyttävät pysähtymistä, kiireen lopettamista. Perjantaisin töistä palatessani mietin usein, mihin tämäkin viikko on hävinnyt. Mitä olen tehnyt, mitä saanut aikaan, kuinka olen huomioinut tytärtäni, perhettäni ja ystäviäni, läheisiäni? Tarkemmin ajateltuna, toiset ihmiset, rakkaani ja läheiseni, saavat minut unohtamaan kiireeni, useimmiten.

Kiireen poistaa myös ajan itselleen ottaminen. Uintiharrastukseni on minulle juuri tätä. Ja kirjoittaminen. Sitä olisi myös yhteinen aika rakkaan kanssa. Kummallista, miten kello ekan kerran katsottuna on yhdeksän ja seuraavalla kerralla kello onkin jo lähes yksi yöllä. Sellaisesta kiireettömyydestä minä nautin.