Jane Austenin Neito vanhassa linnassa

Jane Austenin Neito vanhassa linnassa on merkillinen kirja, jota ihmettelen vielä kolmannenkin (!) lukukerran jälkeen. Kirjan alussa kuvataan päähenkilö Catherine Morland parodioiden mielikuvaa kirjojen sankkarittarista. Toisessa luvussa Austen on vain hieman armollisempi sankaritartaan kohtaan ja kirjoittaa:

"Hänen olemuksensa oli miellyttävä - ja sievä milloin sattui - ja hänen mielensä oli jokseenkin yhtä tietämätön ja oppimaton kuin naisen mieli seitsemäntoista vuoden iässä yleensä on."

Catherine lähtee varakkaiden naapuriensa kanssa Bathiin, jossa hän tutustuu Thorpen perheeseen. Isabella Thorpesta tulee Catherinen rakas ystävä. Yhdessä he lukevat romaaneja. Isabella jopa luettelee Catherinellee listan kirjoista, jotka kannattaa lukea: Udolpho (jota Catehrine kirjan alussa lukee), Wolfenbachin linna, Clermont, Salaperäiset varoitukset, Mustan metsän ennustaja, Keskiyön kello, Reinin orpo ja Kauheat arvoitukset. Nämä goottilaisen romaanin genreen nykyään luettavat kirjat olivat aikanaan hyvin tunnettuja.

Kirjat täyttävät Catherinen pään. Hän uskoo, että jos hän vain pääsisi goottilaiseen linnaan, hänestä itsestä voisi tulla samanlainen sankaritar kuin näiden romaanien sankarittarista. 1800-luvun alussa kirjoitettua Neitoa vanhassa linnassa pidetään goottilaisen romaanin parodiana. Kuten Cervantesin Don Quijote parodioi ritariromaaneja.

Välillä parodia toimii oikein hyvin. Välillä se unohtuu ja Austen keskittyy kirjassa siihen, minkä osaa parhaiten: realistiseen kuvaukseen ihmisten välisistä suhteista, joissa taloudellisella ja yhteiskunallisella asemalla on suuri merkitys ja joissa aitous ja rehellisyys on häviävät laskelmoinnille ja teeskentelylle.

Neitoa vanhassa linnassa lukiessa alkaa jossain vaiheessa ihmetellä kirjan nimeä. Missä se vanha linna on? Ei sellaista ainakaan Bathissa ole! Catherine saa kirjan puolessa välissä kutsun Tilneyn kotiin, Northangerin linnaan. Siellä Catherine lukemiensa kirjojen (ja Henry Tilneyn matkalla kertoman tarinan) vaikutuksesta  on vakuuttunut siitä, että goottilainen linna on vanhojen vaiettujen salaisuuksien, murhan ja julmuuden tapahtumapaikka. Henry Tilney yllättää Catherinen etsimässä merkkejä murhasta ja saa nuhtelullaan Catherinen tajuamaan kuvitelmiensa mielettömyyden.

Pohtiessaan käytöstään Catherine tajuaa, että "koko juttu olisi ollut lähtöisin hänen siellä [Bathissa] harrastamansa kirjallisuuden lukemisesta". Catherine päättää tulevaisuudessa ajatella ja toimia yksinomaan terveen järjen ääntä kuunnellen.

Neito vanhassa linnassa onkin pamfletti terveen järjen puolesta mielikuvitusta ruokkivaa kirjallisuutta vastaan? Neito vanhassa linnassa on Jane Austenin ensimmäinen romaani, vaikka se julkaistiin postuumisti vuonna 1818. Ehkä kirja todellakin on Austenin ohjelmajulistus: hän hylkää goottilaisen romaanin mielettömänä ja kirjoittaa tarkkanäköistä analyysiä ihmisistä talouden ja yhteiskunnallisen aseman sanelemissa suhteissaan, ironiaa unohtamatta.

Jane Austen tunnetaan usein pelkästään rakkausromaanien kirjoittajana. Rakkautta toki tässäkin kirjassa on. Alahallin seremoniamestari esittelee Catherinelle tanssitoveriksi hienolta herrasmieheltä vaikuttvan herra Tilneyn. Tilneyn kilpakosija John Thorpe, Isabellan veli, kuvataan harvinaisen ikäväksi, jopa vastenimieliseksi, ihmiseksi eikä Catherine hänestä pidä. Kosija John Thorpe onkin vain omassa mielessään.

Henry Tilney on kuitenkin hyvin epäromanttinen romanssin osapuoli. Usein hän ylimielisesti piikittelee Catherinea tämän yksinkertaisuuden, tietämättömyyden ja naiiviuden vuoksi. Austen jopa toteaa Tilneyn vain vakavasti kiintyneen Catherineen, rakkaudesta ei puhuta.

Ostin kirjan myös englanninkielisenä. Northanger Abbeyn avulla selvitin minua vaivanneet nimitykset juomahalli, Ylähalli ja Alahalli. Kun sitten vielä googletin, ilmeni että Lower Rooms on Alahallit ja Upper Rooms on Ylähallit. Wikipedia kertoo näiden kuuluvan Bath Assembly Rooms-kokonaisuuteen Bathissa. Myös juomahalli eli Pump-room on 1799 valmistunut historiallinen rakennus Bathissa

Abbey tarkoittaa luostaria ja Northanger Abbeyn kerrotaan ollen entinen luostari. Suomenkielisen kirjan nimessä esiintyvä linna kuvaa kirjan sisältöä paremmin kuin jos kirjan nimi olisi Neito vanhassa luostarissa. Olen lukenut Northanger Abbeysta myös toisen suomennoksen (P. Merjamaa, 1999), jossa kirjan nimeä ei ole käännetty vaan se on Northanger Abbey.

Austenin kertojan ääni on kirjassa vahva. Tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta välillä Austen kirjoittaa minä-muodossa kirjan kirjoittajana siitä, kuinka hänen tarinansa poikkeaa edellä lueteltujen romaanien kaavasta. Neito vanhassa linnassa alkaa pohdinnalla sankarittaren ominaisuuksista muissa kirjoissa ja Austen vertaa Catherine Morlandin ominaisuuksia niihin. Kirjan loppupuolella Austen kertoo, kuinka kirjan sankarittaren kuuluu palata seikkailuistaan kotiinsa. Ja jatkaa:

"Mutta minun juttuni on aivan erilainen; minä tuon sankarittareni takaisin kotiin yksinäisenä ja alennettuna; eikä mikään suloinen hengen innoitus voi johdattaa minua yksityiskohtaisuuteen."

En tunne 1800-luvun englantilaista kirjallisuuttaa niin hyvin, että tietäisen tällaisen kommentoinnin olleen yleistä. Minusta se vaikuttaa hyvin modernilta. Ja tekee kirjan merkilliseksi.

Luulen, että kolme lukukertaa riittää tälle kirjalle.

Joulukalenterin 4. luukku: Longbournin talossa

Hyvän kirjan ei soisi päättyvän. Yritän hidastella lukemista, vain pari sivua tai yksi luku päivässä. Mutta ei niin voi tehdä. Kirja vie mennessään ja yhtenä yönä huomaa kellon olevan kolme ja kirjassa olisi vielä 30 sivua jäljellä. Kuinka moni siinä tilanteessa sulkee kirjan nukkuakseen vielä ne neljä tuntia ennen herätystä?

Viimeisin tällainen kirja oli Jo Bakerin Longbournin talossa (2013). Suomenkielisen kirjan kanteen on lukijoiden opastukseksi painettu teksti Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Kirjan alkuperäinen nimi Longbourn antaa viitteen kirjan sisällöstä vain vannoutuneimmille Jane Austenin ja erityisesti kirjan Ylpeys ja ennakkoluulo faneille.

Kirjan alku johdattaa suoraan asiaan.

" Vaatteita ei voi käyttää pesemättä, niin kuin ei voi kuljeskella ilman pukeita, ei ainakaan Hertfordshiressa eikä syyskuussa, joten pyykkipäivää ei voi välttää, mutta silti huushollin vaatteiden viikkopyykki oli Sarahille vastenmielinen ajatus."

"Edessä oli pitkä päivä, ja tämä oli vasta alkua."

Kirjamessuilu on extremelaji

Työpaikkani osallistui ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille. Minun tehtäväni oli kertoa tarinoita kirjaston avoimuudesta ja samalla esitellä tekemääni avoimuuden aikajanaa. Spesiaalitehtäväni vuoksi sain itse valita ajat, jolloin olin töissä.

Tutustuin tarkasti messuohjelmaan ja laadin aikatauluni siten, että pääsen kuuntelemaan suosikkikirjailijoideni esiintymisiä. Näin sain buukattua itseni töihin kolmena päivänä, torstaista lauantaihin. Myöhemmin selvisi, että saan kirjamessuille kulkukortin, jolla pääsee messuilemaan kaikkina päivinä ihan vapaasti.

Torstai
Torstain suosikkikirjailijani oli Hannu Rajaniemi. Ihastuin aikoinaan suuresti Kvanttivarkaaseen. Kesällä luin Fraktaaliruhtinaan aluksi yrittäen ymmärtää kaiken lukemani kunnes tajusin, ettei se ole edes tarkoitus. Pidin Fraktaaliruhtinaasta vähintään yhtä paljon kuin Kvanttivarkaasta.

Hannu Rajaniemi

Hannu Rajaniemeä on ilo katsella ja kuunnella. Hän kertoi lukeneensa Tuhannen ja yhden yön tarinat uudestaan Fraktaaliruhtinasta varten. Tärkeintä Fraktaaliruhtinaassa ovatkin sisäkkäin kulkevat tarinat ja tarinoiden voima. Tarinat muuttavat ihmisen ja sen mukana maailman!

Perjantai
Perjantain suosikkikirjailijani Johanna Sinisalon esiintymisestä myöhästyin jonkin verran. Luulin hänen olevan Katri Vala -lavalla, vaikka hän itse asiassa olikin toisella puolella olevassa Mika Waltari -salissa. Sääli, olisin mielelläni kuunnellut kaiken, mitä hän kertoi uudesta kirjastaan Auringon ydin.

Johanna Sinisaloa haastatteli Anu Silfverberg

Kirjassa on Suomesta on tullut Euroopan Pohjois-Korea. Ajassamme olevaa diktatuurin vaaraa Sinisalo tuntui pitävän hyvin todellisena, sillä hän vielä esiintymisensä lopuksi varoitti siitä. Aion ehdottomasti lukea Auringon ydin -kirjan, heti kun saan sen käsiini. Sinisalo olisi esiintyntyt heti perään Kirjakallion ohjelmassa Mikä meitä odottaa -tulevaisuuden dystopiat. 

Jätin sen kuitenkin väliin kiiruhtaessani Katri Vala -lavalle seuraamaan Jane Austen -keskustelua. Siinä Laura Kolbe ja Leena Parkkinen ja kolmas, jonka nimeä en tiedä, keskustelivat mm Jane Austenin kirjopjen vastaanotosta, aikakauden sovinnaisuussäännöistä ja puheen eroottisuudesta. Aikana, jolloin tunteita ei saanut tuoda esiin, oli tärkeää osata puhua, olla sanomatta mitään ja silti kaiken! Nokkela piti tietenkin olla.

Jane Austen -keskustelu

Keskustelussa korostettiin Jane Austenin asemaa kirjallisuuden kaanonissa Englannissa, hänen sanottiin olevan viiden eniten arvostetun kirjailijan joukossa Shakespearen rinnalla. (Olisi kiva tietää ketkä ne muut ovat. Dickens varmaankin, entä muut?) Kaanonissa Jane Austen on romaanin uudistajana (mm. nainen pääosassa), taitavana yhteiskunnan kuvaajana, henkilökuvauksensa ja taiturimaisen sarkasminsa vuoksi. Romanttisen hömpän kirjoittajana Jane Austenia ei Englannissa tunneta. En minäkään. Jos lukisin Austenia romanttisena hömppänä, pettyisin pahasti.

Lauantai

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Lauantainen kirjailijasuosikkini Pasi Ilmari Jääskeläinen esiintyi YLE:n lavalla kirjailijapaneelissa yhdessä Anne Leinosen, Riikka Pelon ja Marisha Rasi-Koskisen lisäksi. Tästäkin myöhästyin alusta. Sen siitä saa, kun laatii itsellensä tiukat aikataulut yhdistäen työn ja huvin. Paneelikeskustelu oli kiinnostava, mutta olin vähällä nukahtaa silkkaa messu-uupumistani.

Olin lukenut vain Jääskeläisen kirjan Sielut kulkevat sateessa. Tuntematta muita kirjoja minulta taisi mennä osa keskustelusta osittain ohi. Jokaisen panelistin kirja vaikutti hyvin kiinnostavalta. Siksi ihmettelenkin, että näin upeat kirjat ja kirjailijat niputettiin yhteen, vaikka jokainen olisi ansainnut oman aikansa ja tilansa. Ehkä paneelin tarkoitus oli sivistää kaltaistani lukijaa, joka lukee kaikenlaista ja yleensä suunnittelemattomasti ja ennakoimattomasti.

Keskustelussa nostettiin esiin kirjoissa esiintyviä yhteisiä piirteitä. Muistan ainakin sateen, fundamentalismin uskonnollisena ja poliittisena ilmiönä ja onnekkaiden sattumusten nousseen esiin. Kekustelussa selvisi, että onnekkaat sattumukset ovat aina jotain muuta ja totuus on tuolla jossain, toisaalla joka tapauksessa. Paneelin lopuksi kirjailijoilta kysyttiin vielä toivosta, sen merkityksestä. Kun keskustelussa pohdittiin lisäksi uskontoa, oltiinkin perimmäisten kysymysten äärellä.

Aamun kirja esittää: Seppo Puttonen, Anne Leinonen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Riikka Pelo, Marisha Rasi-Koskinen ja Nadja Nowak.

Myöhemmin Jääskeläinen signeerasi teoksiaan Atenan osastolla. Minäkin hain omistuskirjoitukset Sielut kulkevat sateessa -teokseen. Ehdimme jutella muutaman sanan, mutta muutkin halusivat Pasin nimmarin kirjaansa.

Vaikka olin lopen uupunut kirjamessuihin, en silti osannut vielä lähteä kotiin. Sisaren kanssa vietetyn kahvi- ja rupattelutuokion jälkeen huomasin kuuntelevani Hesarin lavalla käytyä keskustelua Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat. Lavalla olivat karismaattiset poliitikot Pekka Haavisto ja Jörn Donner sekä Maria Guzenina-Richardson. Ei-poliitikkoja edustivat keskustelussa Timo Turja ja Jukka Petäjä.

Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat

Jokaisella heistä oli sana hallussaan, mutta aiheessa he eivät pysyneet. Jörn Donner huomautti pari kertaa, että kirjoistahan meidän piti puhua, mutta muut halusivat puhua eduskunnan täysistunnoissa käytetyistä puheenvuoroista ja muuttuneesta keskustelukulttuurista. Guzenina-Richardson kiteytti asian viitaten tilanteeseen 1970-luvulla: "Ennen oli aikaa puhua vaikka kuinka kauan, mutta ei saanut sanoa mitään. Nyt saa sanoa vaikka mitä, mutta aikaa sanomiseen ei ole".

Keskustelun lopuksi palattiin kirjoihin. Jokainen sai suositella yhtä kirjaa. Donner kieltäytyi kunniasta, sillä lukee niin paljon, ettei halua nostaa yhtä teosta muiden yläpuolelle, Haavisto susoitteli Baltasar Gracián Viisauden käsikirjaa ja Guzenina-Richarson filosofisia kirjoja. Jokaisen pitäisi tuntea Platonin luolateoria jo peruskouluaikana! Turja ehdotti Soininvaaran kirjaa SATA-komiteasta vallankäytön oppikirjana.

Agatha Christie
Työvuoroni olivat onneksi lyhyitä. Seisominen ja intensiivinen puhuminen veivät kuitenkin sen verran voimia, että messutarjontaan tutustuminen kirjailijaesiintymisten lisäksi tuntui kummallisen raskaalta. Päätavoitteeni on aina kirjamessuilla antikvariaatit ja Agatha Christie -kokoelmani täydentäminen. Jos hyvin käy, mukaan tarttu jotain muutakin ihanaa.

Iloitsin huomatessani, että myynnissä oli useita minulta vielä puuttuvia Christie-dekkareita: Määränpää tuntematon, Kohtalon portti, Kuoleman koira, Toinen kutsu jne. Tosin näiden hinnat järkyttivät, jopa masensivat. Toisen kutsun olisin saanut omaksenui 126 eurolla, muut maksoivat 20-40 euroa kappale. Ensin ajattelin, että tämä on nyt sitä messuhinnoittelua. Käsitykseni korjasi Punaisen planeetan ystävällinen myyjä: kyse on kirjoista, joista on otettu hyvin pieni painos ja jotka eivät liiku antikvariaateissa.

Onneksi kokoelmastani puuttui myös muutama tavallisempi Christie. Ostin kolme melko kohtuullisella hinnalla: Kolmetoista, Listerdalen arvoitus ja Kissa kyyhkyslakassa. Kissaa kyyhkyslakassa oli tarjolla myös kovakantisena ja parempikuntoisena, mutta pidän vanhoista ja paljon luetuista kirjoista. Kansikuvatkin näissä vanhoissa pokkareissa puhuttelevat minua enemmän.

Tiedän, mitä luen seuraavaksi

Extremelaji
Paljon enemmän olisin halunnut tehdä. Messujen ohjelmaan olin merkinnyt kelteisella korostustussilla useita esiintymisiä ja keskusteluja. En jaksanut enkä ehtinyt nähdä ja kokea kaikkea. Työn ja huvin yhdistäminen ei ollut niin sujuvaa kuin olin luullut. Perjantaina en päässyt runsaan seitsemän tunnin aikana istumaan kuin kahvin ja ruokailun ajaksi. 

Työvuorossa jatkuva puhuminen - asioiden innostava ja innostunut esittely - ei niin kevyttä työtä olekaan. Jatkuva huolehtiminen siitä, että kaikkea on tarjolla, on stressaavaa. Lisäksi otin valokuvia myös työpaikkaani varten. Valokuvaaminen on toki ihanaa, mutta valaistusolot olivat hankalat. Valokuvaaminen tarkoitti myös sitä, ettei päivä päättynyt kotiin palaamiseen. Sen jälkeen oli käytävä kuvat läpi, hyvät muokattava vielä paremmiksi ja huonoista oli yritettävä saada hyviä.

Perjantai-iltana olin jo ihan loppu. Lauantaina jaksoin tehdä työvuoroni, mutta sen jälkeen voimavarani olikin käytetty.

Onneksi kirjamessut ovat vain kerran vuodessa ja kestävät vain neljä päivää.