24/100: Aamu

Tätä ei yökyöpelin sanomaksi uskoisi, mutta nautin näistä keväisistä ja aurinkoisista aamuista. En tietenkään heti herättyäni, sillä olen hidas herääjä. Keväisen aamun hämmentävä kirkkaus viimeistään herättää minut siinä vaiheessa kun astun ulos kävelläkseni töihin.

Alkumatkan kuljen hitaasti kanavanvartta pitkin ihastellen kaikkea näkemääni. Etelästä paistavan auringon lämmittämissä pensaissa silmut vihertävät ja kanavassa vesi kimmeltää. Jatkan matkaa, välillä pysähtelen, Käännyn katsomaan, miltä taakseni jättämä maisema näyttää. Silloin jopa Itämernkatu näyttää uudelta ja taianomaiselta.

Loppumatkan kävelen kovaa vauhtia, olen käyttänyt liikaa aikaa vain katselemiseen. Töihin saapuessani olen hikinen ja niin hereillä kuin vain voi olla. Keskittyminen päivän töihin voi alkaa!

13/100: Aamupala

Kiireettä nautittu aamupala viikonloppuisin.

Ensin kupillinen kahvia, Sitten joko lautasellinen hitaasti valmistettua kaurapuuroa tai hyvää leipää mahdollisine lisukkeineen kahvin kera. Ihanaa!

Aamutuimaan

Kylmä, pakkasta 13 astetta. Tuulee. Olen parvekkeella tupakalla. Seuraavaksi siivoan Oskun hiekkalaatikon.

Oskulla on vanhojen kissojen vaivaa, pissattaa enemmän kuin laki sallii. Hiekkalaatikko on tyhjemnettävä usein. Eikä se ole kivaa etenkään näin aamutuimaan.

Huputetun pimeyden vanki

Tämä päivä ei alkanut hyvin. Aamukahvi ilman Hesaria, koska sitä ei ollut minulle jaettu, vaatii uudelleen asennoitumista heti aamusta. Rauhallinen hetki Hesarin ja kahvin kanssa keittiön pöydän ääressä vaihtuukin hermostuneeksi koneella naputteluun.

Sähköpostissa oli ikäviä uutisia töistä. Tiedän, että minun pitäisi sopeutua niihin, mutta tunnen jälleen kerran, että minut on arvioitu ja arvotettu väärin.

Pahinta on kuitenkin päivänvalosta luopuminen ja se on jokapäiväistä. Niin mielelläni vetäisin ikkunaverhot auki, antaisin joulukuun vähäisen valon tulla sisään. Aamuisin tartun verhoihin avatakseni ne, mutta avautuva näkymä keskeyttää liikkeen. Vedän verhot takaisin kiinni.

Illalla kun rakennustyömaalla ei enää tehdä töitä, avaan verhot. Avaan ne, koska en kestä elämää suljettojun verhojen takana.

Tunnen olevani omassa kodissani huputetun pimeyden vanki.

En tiedä, millaista on sitten, kun vastapäiset talot ovat valmiita ja niissä asukkaat. Voi olla peräti helpompaa. Mutta tässä rakennusvaiheessa koen yksityisyyttäni uhattavan. Ei ole kivaa, että vieraat ihmiset näkevät suoraan kotiini.

Kivaa ei ole myöskään parvekenäkymän muuttuminen. Kun talot ovat valmiit ja Jätkäsaari rakennettu, en enää näe merta enkä paljon taivastakaan.

Ilman rutiineja jäisin kotiin

Väsytti hemmetisti. Harkitsin herätyksen siirtämistä puoli tuntia myöhemmäksi, mutta olisin silloin todennäköisesti vielä väsyneempi.

Laitoin kahvin tulelle, annoin kissalle ruokaa, nostin lehden postiluukun edestä, otin kulauksen kahvia ja kävin tupakalla. Aamuinen rutiinini on aina sama jatkuen Hesarin lukemisella, kahvin juonnilla jne. Suihkuun asti päästyäni tajusin, että ilman rutiinejani en tänäkään aamuna olisi pystynyt nousemaan ylös ja lähtemään töihin.

Aamu ilman rutiineja.

Kolme viikkoa töissä

Pian on ohi kolmen viikon töissäolo kesälomieni välissä. Olen nauttinut työnteosta, hiljaisuudesta ja keskeytysten vähyydestä.

Aamuisin työmatkani aluksi käyn ihastelemassa läheisin puiston ruusuja.

Hyvä alku päivälle. 

Päivystystehtävien ohessa olen matkannut menneisyyteen käymällä läpi vuosien aikana kertyneitä työpapereitani. Monet asiat olin unohtanut, jotkut asiat suututtavat vieläkin. Hämmästellen seuraan, mitä kaikkea olen ehtinyt tehdä, kirjoittaa, kouluttaa ja kouluttautua pian 25-vuotisen työurani aikana.

Järjestän paperit uudelleen kokonaisuuksiksi, joista yksittäinen juttu on helpompi löytää. Välillä olen vakuuttunut siitä, että voin heittää kaikki paperit paperinkeräykseen. Onhan työpaikallani arkisto. Välillä haluan säilyttää kaiken ja jotkut paperit useana kappaleena. Asian täytyy toki löytyä kaikista niistä kokonaisuuksista, joihin se sisältönsä puolesta kuuluu. Omien tekemisten haluaisin löytyvät helposti 

Projekti päättyy loman alkamiseen. Siihen mennessä osa papereista on vielä läpikäymättä. Ehkä heitän ne loman alkamisen kunniaksi paperikeräykseen.

Ovikello soi, eikä mulla ole päällä juuri mitään

Voisi kuvitella, että minulla on oikeus päättää siitä, kenelle, koska ja missä tilanteessa näyttäydyn vähäpukeisena tai alastomana. Tänä aamuna ilmeni, että on kuitenkin tilanteita, joissa minulta ei asiaa edes kysytä.

Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.

Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.

Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.

Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.

Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.

Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.

Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.

Haaveet todeksi

Kunpa voisin koko päivän säilyttää aamufiiliksen. Kun päivä on vielä uusi, mieli vahva ja eheä. Kun kaikki on vielä mahdollista. Pikkuhiljaa se rapisee. Täytyisi olla jokin keino, tapa ajatella ja toimia tai jotain, jolla voisin säilyttää aamufiiliksen. Ehkä annan päivän edetessä periksi erilaisille ongelmille ja ehkä enemmän arjelle. Kaupassakäynnit, ruoan valmistamiset, tiskaaminen, pyykinpesu ja siivous voivat toki olla myös eheyttäviä, mutta ne vievät pois muusta, jota voisi tehdä, ainakin ajankäytön suhteen.

Mitäkö sitten tekisin? Ainakin tekisin viikkoharjoituksia kirjasta Tie luovuuteen. En ole niitä vähään aikaan tehnyt ja tunnen olevani jumissa. Jääneeni kiinni epämääräiseen saamattomuuteen, nostalgiaan ja melankoliaan. Sellainen vie kovasti aikaa vaikka ei siinä mitään tapahdukaan.

Haluaisin aloittaa tanssiharrastuksen. Tämä on vielä rajaamaton, epämääräinen toive, mutta ajan kanssa siitä varmaan tulee jotain. En tiedä, mitä tanssisin ja missä. Olisi kiva, jos tällaisille keski-ikäisille - vähän liikuntaa harrastaneille – naisille, olisi omat kurssinsa. Pelottaa aloittaa tanssikurssi kaikkien notkeiden ja sutjakoiden naisten kanssa, jotka pystyvät tekemään kaiken, mitä ohjaaja käskee. Ehkä sellainen tanssikoulu pitäisi perustaa. Minä voisin sen tehdä. Ja voisihan sillä olla kysyntää. En usko olevani ainut nainen, joka haluaisi aloittaa liikkumisen ja nimenomaan tanssimisen. Ohjaajia varmaan löytyisi ja näin laman aikaan tilankin saisi halvemmalla.

Haave tanssimisesta on elänyt minussa lapsesta lähtien. Omituista, että unohdin sen kokonaan kirjoittaessani kuvitteellista elämistäni. Lapsuuspaikkani oli niin maaseutua, ettei siellä mitään tanssikouluja ollut. Ainoat oikeat liikuntalajit olivat hiihto, jääkiekko, lentopallo pojille ja tytöille telinevoimistelu (liikunnanopettajana oli naisten telinevoimistelun entinen suomenmestari). Ja kuitenkin minä haaveilin tanssimisesta. En muista, sanoinko haaveestani kenellekään. Varmaan oli kyse haaveesta, jonka sanoiksi ja puheeksi muuttamisen uskoin nostavan vastalauseiden ja ivan myrskyn. ”Eihän täällä ole balettikouluja eikä muitakaan mahdollisuuksia harrastaa tanssia”.

Ei ollut silloin. Tanssiminen on kuitenkin minulle niin tärkeä asia, etten voi jättää asiaa vain haaveilun ja unelmoinnin asteelle.

Olen tanssinut ilman mitään kursseja. En balettia, en nykytanssia, en sambaa tai itämaista tanssia. Olen tanssinut rockia paljon. Tampereen yo-talolla kävin sekä maanantaisin että lauantaisin tanssimassa. Eikä sillä ollut merkitystä, pyysikö joku minua tanssimaan. Oikeastaan se vain haittasi, jos piti tanssia toisen kanssa. Olin ujo enkä osannut tanssia toisen kanssa. Yleensä tanssin yksin koko illan. Helsingissä kävin tanssimassa Manalassa ystäväni kanssa. Se oli ihanaa, mutta jossain vaiheessa Manalan dj muutti musiikin minulle vähemmän mieluisaksi eikä tanssiminen siellä tuntunut enää mukavalta. Siihen loppui tanssiharrastus siltä erää.

Nyt on aika aloittaa tanssiminen uudestaan!