Yksinäisyydestä elokuvissa ja elämässä

Yllättäen kävi niin, että katsoin tänään kolmannen kerran Ystävät hämärän jälkeen. Tätä vauhtia opin sen ulkoa ja sitä en halua. Aikoinaan katsoin Blade Runnerin niin monta kertaa, että opin sen ulkoa. Sääli, yhtä parhaista leffoista ikinä en oikein pysty katsomaan enää. Joten lupaan, etten katso Ystäviä hämärän jälkeen vähään aikaan, ainakaan vuoteen, vaikka se hieno elokuva onkin. Tajusin elokuvasta uusia asioita, joten annettavaa sillä on edelleen.

Yksinäisistä ihmisistä kertovat elokuvat ovat minulle erityisen tärkeitä. Oskar on yksinäinen lapsi ja Robert Neville on ainut elossa oleva ihminen New Yorkissa elokuvassa I am Legend. Yksinäisyys, yksin oleminen ja vieraus ovat tuttuja asioita. Taidan olla sinkkuluonne, sillä tarvitsen yksin oloa ja viihdyn yksinäisyydessä, mutta en aina.

Tiedeuutisissa oli jokunen viikko sitten artikkeli yksinäisyyden periytymisestä eli siirtymisestä vanhemmilta lapsille.

"Siirtymä tapahtunee suurimmaksi osaksi opittujen ja koettujen sosiaalisten tapojen ja käyttäytymissääntöjen, esimerkiksi kodin sisäisten vuorovaikutussuhteiden kautta, mutta myös perityillä ominaisuuksilla, kuten ujoudella ja alttiudella sosiaaliseen ahdistuneisuuteen lienee merkitystä koetun yksinäisyyden siirtymässä."

Artikkelissa puhutaan kahdenlaisesta yksinäisyydestä. Sosiaalisesti yksinäinen kokee itsensä kaveriporukassa ulkopuoliseksi. Emotionaalisesti yksinäiselle läheisen luotettavan ystävyyssuhteen puuttuminen aiheuttaa ahdistavaa tunnetta.

Näistä minulle tutumpi on sosiaalinen yksinäisyys. Ja mahdollisesti se on siirtymä vanhemmiltani. Isä oli alien kotikylässään, koska hän hyppäsi pois tilallisten maanviljelijöiden pitkästä ketjusta ja opiskeli opettajaksi. Eikä siinä kaikki: hän palasi opettajaksi kotikylälleen eikä sitä katsottu hyvällä.

Äiti oli suurperheen kolmanneksi nuorin. Tila oli pieni ja köyhä ja isänsä oli alkoholisti. Hänkään ei pysynyt lestissä vaan matkusti jo lapsena kirjallisuuden avulla muihin maailmoihin, opiskeli kodinhoitajaksi ja nai ison talon pojan. Vaikka asuimme pienessä kylässä, naapurit eivät olleet ystäviämme eivätkä he koskaan käyneet meillä kylässä.

Lapsesta lähtien olen kokenut vierauden tunnetta muiden ihmisten seurassa. Monesti olen toivonut tietyn ihmisen tai yhteisön poistavan vierauden tunteeni, mutta niin ei ole käynyt. Tänä talvena opin, ettei se ole merkityksellistä, mikä erottaa minut toisista ihmisistä. Merkityksellistä on se, mikä yhdistää minut toisiin ihmisiin.

Vaihtoehtoinen loppu

Katsoin eilen kolmatta kertaa I am Legendin. Loistava leffa yksinäisyydestä. Elokuva tekee joka kerta minuun suuren vaikutuksen. Olen blogannut leffasta aikaisemmin, jolloin pohdin nimenomaan elokuvan loppua. Taas on kyse nimenomaan lopusta. Elokuvan DVD:llä on elokuvalle vaihtoehtoinen loppu. Olin päättänyt etten sitä katso, mutta uteliaisuus on kai vaikeimmin vastustettavia kiusauksia.

Katsoin sen ja ihmettelin, miksi se oli tehty. Vaihtoehtoinen loppu latisti koko elokuvan ja vei siltä pohjan pois elokuvan nimeä myöten!

Myös Ang Leen leffalle Ylpeys ja ennakkoluulo on tehty vaihtoehtoinen loppu. Elokuvahan päättyy raikkaasti perheen isän tyytyväiseen myhäilyyn. Vaihtoehtoinen loppu sisältää ilmeisesti pakolliseksi koetun lopetussuudelman.

Lienee muitakin vaihtoehtoisen lopun saaneita leffoja, mutta nämä minä tiedän ja olen nähnyt. Olen ihmeissäni.

Tarkoittaako vaihtoehtoisen lopun tekeminen ja sen katsottavaksi tuominen dvd:nä tai jonain muuna muotona sitä, ettei luoteta elokuvaan? Ettei se tuotakaan riittävästi mainostuloja, jos loppua ei tehdä sellaiseksi kuin katsojien kuvitellaan haluavan? Miksi sitä sovinnaisempaa loppua ei sitten suoraan tehdä elokuvan lopuksi?

Elokuvia ja tv-sarjojakin on käsitteekseni tehty siltä pohjalta, että katsojat saavat päättää (eli äänestää), kuinka siinä käy. Mutta ei se ole toiminut. Formaatti on toiminut ainoastaan näissä Idolseissa ja Big Brothereissa, mutta kuka niitä katsoo? Katsojilta kysymistä pidetään kuitenkin vuorovaikutuksellisena ja siten hyvänä asiana. Ja taitaapa joku olla sitäkin mieltä, että silloin on kyse demokratiasta.

Vaihtoehtoinen loppu antaa katsojalle vaikutelman siitä, että hän hallitsee elokuvaa ja sen tarinaa. Valta on katsojalla. Mutta en minä sellaista halua, ainakaan elokuvien osalta.

Ehkä elokuvien vaihtoehtoiset loput rinnastuvat niihin elämänkokemuksiin, joiden olisi suonut päättyvän toisin. Ehkä vaihtoehtoisen lopun mahdollisuus antaa joillekin hallinnan tunteen myös oman elämänsä suhteen. Jos sitten pitää jossittelua elämän hallintana.