Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)
Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.
Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.
Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.
Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin. Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.
Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.
Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.
Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!
Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.
Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.
Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?
Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit
11. elokuuta 2015
30. marraskuuta 2009
Hitaasti ja nauttien
Mihin nämä päivät oikein katoavat? Vastahan oli aamukahvin aika! Miten päivässä ehtii tehdä mitään, kun aika kuluu niin nopeasti?
Kun olin lapsi, äiti ja isä veivät meidät lapset marjoja poimimaan, mustikoita ja puolukoita. Pidin puolukoiden poimimisesta, sillä marjat olivat kiinteinä helppoja poimia, toisin kuin mustikat. Usein istahdin mättään viereen ja poimin marjat yksitellen. Nautin siitä, miltä kukin marja tuntui sormenpäissä. Kovin montaa marjaa ei sillä tavalla poimittu. Vanhempani alkoivat laskea leikkiä siitä, että minä olin mukana vain yhdessäolon vuoksi – tehokkaaksi marjanpoimijaksi minusta ei ollut.
Edelleenkin teen mieluiten asioita hitaasti. Keskittyen, paneutuen, nauttien, rauhassa. Luottaen siihen, että niin syntyy hyvää jälkeä.
Mutta ei sellainen ole nykyaikaa. Kaikki pitää tehdä nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla, tuskin edes huomaten, että jotain tuli tehtyä. Niin saadaan tulosta.
Ei ihme, että ihmiset – minä mukaan lukien – haaveilevat asioiden kunnolla tekemisestä, työn pakkotahdista ja aikatauluista vapautumisesta. Omaan tahtiin tekemisestä, joko sitten työelämässä tai sen ulkopuolella.
Kiitokset Sisyfos Kivi työelämässä –blogille ajatuksista!
Kuvassa Self-portrait with grey hat / Vincent van Gogh
Kun olin lapsi, äiti ja isä veivät meidät lapset marjoja poimimaan, mustikoita ja puolukoita. Pidin puolukoiden poimimisesta, sillä marjat olivat kiinteinä helppoja poimia, toisin kuin mustikat. Usein istahdin mättään viereen ja poimin marjat yksitellen. Nautin siitä, miltä kukin marja tuntui sormenpäissä. Kovin montaa marjaa ei sillä tavalla poimittu. Vanhempani alkoivat laskea leikkiä siitä, että minä olin mukana vain yhdessäolon vuoksi – tehokkaaksi marjanpoimijaksi minusta ei ollut.
Edelleenkin teen mieluiten asioita hitaasti. Keskittyen, paneutuen, nauttien, rauhassa. Luottaen siihen, että niin syntyy hyvää jälkeä.
Mutta ei sellainen ole nykyaikaa. Kaikki pitää tehdä nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla, tuskin edes huomaten, että jotain tuli tehtyä. Niin saadaan tulosta.
Ei ihme, että ihmiset – minä mukaan lukien – haaveilevat asioiden kunnolla tekemisestä, työn pakkotahdista ja aikatauluista vapautumisesta. Omaan tahtiin tekemisestä, joko sitten työelämässä tai sen ulkopuolella.
Kiitokset Sisyfos Kivi työelämässä –blogille ajatuksista!
Kuvassa Self-portrait with grey hat / Vincent van Gogh
29. elokuuta 2009
Ajan sulattaminen
La persistencia de la memoria (1931) eli The Persistence of Memory eli Melting Clocks / Salvador Dali
Dali näki tulevaisuuteen maalatessaan taulunsa La persistencia de la memoria (1931). Taulussa vääntyneet ja sulaneet kellot näyttävät tai eivät näytä aikaa. Maalauksessa ajan merkitys on muuttunut vaatimuksesta joksikin, jota voi muotoilla mieleisekseen.
Voisi sanoa, että suhde aikaan on muuttunut hurjaa vauhtia sitten Dalin. Eniten sitä on nopeuttanut internet, joka mahdollistaa ajan ylittämisen ja hylkäämisen. 24/7/365.
Aikaan liittyviä vaatimuksia ei haluta hyväksyä eikä tunnustaa. Kauko Röyhkä muotoili saman asian toisin kappaleessaan Mieluummin vanha kuin aikuinen.
En ole varma siitä, miksi ajan vaatimuksia pitäisi kuunnella. Toisaalta en niitä ole valmis täysin hylkäämään.
Ajan sulattamisen parhaat välineet löytyvät ihmisestä itsestään, siihen ei tarvita nettiä. Muisti ja muistot muokkaavat jatkuvasti käsitystä ajasta ja sen vaatimuksista. Minulle ominaisin esimerkki ajan sulamisesta on hetki, jolloin yhtäkkiä kuulen musiikkia vuosien takaa. Nykyhetki katoaa ja muistot tuovat eteeni toisen ajan ja tilanteen, toisen Päivin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)