Ain laulain työtäs tee?

Tämä viikko ei ole sujunut hyvin. Olen ollut kiukkuinen, vihainen, ahdistunut. Normaaleja fiiliksiä tupakoinnin lopettajalle. Kuulin, että tupakoinnin lopettamisen jälkeen saattaa mennä puoli vuotta ennen kuin huomaa olevansa onnellinen. Yleensä tupakoinnin lopetusta seuraa masennus. On kuulemma elimistön kosto psyykelle tupakoinnin lopettamisesta.

En ole masentunut, olen ahdistunut. Työasiat painavat. Minun pitää edelleen tehdä Nuorten parlamenttia varten mm. prosessikartoitus ja aikataulu, mitä hommia tehdään milloinkin ja kuka niistä vastaa. Jättäessäni Nuorten parlamentin ajattelin, että kun en minä ole sanomassa kuinka asiat on ennen tehty, on mahdollista uudistaa asioita. Ehkä mitään uudistusta ei haluta.

Minua ahdistaa myös totaalinen motivaation puute töissä. Kehityskeskustelun jälkeen motivaationi on ollut hukassa. Minun kun pitäisi innostua tekemään töitä, jotka eivät vastaa koulutustani, asiantuntijuuttani ja osaamistani. Eivätkä ne minulle annetut työt ole edes kiinnostavia.

Voisin laulaa ylistyslaulun UPJ:lle ja kehityskeskustelulle:
Näin me kehitämme työntekijöiden motivaatiota
palkitsemme vaativampien työtehtävien tekemisestä
tuomme oikeudenmukaisuuden palkkaukseen.
Vihdoinkin jokainen saa palkan tekemästään työstä
mitä väliä koulutuksella.
Eikä meidän päätöksistä voi valittaa
kuin meille itsellemme.
Olemme täydellisen oikeassa!

Ennenhän olin kiinnostunut työstäni. Olin motivoitunut. Mutta en enää. Haluaisin olla. En ole keksinyt keinoja motivoida itseäni. Pakko työt on tehdä, mutta silloin ne tulevat vain tehtyä. Hammasta purren, vastenmielisyydellä ja jopa inhoten. Ei ihme, että ahdistaa.

Työministeri Tarja Cronberg vastaanotti eilen Hyvän työn manifesti 2009:n.

Pitääkö työt tehdä?

Olen sairastunut tai parantunut – näkökulmasta riippuen. En ole ehtinyt/pystynyt tekemään tällä viikolla kuin pakolliset päivystysvuorot ja rutiinit. Päätän, että nyt hoidan asiat ja sitten iskee paniikki. Yhtäkkiä en osaa, en pysty, en halua tehdä töitä.

Tätä on jatkunut kehityskeskustelusta lähtien, joka tehokkaasti vei lopunkin työmotivaatiosta. Sen vähän, mitä UPJ oli jättänyt jäljelle. Kehityskeskustelussa minulle tarjottiin Nuorten parlamentin jättämää tyhjiötä täyttämään tehtäviä, joilla ei ole mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Tehtäviä, joita kuka tahansa voi tehdä. Olen siis yleismies Jantunen. Erityisosaamiselleni, jota olen hankkinut opiskelemalla, jota olen kartuttanut Nuorten parlamentissa toimiessani ja jota minulla on luonnostaan -kuten hyvät puhujan ja siten hyvän kouluttajan taidot – ei työpaikallani ole mitään käyttöä.

Aion käyttää työaikani osaamiseni kehittämiseen. Luen ja kirjoitan. Otan selvää. Kokeilen ja testaan. Työni hoidan, jos pystyn.

Voihan olla, että työpaikallani jossain vaiheessa tarvitaan tietämystäni mm. vaikutusmahdollisuuksista suomalaisessa demokratiassa, nuorista ja sosiaalisesta mediasta. Mutta sellaista osaamista saatetaan tarvita jossain muuallakin.