Leikkiä ikä kaikki

Tänään vietetään siskontyttöni Prometheus-juhlaa. Se vastannee rippijuhlaa, mutta enemmän on kyse aikuistumisriitistä. Ihmettelen, kuinka aikuinen 15-vuotias tyttö on, kunnes tajuan: hän on matkalla aikuisuuteen.

Kauko Röyhkä lauloi olevansa mieluummin vanha kuin aikuinen. Aikuisuus on ikävää, pelkkiä velvollisuuksia, työtä ja tylsyyttä, niinkö? Ehkä, jos sen niin haluaa ymmärtää.

Leikki ja leikkiminen liitetään yleensä vain lapsuuteen. Aikuiset eivät leiki! Väittäisin, että käsitys aikuisuuden tylsyydestä johtuu leikin kieltämisestä. Kuitenkin Johan Huizinga kirjoitti leikkivästä ihmisestä. Hänen mukaansa leikki ja leikkisyys on luovuutta, joka heijastuu yhteiskunnan ja kulttuurin kehityksessä. Vakava ja tylsä aikuisuus on väärinymmärrettyä aikuisuutta.

Se, että meiltä useilta leikki unohtuu arjen keskellä, on valitettavaa. Tosin ei leikki ole pelkästään hippasilla oloa tai nukeilla leikkimistä. Itse pidän kovasti sanaleikeistä ja sanontojen konkreettisten ja abstraktien merkitysten sekoittamisesta ja väärinymmärtämisestä.

Leikkinä voisi pitää kaikkea sitä, joka menee konkreettisen kokemuksen ohi ja yli. Mielikuvituksen käyttöä asioiden toisin näkemiseksi. Leikkiä on myös kysyminen ja ihmettely, koska ne edellyttävän sen oivaltamista, että asia voisi olla toisin.

En tiedä, mitä kirjoittaisin siskontyttöni onnittelukorttiin. Ehkä vain kehotan häntä nauttimaan, etsimään, kysymään ja nauramaan.

Sanoista tekoihin

Ajattelin, että tiskaamalla ja siivoamalla saan elämäni ja ajatukseni järjestykseen. Tai oikeastaan sellaiselle tolalle, että voin olla ylpeä itsestäni. Että minun ei tarvitse selitellä, että kun minulla on tämä ja tämä ja tämä, joiden takia en voi, en pysty tai en halua juuri nyt toteuttaa itseäni tai tehdä sitä, mitä todella haluan tehdä. Huomasin, että tiskaaminen ja siivoaminen ei riitä, minun on puettava asia myös sanoiksi.

Vakiotekosyyni on tyttäreni. Hänen takiaan olen jättänyt tekemättä useita asioita. Olen kokenut, että hänen tarpeensa menevät omien tarpeideni edelle. Ja niin minä saan näivettyä yksin kotona ja elää vain päässäni.

En tiedä, mitä näillä oman elämän syrjäyttävillä päätöksillä ja teoilla olen menettänyt tai saavuttanut. Todennäköisesti se ei ole tehnyt minusta hyvää äitiä. Että minua inhottaa äitiyden eteen laitetut adjektiivit hyvä tai huono, mutta niistä on vaikea päästä eroon.

Ilmaisen asian toisin: vanhemmuuden tehtävänä on varustaa lapsi maailmaa ja omaa elämäänsä varten. Vielä en tiedä, kuinka olen tässä tehtävässä onnistunut, mutta äkkiä katsoen voisi sanoa, että en kovin hyvin. Aikuinen tyttäreni ei ole lentänyt pesästä, ei ole aloittanut opiskeluja eikä ole hakeutunut työelämään eikä hän ole hakenut työttömyystukia. Onhan se kivaa asua kotona, kun äiti tekee kaikki kotityöt ja maksaa kaiken.

Miten linnunpoikanen työnnetään pesästä pois?

Rakastan tytärtäni. Mutta olen huolissani hänen haluttomuudestaan aikuistua, ottaa vastuuta omasta elämästään. Haaveita hänellä on, opiskelu ulkomailla ensisijaisena. Toiminta haaveiden toteuttamiseksi on niin vaikeaa, kuin hän ei luottaisi siipiensä kantavuuteen.

Helmikuussa kotiini tulee taas kymmeneksi päiväksi tyttären poikakaveri. Englantilainen tämäkin. Luulisi hänen saaneen tarpeekseen englantilaisesta arroganssista. Annoin tähän luvan ajattelematta asiaa kunnolla. Enää en lupaani voi perua.

Ehkä muutan pois kotoa siksi ajaksi. En ala heidän piiakseen. Eikä äitiä todellakaan tarvita paikalle parisuhdetta rakennettaessa.

Ehkä ei ole kysymys pelkästään tyttären aikuistumisesta. Myös minun täytyy päästää irti. Se ei ole sanoja vaan tekoja.