Oivallus ja jumala

Tänään oivalsin yhden asian.

Jos on kauan pelännyt jotain ihmistä tai asiaa, niin jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen ei enää jaksa pelätä.

Tänään sain myös muistutuksen siitä, että joillakin ihmisillä on Suomessa jumalan asema. Tällaisia byrokraatteja löytyy mm. työvoimatoimistosta.

Viime kesäisestä jutusta en tehnyt kantelua oikeusasiamiehelle. Nyt minulla on siihen vielä parempi syy. Tyttäreni tarkisti tietonsa ja siellä oli hyvin panetteleva kirjoitus hänestä. Se teksti annetaan työnantajalle, jos hän menisi esim. työharjoitteluun työvoimatoimiston kautta. Sellaista tekstiä ei käsittääkseni missään organisaatiossa saa asiakkaista kirjoittaa. Se on vastoin ihmisoikeuksia.

Kuvassa Supernaturalin veljekset Sam ja Dean Winchester. Saan suurta iloa tästä tv-sarjasta.

Rakkaus kaiken tappaa

Toisella katsomiskerralla huomioni kiinnittyi enemmän Harper’s Islandin puutteisiin kuin ensimmäisellä kerralla. Kesällä seurasin sarjaa ihmeissäni, koska en ollut nähnyt sarjasta mainoksia. En sarjan alkaessa tiennyt että kyse on murhasarjasta, edes sarjan myöhäinen ajankohta ei antanut minulle tästä viitteitä. Niinpä katselin viitenä iltana viikossa häävieraiden kuolemia, pelkäsin ja jännitin – ja tykkäsin kovasti.

Koska tiesin sarjan tapahtumat, yritin toisella katsomiskerralla löytää viitteitä, joiden avulla murhaajan olisi voinut päätellä. Mutta ei niitä ollut. Wakefieldin tekemiä murhia ei perustella, murhille ei tunnu olevan mitään syytä. Henryn tekemiä murhia perustellaan perimällä. Tottahan murhaajan lapsi on murhanhaluinen! Tieto siitä, että oikeiden vanhempien henkilöllisyys on salattu, suututtaa. Mutta tarvitseeko sen takia tappaa häävieraat? Ei kai se heidän vikansa ollut.

Isä ja poika olivat suunnitelleet tappavansa häävieraat, jokaisen. Minulle ei selvinnyt, mikä oli heidän yhteinen motiivinsa. Pojan yksityinen motiivi oli rakkaus, mutta sen hän salasi isältään.

Kun murhien käsittämättömyyteen lisätään viimeisen jakson onttous, ei sarjaa kokonaisuutena voi pitää laadukkaana. Katsoin sen kuitenkin kaksi kertaa, sillä murhien kammottavuudessa ja mystisyydessä oli jotain kiehtovaa. Lisäksi pidin joistakin henkilöhahmoista kovasti. Cal ja Chloe olivat sarjan rakastavaiset, joiden true love koitti molempien kohtaloksi. Trish oli säteilevän kaunis morsian, rakastunut ja rakastava. Trishiä näytellyt Katie Cassidy esittää Supernaturalissa Rubya. Myös siinä roolissa hän tekee säkenöivää työtä.

Kuvassa Katie Cassidy vaaleana Rubyn tyyliin.

En pelaa enää

Kissa alkaa peseytyä, kun on hämillään tai ei tiedä, mitä tekisi.


Minä en ala peseytyä, minä pelaan Bubblesia. Kaivatesssani hengähdystaukoa, ollessani ahdistunut ja epätietoinen. Kun on kyllästyttänyt enkä ole jaksanut tehdä mitään järkevää.

En pelaa enää. En ole päättänyt ryhdistäytyä ja lopettaa ajan haaskaamisen Bubblesin pelaamiseen. En pelaa, koska pelaamani Bubblesin linkki ei enää toimi.

Googletin Bubblesia ja toki tästä suositusta pelistä on useita versioita netissä. Versioita, joita en osaa pelata. Tai osaan, mutta en ole yhtä hyvä, koska pallot liikkuvat eri tavoin ja tyssäävät matkansa kesken kaiken. Rentoutumisen ja viihtymisen sijaan nämä toiset versiot hermostuttavat ja stressaavat. Sellaisia en ryhdy pelaamaan.

Olen voinut käyttää aikaa Crichtonin dinosauruskirjoihin ja Supernaturaliin, koska Bubbles ei ole toiminut pariin viikkoon. Kaikki nämä ovat tyydyttäneet samaa tarvetta päästä arjesta ja jopa elämästäni jonnekin muualle. Tämä ilmeisen suuri tarve saattaa johtua unen vähyydestä. En jaksa keskittyä mihinkään olennaiseen. En myöskään pysty nukkumaan, yössä korkeintaan viisi tuntia ja puolisen tunnin päikkärit päälle.

Olen hereillä, mutta en silti ole.

Eskapismia

Eskapismi viihteen muodossa on vienyt aikani parin viikon ajan. Ensin luin Michael Crichtonin Dinosauruspuiston, joka on jännittävämpi kuin elokuvaversio Jurassic Park. Nautin suuresti seikkailusta dinosaurusten kanssa. En voinut vastustaa kiusausta jatkaa eskapismiretkeäni dinosaurusten kanssa, joten Dinosauruspuiston jälkeen aloitin lukemaan Crichtonin Kadonnutta maailmaa. Jatko-osa ei ollut yhtä toimiva suorastaan tylsien tieteen kehitystä ja sitä pilkkaavien saarnojen vuoksi. Aivan kuin Crichton olisi halunnut sanoutua irti maailmasta, jossa hän eli. Dinosauruspuistossa saarnattiin myös, mutta hienovaraisemmin, paremmin tarinaan upottaen.

Dinosaurukset eivät riittäneet eskapismin tarvettani tyydyttämään. Yliluonnollinen elementti puuttui. Sen sain Supernaturalista, jonka ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ostin viime viikolla. Katsoin yksin ensimmäiset kymmenen osaa. Pelkäsin, jännitin ja osan katsoin peiton kulman takaa. Ilmeisesti olin aloittanut Supernaturalin katsomisen tv:stä vasta toisesta tuotantokaudesta, sillä en ollut nähnyt jaksoja aikaisemmin.

Tein saman tempun kuin äitini, joka pyysi sisareni ja minut katsomaan kanssaan pelottavaa kauhuelokuvaa hirvittävästä kummitushevosesta. Elokuvan jälkeen kesti pitkään ennen kuin pystyin liikkumaan ulkona pimeällä niin etten pelännyt hevosen hyökkäävän kimppuuni. Asuimme vielä Niinimaalla, jossa pimeyttä riitti öiseen aikaan ainoastaan tähtien ja täydenkuun tarjotessa valoa. Pyysin tyttäreni seurakseni katsomaan Supernaturalia. Kummallista oli, että Supernaturalin jaksot muuttuivat heti vähemmän pelottaviksi ja huumorin osuus kasvoi katsoessani sitä tyttäreni kanssa.

Supernatural on outo sarja ja pidän siitä kovasti sen vuoksi. Ei mitään tekemistä arjen eikä todellisuuden kanssa. Oivallista katsottavaa eskapismin tarpeeseen.