Olen joutunut miettimään primäärireaktioitani. Varsinkin sitä, joka saa minut suuttumaan ja lopettamaan tai tuhomaan jotain itselleni tärkeää.
Voi olla, että kaikki alkoi juoksemisesta. Tai oikeastaan se alkoi jo aikaisemmin. Muistan lapsuuden raivokohtaukset. Niiden vallassa rikoin usein jotain tärkeää. Rikoin keinutuolin. Rikoin herätyskellon, jonka herätysääni oli hyvin kaunis. Käytökselläni toivoin, että minut huomattaisiin, että minua rakastettaisiin. Olinhan jo seitsenvuotiaana kirjoittanut seinään: ”Miksi kaikki vihaavat minua?”.
Jälkeenpäin raivoamisen ja tuhoamiseni nolottivat. Piilottelin vintillä useita tunteja vaatekasojen ja tavaroiden takana. Äiti lähetti sisariani tarkastamaan, olenko siellä vielä. En muista, että he koskaan olisivat pyytäneet minua tulemaan pois piilostani. Kuikuilivat vain ja nauroivat. Se ei helpottanut oloani.
Raivoamisellani ja varsinkin tuhoamisellani halusin sanoa: ”Katsokaa, tästäkin olen valmis luopumaan, jos vain rakastatte minua!”. En tiedä, en ymmärrä, miksi ajattelin, että luopumalla jostain tärkeästä saan rakkautta osakseni. Vielä vähemmän ymmärrän, miksi tämä reaktio nousee edelleen piilotajunnastani pintaan.
En koskaan luovu tai tuhoa jotain, joka ei ole tärkeää. Jos rikon astian, kyse on kauneimmasta kahvikupista tai maljakosta. Nuorten parlamentissa toiminnan lopettaminen oli osittain seurausta tällaisesta primäärireaktiosta. Siihen vaikuttivat monet muut syyt, mutta yksi oli tällainen minulle tärkeän asian lopettaminen, sen juurineen kiskominen elämästäni.
Ja sitten primäärireaktion vallassa päätin lopettaa blogini. Olin kokenut, että isäni oli loukannut minua suuresti ja siksi jälleen kerran aloin tuhota jotain minulle todella tärkeää.
Tein parhaani. Systemaattisesti poistin tekstejäni ensimmäisestä kirjoituksestani alkaen. Se sattui perkeleesti. En pystynyt poistamaan kaikkia tekstejäni – onneksi niitä oli niin paljon. Ehdin kuitenkin poistaa muutaman sellaisen tekstin, josta itse pidän hyvin paljon.
Ensimmäistä kertaa primäärireaktioni kohdistui sellaiseen, jonka olen itse tehnyt ja luonut. Josta oli tullut osa identiteettiäni.
En tiedä, olisinko päässyt primäärireaktioni jäljille ilman sisariani. He olivat puhuneet asiasta ja yksi sisaristani oli sanonut: ”Päivi aina tuhoaa oman työnsä, oman merkityksensä”. Tai ilman ystävääni, joka kehotti minua kirjoittamaan tarinani juoksemisen lopettamisesta. En ole sitä tarinaa vielä kirjoittanut, vaikka olen sen useaan kertaan aloittanut.
Yritän päästä tästä primäärireaktiosta eroon. Helppoa se ei ole, sillä se on syvällä minussa ja saa minut toimimaan impulsiivisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Primäärireaktioni vallassa tuhosin myös yhden rakkauteni.
Ehkä tärkein keino muuttaa primäärireaktiotani on olla noudattamatta sitä. En ryhdykään tuhoamaan tai lopettamaan minulle tärkeää asiaa huomatessani, mitä olen tekemässä tai olen tehnyt.
Ehkä aloitan juoksemisen uudestaan. Päiväkävelyä jatkan.
Pyydän anteeksi jokaiselta suuttumukseni ja tuhoamisvimmani kohteeksi joutuneelta. Annan anteeksi itselleni.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aggressiivisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aggressiivisuus. Näytä kaikki tekstit
27. maaliskuuta 2010
21. heinäkuuta 2009
Raivopääkissa
En tiedä, mitä tekisin kissalleni. Se on miukunut kovasti sen jälkeen, kun palasimme Tukholman reissulta. Tänään se hyökkäsi kimppuuni. Petasin sänkyä ja se kai oli kissan mielestä kohtuutonta ja raivostuttavaa. Onneksi näin sen elekielestä, mitä on tulossa ja suojauduin päiväpeitolla sen hyökkäystä vastaa. Kissa hyppäsi kimppuuni, mutta sain sen pyydystettyä päiväpeittoon. Yhden kynnen se onnistui upottamaan ranteeseeni. Heitin - kuvaannollisesti - kissan parvekkeelle ja desinfioin haavan.
Mitä tällaiselle raivopääkissalle tehdään? Muuten kiva kissa, mutta näitä hyökkäyksiä se on harrastanut aina. Hyökkäysten välillä saattaa olla pitkiä aikoja, jona aikana alkaa uskoa, ettei se enää tee sellaista. Siksi jokainen kerta järkyttää. Kissan ei kuulu hyökätä raivostuneena ihmisen kimppuun.
Varoitamme vieraitamme aina kissan arvaamattomasta luonteesta. Vieraat eivät sitä halua uskoa, sillä kissa tulee paijattavaksi ja silitettäväksi. Mukava sitä on paijata, koska sillä on hyvin pehmeä turkki ja se kehrää kovaäänisesti. Mutta kun sitä on sen mielestä riittävästi paijattu, se hyökkää, usein varoittamatta.
Minulla on ollut useita kissoja eikä yksikään ole ollut näin aggressiivinen. Ihana Juippi-kissa tuli hieman aggressiiviseksi veljensä Lanssin kuoleman jälkeen. Juippi hyökkäsi jalkoihin silloin tällöin, koska se ei mielestään saanut riittävästi huomiota.
Joka kerta hyökkäyksen jälkeen olen valmis viemään kissan nukutettavaksi. Ehkä se todellakin pitäisi joskus tehdä.
Mitä tällaiselle raivopääkissalle tehdään? Muuten kiva kissa, mutta näitä hyökkäyksiä se on harrastanut aina. Hyökkäysten välillä saattaa olla pitkiä aikoja, jona aikana alkaa uskoa, ettei se enää tee sellaista. Siksi jokainen kerta järkyttää. Kissan ei kuulu hyökätä raivostuneena ihmisen kimppuun.
Varoitamme vieraitamme aina kissan arvaamattomasta luonteesta. Vieraat eivät sitä halua uskoa, sillä kissa tulee paijattavaksi ja silitettäväksi. Mukava sitä on paijata, koska sillä on hyvin pehmeä turkki ja se kehrää kovaäänisesti. Mutta kun sitä on sen mielestä riittävästi paijattu, se hyökkää, usein varoittamatta.
Minulla on ollut useita kissoja eikä yksikään ole ollut näin aggressiivinen. Ihana Juippi-kissa tuli hieman aggressiiviseksi veljensä Lanssin kuoleman jälkeen. Juippi hyökkäsi jalkoihin silloin tällöin, koska se ei mielestään saanut riittävästi huomiota.
Joka kerta hyökkäyksen jälkeen olen valmis viemään kissan nukutettavaksi. Ehkä se todellakin pitäisi joskus tehdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)