Kirjastoasiaa

Ken Follettin hienossa romaanissa Kun suuret sortuvat pohditaan myös kirjaston ja lukemisen olemusta.

"Lev osasi lukea, mutta hän ei oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Sanomalehdet oli täällä kiinnitetty painaviin puupidikkeisiin, niin ettei niitä voinut varastaa, ja kylteissä luki: HILJAISUUS. Mitä hauskaa sellaisessa paikassa voi tehdä?" 

Myös kirjastoalan ihmiset saavat oman osansa.

"Hän oli kaupungin kirjastolaitoksen palveluksessa ja tarkka pikkuasioista."

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)

Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.

Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.

Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.

Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin.  Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.

Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.

Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.

Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!

Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.

Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.

Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?

Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.

Wau, mikä kirjasto!

Kun kuulin, että Kirjastopäivät pidetään Seinäjoella, ajattelin että "plääh". Voiko tylsempää kaupunkia olla!

Kolmen Seinäjoella vieteyn päivän aikana tajusin, että siellä on kaksi ylittämätöntä paikkaa, joissa käyntiä suosittelen kaikille. Ensimmäinen on Seinäjoen uusi pääkirjasto Apila, joka avattiin elokuussa 2012,

Uusi kirjasto on suunniteltu ja toteutettu vieressä olevan Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston hengessä. Aallolle ominaiset avoimet kerrokset, valoikkunat mitä uskomattomimmissa paikoissa ja tilan tuntu on hienosti toteutettu uudessa kirjastossa.

En minä suosittele Seinäjoen kirjastoa pelkän arkkitehtuurin vuoksi. Wau-huudahdukset saa aikaan mm. lastenosasto uskomattomine lukupaikkoineen, hiljainen lukusali ja musiikkiosasto.

Käykää itse ihastumassa ja kokemassa ihme!

Väärä suunta

Kun menen Kirjasto kymppiin, menen aina Postitalon pääovista sisään. Joka kerta huokaisen ihastuneena astuessani pääaulaan. Sen kauneus hurmaa ja hiljentää minut. En kiinnitä huomiota postin myyntituotteisiin, vaan nostan katseeni yläviistoon. Ihastelen tilaa, avaruuden tuntua, korkeutta ja värejä. En valitettavasti löytänyt aulasta hyvää kuvaa.

Jos Helsinkiin – tai ehkä se on kun – tulee keskustakirjasto, Kirjasto kymppi siirtyy sen tiloihin. Tällä hetkellä suunnitelmissa on vahvimmin esillä uudisrakennus Töölönlahdelle. En ymmärrä miksi.

Keskustakirjaston perusteluissa yksi tärkeimmistä on ollut, että helsinkiläiset tarvitsevat kirjaston sinne, missä liikkuvat muutenkin. Minulla ei ole tähänkään mennessä ollut mitään asiaa Töölönlahden suuntaan. En usko olevani ainut.

Paperilla ihmisten liikkuminen on teoreettista ja silloin voi palvelupisteitä laittaa miten vain. Olen kärsinyt tästä koko sen ajan, jonka olen asunut nykyisessä kodissani. Asuinalueeni terveyskeskus on väärässä suunnassa. Siksi sinne meneminen on aikaa vievää ja hankalaa, hyvät bussiyhteydet eivät asiaa auta. Suunta vain on väärä.

En tiedä, kuinka helsinkiläiset löytävät hienon, kalliin Töölönlahdelle rakennetun keskustakirjaston, jos sen sijainti ei osu kulkureittien varrelle. Siksi kannatan Postitaloa keskustakirjaston sijaintipaikaksi.

Ohessa muutama keskustakirjastolinkki.
Helsingin keskustakirjaston paikasta on kehkeytymässä kova kiista.
Mikko Leistin raportti ”Keskustakirjasto – Metropolin sykkivä sydän”: Verkkoversio
Helsingin Postitalosta keskustakirjasto?

Onneksi en ole poliitikko

Olen iloinen siitä, että en ole poliitikko. Voin pitää idealismini. Minun ei tarvitse olla mukana tekemässä maailmankuvani vastaisia suunnitelmia, ehdotuksia ja päätöksiä.

En oikein ymmärrä, mikä on tämä palveluverkkotyöryhmä, joka seuraavaksi käsittelee helsinkiläisten lähikirjastojen lakkauttamista. Tietoja työryhmästä ei löydy googlettamalla eikä Helsingin kaupungin sivuilta. Lauantain Hesarin jutusta ”Helsinki aikoo karsia myös terveysasemia, kouluja ja päiväkoteja” ymmärsin, että palveluverkkotyöryhmä koostuu kaupunginvaltuutetuista, poliitikoista. Silti työryhmän varapuheenjohtajan Elina Moision (vihr.) mukaan poliittiset lautakunnat saavat lopulta päättää, mitkä toimipisteet mahdollisesti lakkautetaan. Luulin, että lopullisesti asian päättää kaupunginvaltuusto kokouksessaan, mutta kunnallishallinto taitaa olla minulle vieras asia.

Huvittavaa asiassa on, että sekä Elina Moisio että Ville Ylikahri (vihr.) julistavat blogissaan vastustavansa kirjastojen lakkauttamista. Myös Ylikahri on palveluverkkotyöryhmän jäsen. Ketä muita siihen kuuluu Hesarin jutussa mainitun Osku Pajamäen (sd) lisäksi? Mihin palveluverkkotyöryhmää tarvitaan?

Miten Moision, Ylikahrin, Pajamäen ja muiden ideologia kestää olla mukana lakkauttamassa terveysasemia, kouluja, päiväkoteja ja kirjastoja?

Kirjastoja ei saa sulkea

Helsingissä suunnitellaan kirjastojen lakkauttamista. Kyse on Kulosaaren, Malminkartanon, Pitäjänmäen, Puistolan, Pukinmäen, Roihuvuoren, Tapulikaupungin ja Vallilan kirjastoista. Miten tällaista voi edes suunnitella?

Suomalaiset ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Yksi tärkeimpiä syitä tähän on lähikirjasto. Paikka, johon on helppo piipahtaa ohi kulkiessa. En usko, että isot keskitetyt kirjastot korvaavat lähikirjaston puuttumista. Asun itse alueella, jonka lähikirjasto lakkautettiin muutama vuosi sitten. Kirjastoauto käy kahtena päivänä viikossa, mutta se ei korvaa puuttuvaa lähikirjastoa. Kirjasto on paikka, johon voi mennä ilman syytä, vain oleilemaan. Ei tarvitse ostaa eikä maksaa. Kirjoja, tauluja, cd- ja dvd-levyjä saa lainaksi ilmaiseksi.

Kirjasto ei ole kulutusjuhlien tila. Sellaisia meillä on ihan riittävästi.

Allekirjoitin addressin Kirjastoja ei saa sulkea. Allekirjoita sinäkin.

Sävellahjasta opiskelijakapakkaan

Kävin tänään kuuntelemassa professori Ragnar Audunsonin esityksen The library as a meetingplace for democracy and community building. Audunson on professorina Oslon university collegessa. Minulla esityksen suurin anti oli tavassa, jolla hän peilasi monimuotoisuutta ja eriytyneisyyttä. ”Kultaiselta” 60-luvulta hän palautti mieleemme radion suositun ohjelman Sävellahjan. Kuinka se oli kuunneltava kokonaan kuullakseen ne muutamat pop- tai rockbiisit, jotka ohjelmassa soitettiin. Näin ei enää tehdä. Jos joku asia ei kiinnosta, sitä vältetään, sen yli hypätään eikä sen kanssa olla tekemisissä.

Audunson antoi eriytyneisyydestä esimerkin työmatkansa varrella olevasta kadunpätkästä, jolla on neljä ravintolaa/kahvilaa. Yhdessä käy vain afrikkalaistaustaisia miehiä, toinen on kotiäitien suosima paikka, kolmannessa käyvät opiskelijat ja neljännessä professorit ja opettajat. Kukaan ei vahingossakaan mene väärään paikkaan.

Audunson ei sinänsä pohtinut tätä ilmiötä, hän vain esitti sen, aavistuksen verran negatiivisessa sävyssä. Varsinkin netissä on mahdollista olla tekemisissä vain samanmielisten kanssa. Erilaiset profiloinnit takaavat vielä sen, ettei varmasti saa tietääkään mistään muusta.

Onneksi meillä on vielä sanomalehdet, jotka yleensä selataan kokonaan, vaikka kaikki ei kiinnostaisikaan. Minäkin selaan urheilusivut, vaikka esim. urheilu ei kiinnosta minua.

Audunsonin mukaan kirjastoissa ei voi välttää erilaisuuden kohtaamista. Onneksi meillä on kirjastot, koska minua pelottaa maailma, jossa jokainen on kiinnostunut vain omista ja omanlaistensa asioista.

Kävin tänään Apteekissa, joka selkeäsi oli eritynyt opiskelijakapakaksi. Tunsin olevan väärässä paikassa. Sen sijaan Pankissa asiakaspohja oli laajempi. Se tuntui paljon kotoisammalta.

Lukemisen ilo

Aloitin koulunkäynnin viisivuotiaana. Siitä vajaan kuukauden päästä täytin kuusi vuotta. Olin liian nuori, mutta siihen aikaan ei ollut koulukypsyystestejä. Koulutarkastaja vähän ihmetteli asiaa, mutta antoi minun jatkaa. Vanhempani eivät minua pakottaneet koulunpenkille niin varhain. Minä halusin ehdottomasti kouluun, koska halusin oppia lukemaan. Isosiskoni ei enää lukenut ääneen, hän halusi nauttia lukemastaan kaikessa rauhassa. Äiti ei koskaan lukenut meille ääneen eikä Sanna-Liisa ollut vielä aloittanut koulun siivooja-keittäjä-talonmiehenä. Oli siis pakko oppia itse lukemaan.

Minulla oli erinomainen muisti. Opin ulkoa kaiken. Symbolifunktioni ei ollut vielä herännyt. En ymmärtänyt asioita, mutta osasin ne ulkoa. Opettaja huomasi sen ja taisi muutaman kerran puheessaan viitata minuun luokan huonoimpana oppilaana.

Ennen joulua koin valaistuksen. Ymmärsin numero yhden ja yhden pystyssä olevan sormen yhteyden. Sen jälkeen opin laskemaan ja lukemaan nopeasti.

Luin kaiken mitä käsiini sain. Onneksi asuimme koululla, jonka tiloissa sijaitsi kylän sivukirjasto. Muutaman vuoden päästä äidistäni tuli sen kirjaston hoitaja. Hän pätevöityi kirjekurssilla, johon yhdistyi viikon tai kahden pituinen kurssi Kälviällä. Kirjoja, uusia ja vanhoja riitti luettavaksi.

Äitini rakasti lukemista. Hänelle kirjat antoivat mahdollisuuden matkustaa ja kokea muutakin elämää kuin omaansa. Mutta isäni mielestä muiden kuin oppikirjojen lukeminen oli laiskottelua. Aina nähdessään lapsensa lukevan hän vaati lukemisen lopettamista ja töihin ryhtymistä. Milloin oli poimittava viinimarjoja, milloin siivottava tai tehtävä mitä tahansa muuta kuin luettava romaaneja.

Niin paljon kuin lukemisesta nautinkin, liittyi siihen aina syyllisyys isäni ansioista. Pitäisi tehdä jotain järkevää. Jotain hyödyllistä.

Kävin koulun nopeasti, kirjoitin ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja muutin pois kotoa, ensin Helsinkiin ja sitten Tampereelle opiskelemaan. Sain lukea niin paljon kuin halusin ilman syyllisyyttä.

Lukemiseni on viime vuosina vähentynyt. Nykyään useimmat kirjat ovat minulle erinomaista unilääkettä. Ohuenkin kirjan lukeminen kestää viikkoja ellei kuukausia. Järkevä tekemiseni on kai sitten lisääntynyt? Jos järkevänä pitää kotitöiden tekemistä, bloggaamista ja Facebookissa oleilua, niin kyllä.

Mutta kun haluan todella levätä, ”olla tekemättä mitään”, otan hyllystäni jonkun ihanan kirjan ja vietän koko päivän tai viikon sängyssä lukien. Ja nautin.

Kirjapankki

Päivi Lipponen (sd) teki Helsingin kaupunginvaltuustossa aloitteen kirjapankkien perustamisesta lukioihin. Mikäli pankkien ja kirjastojen harjoittaman lainauksen ero on Lipposelle ja ehkä joillekin muillekin epäselvä, on asia syytä selventää.

Sekä pankkien että kirjastojen toiminnan näkyvin osa on lainaus. Pankkitoiminnan alusta lähtien kyse on ollut voittoa tavoittelevasta liiketoiminnasta. Lainaa on annettu, mutta ei vastikkeetta, ei ilman korkoa. Koron suuruuden on määrännyt lainanantaja eli pankki.

Kirjastotoiminta on yhteiskunnan ylläpitämää yleishyödyllistä, demokratiaa tukevaa, toimintaa, joka ei pyri tuottamaan voittoa. Kirjastosta saa lainan vastikkeetta, paitsi jos kirjastokorttia pitää jonkinlaisena vastikkeena.

Toivon, että Helsingin kaupunginvaltuusto käsitellessään Lipposen aloitetta, pohtii myös terminologiaa. Jos Helsingin lukioihin halutaan kirjapankkeja, on silloin kyse vastikkeellisesta toiminnasta. Lukiokirjoja kai lainattaisiin silloin maksua vastaan. Jos maksua pidettäisiin vuokrana, oltaisiin ehkä lähempänä kirjastotoimintaa (vrt. Rikhardinkadun kirjasto). Jos Lipposen aloite ei pidä sisällään minkäänlaista maksua lukion oppikirjojen lainaamisesta, on kyse kirjastotoiminnasta.

Käsiteongelma syntyy lainauksen kohteesta. Pankit lainaavat rahaa, kirjastot kirjoja, elokuvia ja musiikkia. Kirjastoja kutsutaan vieläkin jossain päin Suomea lainastoiksi. Suomessa kirjojen lainaus kirjastoista on maksutonta. Miksi pitäisi perustaa pankki kirjojen lainaukseen ja tehdä siten kirjojen lainaamisesta maksullista?