Rakkaus kaiken tappaa

Toisella katsomiskerralla huomioni kiinnittyi enemmän Harper’s Islandin puutteisiin kuin ensimmäisellä kerralla. Kesällä seurasin sarjaa ihmeissäni, koska en ollut nähnyt sarjasta mainoksia. En sarjan alkaessa tiennyt että kyse on murhasarjasta, edes sarjan myöhäinen ajankohta ei antanut minulle tästä viitteitä. Niinpä katselin viitenä iltana viikossa häävieraiden kuolemia, pelkäsin ja jännitin – ja tykkäsin kovasti.

Koska tiesin sarjan tapahtumat, yritin toisella katsomiskerralla löytää viitteitä, joiden avulla murhaajan olisi voinut päätellä. Mutta ei niitä ollut. Wakefieldin tekemiä murhia ei perustella, murhille ei tunnu olevan mitään syytä. Henryn tekemiä murhia perustellaan perimällä. Tottahan murhaajan lapsi on murhanhaluinen! Tieto siitä, että oikeiden vanhempien henkilöllisyys on salattu, suututtaa. Mutta tarvitseeko sen takia tappaa häävieraat? Ei kai se heidän vikansa ollut.

Isä ja poika olivat suunnitelleet tappavansa häävieraat, jokaisen. Minulle ei selvinnyt, mikä oli heidän yhteinen motiivinsa. Pojan yksityinen motiivi oli rakkaus, mutta sen hän salasi isältään.

Kun murhien käsittämättömyyteen lisätään viimeisen jakson onttous, ei sarjaa kokonaisuutena voi pitää laadukkaana. Katsoin sen kuitenkin kaksi kertaa, sillä murhien kammottavuudessa ja mystisyydessä oli jotain kiehtovaa. Lisäksi pidin joistakin henkilöhahmoista kovasti. Cal ja Chloe olivat sarjan rakastavaiset, joiden true love koitti molempien kohtaloksi. Trish oli säteilevän kaunis morsian, rakastunut ja rakastava. Trishiä näytellyt Katie Cassidy esittää Supernaturalissa Rubya. Myös siinä roolissa hän tekee säkenöivää työtä.

Kuvassa Katie Cassidy vaaleana Rubyn tyyliin.

Harper's Island

Hesarin tv-kolumnisti Matti Rämo arvioi tänään Harper's Islandia otsikolla Hosuminen pilaa mysteerin. Olen hänen kanssaan osittain samaa mieltä. Pariin ensimmäiseen jaksoon olisi riittänyt ihmisten esittelyä, tunnelman luontia ja jännityksen tiivistämistä. Katsojaa ei kiinnosta tuntemattomaksi jääneen roolihahmon kuolema. Varsinkin kun kuolemat sivuutetaan nopeasti. Mutta ei mysteeri eikä sarja siitä pilalle mennyt.

Aloitin Harper's Islandin katsomisen kesällä ilman etukäteistietoja sarjasta. Ensimmäiset jaksot katsoin kannettavan ääressä keskittyen moneen muuhun asiaan samanaikaisesti. Mutta jotain sarjasta jäi mieleen niin, että seuraavinakin öinä tv oli auki Ruotsin tv4:lla Harper's Islandin alkamisaikaan.

Minut koukutti sarjaan sen tunnelma ja pelottavuus. Ja omituisen kamalat, pirullisen kekseliäät murhat. Koko sarjan ajan ihmettelin, mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin ja miksi hän on murhaamisessa niin luova. Henryssä, sulhasessa,on jotain hyvin kiehtovaa ja salaperäistä. Ihmettelin, miksi hän menee Trishin kanssa naimisiin. Henryn kiinnostus ja rakkaus Abbya, lapsuuden ystäväänsä, kohtaan on ilmeinen. Sarjan edetessä aloin pitää myös Calista ja Chloesta ja tietenkin Jimmystä, Abbyn poikakaverista. Se pikkutyttö on pelottava.

Katson sarjan neloselta uudestaan. Ehkä tajuan viittaukset murhaajan persoonallisuuteen paremmin. Ehkä nautin harhautuksista enemmän nyt kun tiedän niiden olevan harhautuksia. Hyvin suurella todennäköisyydellä eläydyn tarinaan ja saan nauttia jännityksestä ja pelottavuudesta.

Fiktion tarjoama pelko ja kauhu on turvallinen tapa jännittää. Niin sanotaan. Se ei aina ole niin. Olen useamman yön valvonut pelosta vapisten, uskaltamatta nukkua. En vieläkään halua katsoa Manaajaa enkä Halloweeniä. Japanilaisen kauhun ehkä parhaan leffan Ringin annoimme sisarelleni. Heti tuntui kotona turvallisemmalta.

Viimeinen jakso

Katsoin Serranon perheen viimeisen jakson. Kun uudet jaksot alkoivat kesän alussa, yritin jatkaa sarjan seuraamista. En jaksanut ekaa jaksoa pidemmälle, kesäilloille oli muuta tekemistä kuin seurata Serranon perheen vaiheita. Viimeisen jakson katsoin, koska halusin nähdä, miten kaikki päättyy.

Ei mikään päättynyt. Kahdeksalta tuotantokaudelta vietiin pohja pois, kaikki olikin ollut Diegon unta. Luulisi, että tuollainen lopetus ei mene missään tuotantovaiheessa läpi. Jonkun roolihahmon unella on selitetty asioita muissakin saippuasarjoissa, mm. Dallasissa ja Kauniissa ja rohkeissa, mutta kuulkaa käsikirjoittajat: se ei toimi.

Hauska, hieno ja ärsyttävä sarja Serranon perhe sai todella kehnon lopun. Niin kävi myös Harper’s Islandille. Loistava, jännittävä ja pelottava sarja – lukuun ottamatta viimeistä jaksoa. Mikä kumma siinä on, että osataan niin tehokkaasti tyriä homma? Suosittelen silti Harper’s Islandin katsomista, kun se syksyllä alkaa TV4:lta. Aion katsoa sen uudestaan.

Vadelmavenepakolaiseksi

Lähden tänään tyttäreni kanssa Tukholmaan Siljan kyydissä. Menemme vain katselemaan ja ehkä shoppailemme jotain, mitään erityistä ei listallamme ole. Huomenna pitäisi Tukholmassa olla runsas 20 astetta lämmintä ja poutaa. Matkaoppaaksi otan Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen.

Olen pari vuotta katsellut Ruotsin tv-kanavia Welhon Norra-paketin avulla. SVT1, SVT2, Barnkanalen/Kunskapskanalen, TV3 ja TV4 sekä Ztv, joka on nuorisokanava. Paljon näiltä kanavilta tulee roskaa niin kuin telkkarista aina, mutta myös hyvää. Olen katsellut loistavia dokumentteja rasisimin historiasta ja kiinnostavia teemailtoja mm. vampyyreista. Eniten katson kuitenkin elokuvia ja tv-sarjoja.

Kesäkuun lopussa TV4:lla alkoi Harper’s Island, jota Suomen TV4 alkaa näyttää syksyllä nimellä 25 vierasta. Olen aivan koukussa sarjaan, vaikka se on pelottavin ja jännittävin katsomani tv-sarja ikinä! Tai ehkä juuri siksi. Matkamme vuoksi minulta jää näkemättä sarjan kolmanneksi viimeinen ja toiseksi viimeinen jakso ja se harmittaa syvästi. En toki matkaa varatessani tiennyt Harper’s Islandista mitään.

Tv-kanavien ohjelmatarjonnan ja mainosten perusteella arvioiden Ruotsi on ihmisläheisempi yhteiskunta kuin Suomi. Esimerkiksi mainosten vanhukset ovat aktiivisia ja rakastavaisia. Vai oletteko nähneet Suomessa mainoksia, joissa vanha pariskunta suutelee ja nauttii toistensa seurasta? Keskusteluohjelmia tulee lukematon määrä ja Riksdagenin istunnot tulevat suorana aina.

Ehkä minustakin tulee vadelmavenepakolainen.

Kuva on edelliseltä Tukholman reissultamme. Levähdimme pitkään Kaarle XII:n puistossa ihastellen kukkivia kirsikkapuita.